Eihän kirkkoherroja voi kouluttaa!?

Olen aikaisemmissa blogeissani mainostanut kirkkohallituksen ja piispainkokouksen yhdessä laatimaa raporttia missiologian tuntemuksesta ja osaamisesta kirkon työssä viime vuodelta (http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/F359F1ED9F897DD0C225770E0034026E/$FILE/Missiologian_tuntemus_ja_osaaminen_kirkon_tyossa.pdf). Se pyrki selvittämään sitä mikä kirkon missio on ja millaista missiologian osaamista sen toteuttamiseksi tarvitaan. Taustalla oli pari vuotta aikaisemmin tehty kirkolliskokouksen edustaja-aloite, jossa peräänkuulutettiin kirkon virkaan valmistuvien riittävää missiologian tuntemusta.

Jo kirkolliskokouskäsittely osoitti, että ”missionaarinen osaaminen nähtiin kaikkea seurakunnan työtä ja kaikkia työntekijöitä koskevana asiana”. Siksi valmistunut raportti kaikkein ensimmäiseksi kaivaa esille sen mitä tämän päivän missiologia sanoo kirkon missiosta eli tehtävästä. Se ei siis ota alkuperäisen aloitteen mainitsemaa missiologian osaamista itsestään selvänä ja kaikkien tuntemana asiana. Yllättäen se ei puhu juuri mitään maailmanlaajoista näköaloista eikä mitään kirkon lähetysjärjestöjen työstä. Sen sijaan se puhuu paljon mission kokonaisvaltaisuudesta ja sen uudesta suunnasta (kaikkialta kaikkialle). Erityisen paljon raportti puhuu suomalaisesta todellisuudesta kirkon toimintaympäristönä, millä tarkoitetaan radikaalisti sitä että oman kirkkomme missio – nykymissiologian mukaan – on omassa maassamme Suomessa kohdattava maailma.

Raportissa analysoidaan suomalaista yhteiskuntaa tästä so. kirkon mission näkökulmasta. Kirkon toimintaympäristössä nähdään kolme keskeistä katsomuksellista tekijää: maallistuminen, vaihtoehtoinen uskonnollisuus ja maahanmuuton myötä kasvanut uskonnollinen moninaisuus. Lisäksi nähdään tärkeäksi tiedostaa, että kirkko toimii kasvavan osattomuuden ja köyhyyden Suomessa, jossa hyväosaiset eivät tunne vähävaraisten arkea. Raportin mukaan tämä vaatii kirkon sanoman ja toiminnan suhteuttamista ihmisten elämistodellisuuteen. Raportin mukaan kirkon työntekijän tarvitsema missiologinen osaaminen muodostuu seuraavista taidoista:

1. Sitoutuminen kirkon hengelliseen perustaan ja kirkon perustehtävän ymmärtäminen

2. Halu edistää kristinuskon todeksi elämistä

3. Taito toimia eri yhteisöissä ja vahvistaa osallisuutta

4. Kyky missionaariseen kommunikaatioon ja

5. Teologiset valmiudet uskontojen ja kulttuurien kohtaamiseen

Joissakin saattaa herätä epäilys siitä, meneekö raportti perusteellisuudessaan liian pitkälle. Olisiko ollut parempi että tyydyttäisiin varmistamaan kirkon työntekijöille kunnollinen opetus maailmanlähetyksen nykytilasta ja -haasteista, siitä missä suomalaista lähetystyötä kipeimmin tarvitaan ja miten kumppanuuksia rakennetaan, sekä tietenkin perehdyttämään kirkon nykyiset ja tulevat työntekijät kirkon lähetysjärjestöjen erilaisuuksiin ja samankaltaisuuksiin, ja niiden seurakunnille tarjoamiin erinomaisiin mahdollisuuksiin lähetystehtävänsä suorittamiseksi? Minun mielestäni ei. Kyllä raportti on näiltä osin oikein hyvä.

Siinä on mielestäni kuitenkin pari pientä heikkoutta. Se esittelee johtopäätöksinä ison joukon toimenpide-ehdotuksia, joiden päämääränä on seuraavien tavoitteiden toteutuminen:

– Suomen evankelis-luterilainen kirkko näkee toimintansa osana Jumalan missiota (Missio Dei) ja toteuttaa tehtäväänsä suuntaviittana uusin ekumeeninen teologia.

– Kirkon työntekijöiden keskuudessa vallitsee myönteinen asenne ja innostus kirkon mission toteuttamiseksi.

– Kirkon työtekijöiden ja myös seurakuntalaisten missiologiset tiedot ja taidot ovat riittäviä ja ajanmukaisia

Heikkoudella en tarkoita sitä että kirkon toiminnan suuntaviitaksi suositellaan uusinta ekumeenista teologiaa, ei esim. vanhaa ja hyväksi havaittua luterilaista teologiaa. Luterilaisten ja muiden kristillisten kirkkojen yhteinen teologinenkin työskentely tuo kipeästi kaivattua uutta verta omiin kuivuneisiin kuvioihimme. Sen sijaan kun toimenpide-ehdotukset etenevät seurakuntien tasolle, näen kaksi heikkoutta. Siellä todetaan että ”seurakuntien toimintatapoja on kehitettävä tietoisen missionaarisiksi.-> hiippakuntien tuomiokapitulit yhdessä seurakuntien kanssa”, ja ensimmäiseksi esitetään että

”Erityisesti kirkkoherroja on koulutettava ja innostettava kehittämään seurakunnan työn missionaarisuutta.”

Eihän se ole mahdollista! Ei kirkkoherroja voi kouluttaa! Sitä paitsi selvittäessään nykyistä koulutustarjontaa missiologian osalta raportti toteaa että ”pyrkimys missonaarisen työotteen vahvistamiseen ei ratkea vain koulutuksella, vaan se asettaa vaatimuksia myös rekrytoinnille…”. Ja sitten sanotaan kuitenkin että juuri kirkkoherroja on koulutettava. Kaiken sen jälkeen mitä he jo osaavat! Tarkemmin ajatellessani minun on tässä kyllä lievennettävä kantaani ja sanoa, että pappeja yleensäkin on vaikea kouluttaa, koska he jo ovat niin viisaita. Sen jälkeen kun he ovat suorittaneet monta vuotta vaatineen maisterin tutkinnon yliopistossa, heitä on koulutettu kirkon työhön ordinaatiokoulutuksesssa, monet ovat suorittaneet tarkkaan harkitun pastoraalitutkinnon pätevöityäkseen vakinaiseen seurakunnan virkaan, ja kirkkoherrat kaiken lisäksi käyneet läpi seurakuntetyön johtamisen koulutuksen, mikä antaa valmiudet kaikkeen mitä kirkkoherran työssä tulee eteen. Ja vielä, vuosittaisen henkilöstökoulutusmäärärahansa puitteissa papit osallistuvat juuri siihen koulutukseen mikä heitä kiinnostaa! Eihän heiltä enää voi vaatia lisää koulutusta. Kaiken lisäksi kun puhelin erään hiippakunnan työntekijän kanssa asiasta, tuli sellainen tuntu, että ei tällaiselle koulutukselle ole edes käytännön mahdollisuuksia. Kirkkoherrojen kokoukset ovat yksinkertaisesti niin kiireisiä ja täyteen buukattuja, että ei siinä ehtisi millään mitään koulutusta.

Lopuksi haluan sanoa kuitenkin, että JOS kirkkoherroja voisi kouluttaa, minäkin haluaisin opettaa heille yhden asian. Puheena oleva raportti jatkaa seurakuntatason toimenpide-ehdotuksia puhumalla ”ammattialojen välisen yhteistyön tiivistämisestä”, ja uskaltaa todeta jopa että ”toimintaympäristön muutos haastaa kirkon ymmärtämään kaiken toimintansa missonaariseksi, mikä vaatii työalaperusteisen toiminnan perinpohjaista uudelleenarvioimista”. Siis uudelleenarvioimista. Tämä liioiteltu hienotunteisuus (josta ei näy jälkeäkään siinä kohtaa kun esitetään kirkkoherrojen kouluttamista!) on juuri se toinen raportin heikkous. Minä en enää uudelleenarvioisi, vaan koulutttaisin – tai oikesastaan koulutan tässä ja nyt – kirkkoherrat siihen että heidän tulee asettaa koko sanan työala (tai työmuoto) ehdottomaan täydelliseen käyttökieltoon. Että sitä sanaa ei yksinkertaisesti saisi enää mainita ääneen, se vaiettakoon kuoliaaksi. Silloin kun tehdään talousarviota ja toimintasuunnitelmaa, voidaan tarvittaessa puhua suunnittelulomakkeen käyttämästä tehtäväalueesta. Saman tien tapahtumien ilmoittelussa järjestäjäksi merkitään AINA seurakunta, ei koskaan mikään tehtäväalue! Kaikki mitä tapahtuu on seurakunnan toimintaa. Se on seurakunnan työtä, se on seurakunnan tehtävä. Ja se on yksi, ei monta!

Sitten kun tämä asia tulee selväksi, voidaan kysyä mikä se yksi aioa seurakunnan tehtävä on, jota kaikki seurakunnan työ toteuttaa. Mutta ei välttämättä vielä seuraavaassa blogissa.