Helsingin hallinto-oikeus jätti täysin odotetusti tutkimatta Kari Sadinmaan valituksen hänen saamastaan vakavasta moitteesta. Tutkimatta jättäminen tarkoittaa sitä, että hallinto-oikeus on selvittänyt, että asia ei ole sellainen, josta Sadinmaa voisi laillisesti tehdä valituksen.
Hallinto-oikeus toteaa päätöksessään, että Sadinmaa ei ollut saanut tuomiokapitulilta mitään kirkkolain tarkoittamaa seuraamusta (=rangaistusta), vaan hänelle annettu vakava moite voidaan rinnastaa lähinna huomautukseen vastaisen varalle.
Juuri näin. Kirjoitin syyskuussa 2017 blogin otsikolla ”Taitava väistöliike” todeten tuoreeltaan mm. näin: ”(Tuomiokapitulin enemmistö) pyrki varmistamaan, ettei kantelun kohde seuraavalla kerralla voisi menestyksellisesti väittää enempää tuomiokapitulissa kuin hallinto-oikeuksissakaan, ettei hänellä ollut selvää käsitystä mikä on työtä ohjaavan ja johtavan viranomaisen kanta. Näin juuri täytyy työnantajan menetellä, kun se ymmärtää, että ohjeet ja normit ja lainsäädäntö – puhumattakaan muusta sekavuudesta – eivät ole tilanteen vaatimalla tasolla eikä sille asialle voida tähän hätään enempää. Silloin työnantaja sanoo mahdollisimman selvästi, miten sen mielestä nyt on toimittava. Muuta se ei voi eikä vähempi riitä. Pallo siirtyy työntekijälle itselleen peliohjeiden kera.”
Sadinmaan toiminnasta syntyi vaikutelma, että hän palavasti halusi olla se ensimmäinen, joka vihkii samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon ja saa siitä rangaistuksen, joka sitten kumottaisiin tuomioistuimessa. Tuomiokapituli ei halunnut hänelle tätä iloa antaa. Asia ei tietysti siitä paljon muutu. Sen ilon saa vain nyt joku toinen.
Veli profetoi väkevästi! 🙂
Siis viralta paneminen määräaikaisesti tai pappeuden menettäminen kokonaan, olisivat tuomiokapitulin päätöksinä olleet riittäviä ’rangaistuksia’, joiden kohdalla hallinto-oikeus ei olisi voinut tai ei voisi väistää tutkimisvelvoitetta. No tällaista kaitsentarangaistusta ei asiassa vielä tunnettane – näin, jos olen pysynyt mukana?
”Sadinmaan toiminnasta syntyi vaikutelma, että hän palavasti halusi olla se ensimmäinen, joka vihkii samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon ja saa siitä rangaistuksen, joka sitten kumottaisiin tuomioistuimessa.” Vähän jopa toivois, että jossakin tällainen nyt huomautuksella selvinnyt luvaton vihkimisen uusintakierros olisi jo suunnitteilla, ja sitten ehkä päästäisiin lopulta kuulemaan, onko kirkolla yhteiskunnan sallima autonominen oikeus suojella opetustaan ja yhteisiä päätöksiään.
Kirkkolain tuntemia rangaistuksia ovat kirjallinen varoitus, väliaikainen pappisvirasta pidättäminen ja pappisviran menetys.
Sadinmaan saama vakava huomautus ei ole kirkkolain mukainen rangaistus. Koska Sadinmaa ei saanut teostaan rangaistusta, ei rangaistuksesta voi myöskään valittaa. Rankaisematta jättämisestä ehkä olisi Sadinmaan kohdalla voinut valittaa, mutta vaikea mieltää, kuka olisi kanteessa asianomistaja. Joku mielensä pahoittanut konservatiivi jonka hengellisiä oikeuksia tuomiokapitulin päätös loukkasi?
Kirjallinen varoitus olisi ollut lain mukainen rangaistus ja siitä olisi voinut valittaa.
Yhteiskunta on sallinut kirkolle tietyn autonomian, mutta sitä on toteutettava yhteiskunnan lakien alaisuudessa. Emme elä pappisvallan alla kuten esimerkiksi Irakissa, vaan maallinen oikeus on kirkollisen yläpuolella. Tämän pitäisi meillä olla selvä ihan kaikille, vaikka kaikki eivät sitä hyväksykään.
On syytä korostaa sitä, että KL 5 luvun 3 §:ssä tarkoitetut varoitus, pappisvirasta määräajaksi pidättäminen tai pappisviran määrääminen menetetyksi eivät ole käsitteellisesti rangaistuksia. Ne ovat seuraamuksia, joista tuomiokapituli voi päättää, jos pappi ei ole pysynyt kirkon tunnustuksessa eikä ole itse eronnut pappisvirasta eikä osoittanut pysyvänsä tunnustuksessa tai jos pappi on toiminut vastoin pappisviran (siis pappeuden) velvollisuuksia ja pappislupauksessa lupaamaansa tai on käyttäytynyt papille sopimattomalla tavalla. Pappi voi myös menettää pappisvirkansa (pappeutensa), jos hänet on tuomittu (maallisessa) tuomioistuimessa sellaisesta rikoksesta, joka osoittaa hänet sopimattomaksi olemaan pappina. Sadinmaan tapauksen tekee juridisesti erityislaatuiseksi se, että hän kyseisenä ajankohtana ei ollut missään kirkon palvelussuhteessa ja siksi hänen menettelyään voitiin arvioida vain pappisviran (pappeuden) asettamien velvoitteiden näkökulmasta.
Kurinpitorangaistuksesta viranhaltijaan kohdistettavana rangaistumuotona luovuttiin 2013 voimaan tulleessa kirkkolain uudistuksessa.
Paavo Eerolle vielä se toteamus, että se ei ole lainkaan epäselvää, etteikö kirkolla olisi oikeus järjestää toimintanasa täysin opetuksensa ja omien päätöstensä mukaisesti perustuslain turvaaman autonomiansa puitteissa. Epäselvyyttä on vain siitä, onko kirkko juridisesti arvioiden järjestänyt asiansa tällä hetkellä niin, että ”sateenkaarivihkiminen” on mahdollinen vai ei. Kun asia joskus tulee jonkun valituksen jälkeen KHO:n ratkaistavaksi, tämä asia on avainkysymys ja siinä mitataan, kuinka hyviä juristeja kirkolla on ja kuinka hyviä juristeja on niillä henkilöillä, joihin tuomikapuitulit ovat kohdistaneet yllä mainittuja seuraamuksia.
Juristien pätevyydestä riippumatta maallinen valta on kirkollisen vallan yläpuolella, onneksi.
Tuo lopussa esittämäsi pointti – siihenhän kaikki todella kulminoituu – eli löytyykö kirkolta selkeät sanoitukset nykyisen käytännön perusteluiksi. Tällaiselle maallikolle on riittänyt toistaiseksi kirkolliskokouksen hyväksymä toimitustenkirja kuvaksi kirkon itseymmärryksestä avioliitosta.
http://kirkkokasikirja.fi/toim/avioliitto.html
Kirkkokäsikirjan osalta sen avioliittoon vihkimisen 8. kohdassa esitetyt kysymykset lienevät ainoa kohta, josta voi perustellusti ajatella, että ollaan vihkimässä naista ja miestä. Muilta osin vihkimisen kaava samoin kuin sen alussa mainitut vihkimisen ehdot eivät puutu vihittävien sukupuoleen.
Jurisesta näkökulmasta kirkkokäsikirjaa ei ole oikeusnormi eikä sen sanamuotoja voida tuomioistuimessa tulkita siten, että ne täydentäisivät avioliittolakia, kirkkolakia tai kirkkojärjestystä. Kirkollisen vihkimisen ehdot on säädetty kirkkojärjestyksessä.
Kirkkokäsikirja ei ole siis voimassa olevaa lainsäädäntöä vaan opas uskonnollisen seremonian järjestämiseksi. Ja lienee myös syytä muistuttaa, ettei miehen ja naisen välisen avioliitonkaan vihkiminen aina noudata kirkkokäsikirjaa kirjaimellisen sanatarkasti.
”Jurisesta näkökulmasta kirkkokäsikirjaa ei ole oikeusnormi eikä sen sanamuotoja voida tuomioistuimessa tulkita siten, että ne täydentäisivät avioliittolakia, kirkkolakia tai kirkkojärjestystä.”
Kirkon vihkikaavan sanamuodot – no ehkä niidenkin tiukan paikan tullen sallitaan KHO:ssa olevan näyttämässä toteen nykykirkon itseymmärrystä avioliitosta – asiasta pitkän ajan historialliskriittinen tarkastelukin mukaan lukien.
”Kirkollisen vihkimisen ehdot on säädetty kirkkojärjestyksessä”
Tämä on hyvä vielä purkaa ?
Kirkon opetuksen aiheesta voi lukea 1999 hyväksytystä katekismuksesta 6. käskyn kohdalta. Siinä ei jää epäselväksi, että kirkon opetus avioliitosta rajautuu yksinomaan miehen ja naisen väliseksi.
Kirkkojärjestyksen 18. pykälässä sanotaan seuraavasti: ”Kirkollisesti vihittävien tulee olla rippikoulun käyneitä kirkon jäseniä.”
Tuossa on säädetty ne ehdot, mitä kirkollisesti vihittävien tulee täyttää sen lisäksi, mitä avioliittolaissa asetetaan ehdoiksi avioliittoon vihkimiselle.
Hallinto-oikeus ei puutu siihen, mitä pappi puhuu saarnastuolista eikä siihen, mitä esimerkiksi rippikouluissa opetetaan avioliitosta. Risto Voipion kirjoituksessa ei kuitenkaan puhuttu näistä asioista, vaan Risto pohti tuomiokapitulin antaman sanktion käsittelyä oikeudessa.
Viranomainen katsoo tällä hetkellä, että evankelis-luterilaisen papin vihkimä avioliitto on laillisesti pätevä myös silloin kun pappi vihkii keskenään samaa sukupuolta olevan kihlaparin. Voidaan siis kiistatta sanoa, että samaa sukupuolta olevan parin kirkollinen vihkiminen ei ole voimassa olevan lainsäädännön vastainen.
Hallinto-oikeus joutunee tulevien kanteluiden pohjalta ratkaisemaan, antaako lainsäädäntö tuomiokapituleille oikeuden rangaista samaa sukupuolta vihkiviä tai heidän liittonsa siunaavia pappeja. Asian oikeudellinen tila on tällä hetkellä hyvin epäselvä ja muutamat hyvin kokeneet julkisoikeuden asiantuntijat ovat esittäneet, että lain nykyinen sanamuoto suorastaan velvoittaa papin vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja.
On kirkon kannalta hyvin ongelmallista, että kirkolliskokous ei ole kirjannut vihittävien sukupuolta kirkkojärjestykseen vihkimisen ehdoksi, mutta samaan kirkon sisältä esitetään näkemyksiä, että tälläinen ehto olisi voimassa ilman kirjausta kirkkojärjestykseen.
Kaksi vuosituhatta sitten eläneet parrakkaat beduiinit määräävät, miten nykyihmisten tulee elää ja uskoa. Kyllä ne nauraisivat jos tietäisivät.
Kukahan muuten 2000 vuoden takaisista Raamatun henkilöistä oli beduiini??
Aika outoa, että kirkon papin sallitaan toimia avoimesti kirkon johdon vastaisesti.
Missähän muussa työpaikassa sallittaisiin vastaava?
Työlainsäädännön näkökulmasta työnantaja ei voi velvoittaa työntekijää lainvastaisiin tekoihin. Työntekijällä on suorastaan velvollisuus kieltäytyä noudattamasta lainvastaisia käskyjä.
Tässä on mielestäni kyse siitä, että kirkon johto ja osa sen papeista tulkitsee nykyistä lainsäädäntöä eri tavalla. Melko harvinaisia nämä ovat, mutta kyllä vastaavanlaisia tilanteita syntyy myös muilla työpaikoilla.
Mikäli asiaa ei pystytä ratkaisemaan työpaikalla keskustelemalla, se tyypillisesti johtaa siihen että työnantaja määrää sanktion, jonka työntekijä halutessaan riitauttaa tuomioistuimessa.
Pitäkää te kirkon hurskaat vain kiinni vanhoista syrjivistä periaatteistanne, jos se suo sieluillenne tyydytystä. Keskustelunne on sitä yksimielisempää, mitä vähemmän siihen on osallistujia. Ruotsin kirkossa noin viiden vuoden kuluttua on kansasta vähemmän kuin puolet kirkon jäseniä, Suomessa taisi 70 %:n raja juuri rikkoutua. Perässä tullaan, ehkä nopeammin kuin arvaammekaan. Viimeinen sammuttakoon valot.
Jos kirkolla ei olisi niitä hurskaita, niin valot olisi sammutettu jo ennen, kuin katkaisijoita oli edes keksitty. Nytkin kirkko säilyy, sillä kirkon hurskaat eivät ole pois lähdössä. Hurskailla on se valo, jota kirkko edelleenkin tulee tarvitsemaan. Hurskaat kun elävät siitä valosta.
Hyvää analyysia Risto Voipiolta.
Tulee muistaa, että Kai Sadinmaa vihki samaa sukupuolta olevan parin 1.3.2017 ja asiaa tulee arvioida siltä kannalta mitä Sadinmaan olisi pitänyt tietää kyseisenä päivänä.
Missään vaiheessa ei ole ollut oikeudellisesti epäselvää, että Suomen evankelisluterilainen kirkko voi asettaa kirkolliselle vihkimiselle sellaisia rajoitteita, kuten ei myöskään Kai Sadinmaa velvollisuus noudattaa uskonnollisia toimituksia suorittaessaan piispainkokouksen, oman piispansa ja tuomiokapitulin antamia ohjeita. Koska yhden vertaisuuslaki ei koske uskonnonharjoittamista, eivät nämä ohjeet ole voineet olla myöskään ko. lain vastaisia. Koska uskonnon harjoittamiseen liittyvät opit ovat perustuslain 6 § 2 mom. tarkoittama hyväksyttävä peruste, ei piispojen antamia tarkentavia ohjeita tule pitää laittomina myöskään perustuslain näkökulmasta.
Pohdittavaksi nousee, tiesikö ja olisiko kai Sadinmaan tullut 1.3.2017 tietää mikä on tuomiokapitulin tosiasiallinen kanta siihen, onko kirkon papilla lupa vihkiä myös samaa sukupuolta olevia pareja. Tässä suhteessa tilanne on muuttunut: Ratkaisussaan tuomiokapituli toi kantansa kyllin selvästi ilmi ja vastaisuudessa Kai Sadinmaan tulee se tietää. Ratkaisun saatuaan Kai Sadinmaa on ollut ja voi edelleenkin olla siitä toista mieltä, mutta enää ei ole perustetta väittää että käsitys kirkon kannasta olisi hänelle jotenkin epäselvä.
On täysin eri asia arvioida tulisiko yksittäiselle papille tulla tai olla tulemati jokin seuraamus avoimesta kapinoinnista kirkon kantaa vastaan, verrattuna siihen, onko tieto kirkon kannasta ja oikeasta menettelytavasta varmasti ko. papin tiedossa. Riippumatta siitä, onko vastoin kirkon kantaa toimineiden pappien saamat seuraamukset olleet eri pappien ja eri tuomiokapituleiden kohdalla samanlaiset, on viesti oikeasta menettelystä kuitenkin ollut samanlainen: Ei tule vihkiä ilman, että kirkolliskokous ensin erikseen päättää asiasta. Tämä kanta ei ole muuttunut 1.3.2017 jälkeen ja kanta on yleisesti tiedossa.
Asetelma näköjään otti pois kirkolta tuomiovallan omissa asioissaan. Nyt tuomiokapitulit on tulleet riippuvaiseksi maan oikeusjärjestelmästä. Eivätkä enää voi tehdä itsenäisiä päätöksiä.
Ei tässä suhteessa mikään ole muuttunut aikaisemmasta! Keskustelua kyllä selkeyttäisi, jos tunnettaisiin edes pääosin tosiasiat!
Tuomiokapoitulin päättämstä pappisviran poisottamisesta, pappisvirassa tapahtuneeksi väitetyn rikkomuksen johdosta annetusta varoituksesta, virantoimiuksesta pidättämisestä ja viraltapanosta on ennenkin voinut valittaa hallinto-oikeuteen ja korkeimpaan hallinto-oikeuteen.
Hyvä selvennys. Kiitos Risto V.