Vääränlaista identiteettiä yritetään korjata konversioterapialla. Protestanttisten liikkeiden Yhdysvalloissa käynnistämät eheytyshoidot seksuaalisen suuntautumisen parantamiseksi on kielletty suurimmassa osassa länsimaita.
Onko ekumeniakin eheytyshoitoa? Ekumeenisia ristisaattoja, rukoushetkiä ja vaelluksia perustellaan sillä, että niissä opitaan kunnioittamaan toisten perinteitä ja päivittämään omia näkemyksiä.
Olen vetänyt 35 vuotta matkoja. Niitä on tehty tavallisten turistien ohella erityisryhmien kanssa. On ollut aikakauslehtien lukijamatkoja, kulinaristi- ja marttaryhmiä tai taksimiehiä. Kaikkien kanssa on pärjätty, mutta haasteellisimmat asiakkaat on helppo muistaa: ne ovat uskovaisia.
Uskovaiset on ainoa ryhmä, joka pystyy aina ujuttamaan omat tapansa ja tottumuksena säännöiksi muillekin. Uskontoneutraalius esimerkiksi risteilylaivalla oli sitä, että kahdenkymmenen uskovaisen vaatimaa aamunavausta, virttä tai siunausta ei laitettu ohjelmaan kaikille 280 risteilyyn osallistuville.
Uskovaisilla ei ole sellaista käsitystä kuin ”muiden moraali”. Kaikkiin ja kaikkeen sovelletaan omaa suvaitsevaisuuskäsitystä. Risteilyisäntä joutui monta kertaa myrskyn silmään kieltämällä ekumeenisen eheytyshoidon.
Juutalaiset, islamilaiset ja ortodoksiset perinteet eivät tunne uskonnollisten riittien potpureja. Me paastoamme tai rukoilemme tavallamme, muut noudattakoot omia perinteitään.
Nikean kirkolliskokous (325) aloitettiin uskontunnustuksen lukemisella. Julistus alkaa termillä ”olen uskollinen, πιστεύω”. Ei ole sattumaa, että juutalaisuuden jatkumona ortodoksisuudessa uskollisuus vain oman kirkon perinteille rinnastetaan aviouskollisuuteen.
Tuo identiteetti on aikamme kysymys. Meillä kaikilla on uskonnollinen tai ei-uskonnollinen (määrittely…?) eídentiteetti. Usein eri kuppikunnissa koroatetaan suuresti ”omaa uskonnollista identiteettiä”. Sillä on puolensa – ja se toinenkin puolensa.
Joskus tuntuu siltä, että kristityt ihmiset kokevat tärkeämmäksi oman ”kuppikuntansa” identiteetin tunnustamisen kuin identiteettinsä ”Kristuksessa”. Kristillisen uskon (ei uskonnollisuuden) kannalta voi pohtia: tuleeko ortodoksisuudesta, katolisuudesta, luterilaisuudesta, helluntailaisuudesta ym. tai islamilaisesta, budhalaisesta, hindulaisesta, konfutsealaisesta, taolaisesta tms. oleellisempi identiteettitekijä kuin ”kritillisestä”identiteetistä.
Ortodoksisessa kirkossa on paljon hyvää ja ihailtavaa, mutta näin jyrkkä ekumenian vastaisuus tuntuu väärältä. Onhan Kristuksen itsensä toive ja kehotus kaikille seuraajilleen, että he olisivt yhtä. Pyhän yhteisen Kirkon hajaannus on osoitus ihmisen syntisyydestä ja siinä on kaikille kristityille parannuksenteon paikka. Pyhän Hengen työtä on se, että ei enää käydä uskonsotia, vaan käydään ekumeenisia oppikeskusteluja.
En ota kantaa ekumeniaan mutta olen samaa mieltä mieltä Jyrki Härkösen kanssa uskonnollisten traditioiden sekoittamisesta. Olen itse ollut mm. seuraavissa tilanteissa: Prosession asemesta pitäisi kantaa vapaakirkollista veristandaaria kulkueen perässä. Kiitosjumalanpalvelus sadosta pitäisi muuttaa kiitostilaisuudeksi. Liturgiset värimme pitäisi pistää uusiksi vanhatestamentillisen ilmestysmajan symboliikan mukaisesti. Kristittyjen pitäisi soveltaa raamatullista verensyömiskieltoa ja toitottaa shofaria. Konservatiivisena mielensäpahoittajana en ole näihin mukaan lähtenyt.
Tässä ilmenee usein ortodoksien taholta kohtaamani ajattelu, jossa omaa perinnettä ei nähdä osana yhteistä kristillistä uskoa, vaan jonakin täysin erityislaatuisena ja yhteensopimattomana. Kuitenkin teologina on helppo nähdä esimerkiksi ortodoksisen tai laajemmin itäisen, ja läntisen eli katolilaisen ja luterilaisen liturgisen perinteen noudattavan samaa yleisempää perusrakennetta, jossa elemettejä on helppo vastaanottaa ja siirtää perinteestä toiseen. Sama pätee tietenkin laajemmin teologiseen kirjallisuuteen ja ajatteluun. Ortodoksit yrittävät omia kirkkoisät, vaikka patristinen tutkimus oli alunperin luterilaisten yliopistojen erityisala. Jään odottamaan, millainen räjähdys tähän kommenttiin tulee vastauksena…
Erikseen jyrkän protestanttinen ajattelu, johon huomiot ehkä osin soveltuvat.
Idällä ja lännellä on monia leikkauspintoja, luterilaisuudessa ollaan jo niin kaukana, siinä koko traditio kenttä on pirstoutunut. Luterilaisuudessa on tosin jäänteitä, se varmasti tunnistetaan, mutta paljon ongelmia.
Luterilainen akateeminen tutkimukselle voi antaa oman arvon, on kirkkoisät tosin eivät olleet luterilaisia, vaan yhtenäisen kirkon edustajia. Ei heitä tarvitse omia, he olivat sitä mitä olivat. Suomalaisessa kirjallisuuden kentässä isien opetuksia, löytyy vähän luterilaisesta puolelta, tosin joitakin. Koko ohjausperinne ja se metodi on poissa jossa kilvoitusperinne syntyy, koko ahjo on poissa. Traditio jos ei tuhottu, niin muutettu, mitä on jäljellä taistelu varustuksesta.
Idän kirkon panos on kuitenkin ollut merkittävä ekumeenisissa liikkeessä. Kaikkea ei kuitenkaan allekirjoiteta.
Luterilaisuus halusi nähdä itsensä saman yhteisen kirkon edustajanan. Ennen teesejä meni Luther kuvaamaan Wittenbergin yliopiston uudistuksia seuraavasti:
”Meidän teologiamme ja pyhä Augustinus menestyvät hyvin ja hallitsevat yliopistossamme, Jumalan vaikutuksesta. Aristoteles on jo joutunut laskusuuntaan ja katoaa pian raunioiksi. Sentenssien luentoja halveksutaan hämmästyttävässä määrin eikä kukaan voi toivoa itselleen kuulijoita, ellei luennoi tätä teologiaa, nimittäin Raamattua tai kirkkoisiä.” (WA BR 1, 99:8-13)
1700-luvulla tuli valistus. Sen eräänä hedelmänä saksalainen idealismi, joka evolvoitui Venäjän saksalaisvaikutteisissa yliopistoissa usspalamismiksi.
Mutta mitä kirjoitat ohjausperinteestä ja metodista on aika lailla niin. Tosin lännen monastinen perinne omaksui jo Benedictuksen ja Kassianuksen myötä vaikutteita suoraan idästä, mutta muunsi ne omanlaisikseen. Yksi näkemys luterilaisuudesta on, että se oli pyrkimysta tehdä jokaisesta munkki, jonka sääntö on (augustinolaissääntöön perustuva) katekismus sekä huoneentaulu ja kilvoittelupaikka arkielämä. Puhutaan hengellisyyden transformoitumisesta ja popularisoitumisesta myöhäiskeskiajalla ja reformaatiossa. Mutta henkilkohtaisen ohjauksen perinne aikalailla katosi. Se oli juridisoitunut jo katolisessa rippikäytännössä, mihin teesit olivat osaltaan yritys puuttua. Sisäinen parannus, ei synninpäätöä ilman katumusta…
Kristillisten perinteiden vertaileva systematisointi alkoi mielestäni jo 1100-luvulla. Silloin Gratianus julkaisi Bolognassa ensimmäisen eksegeettisen kanonisen oikeuden tutkimuksen ”Concordia discordantium canonum”. Teologiassa ensimmäinen systemaattinen ja ristiriidat väistelevä tunnustuskirja oli Pierre Lombardin ”Libri Quattuor Sententiarum”.
Joku voi mainita Johannes Damaskolaisen Ortodoksisen uskon tarkan selityksen skolastiikan alkuna…
Damaskolaisen ”Tarkka esitys, Έκδοσις ακριβής” lupaa enemmän kuin on, kirjanen on hyvä Kristologinen ja Pneumatologinen introduktio, mutta Johanneksen tärkeimmät ajatukset ovat hänen homilioissaan Jumalansynnyttäjän juhliin ”Homélies sur la Nativité et la Dormition” (Sources Chrétiennes 80), niissä on selkeä linja Mariasta ”taivaan Valtiattarena”, eikä vähäisenä välittäjänä tai vain synnyttäjänä.