Kun ajattelen haastettua kirkkoa, sen nelivuotiskertomusta ja jatkuvia keskusteluja asian tiimoilta, niin ihan ensimmäiseksi tahdon kiittää.
Haluan kiittää niitä tuhansia seurakuntien työntekijöitä ja vapaaehtoisia, jotka uurastavat omilla paikoillaan kansan keskuudessa. Heitä ovat diakoniatyöntekijät, lastenohjaajat, nuorisotyönohjaajat, suntiot, papit, lähimmäispalvelun ihmiset, luottamushenkilöt, kirkon oppaat, verkkokeskustelijat ja ties ketkä, jotka ovat pitäneet huolta seurakuntalaisista.
Siinä sivussa nämä työmuurahaiset ovat pitäneet huolta myös siitä, ettei kirkon toiminnan syöksykierre ole ollut niin jyrkkä kuin se olisi voinut viime vuosina olla. Monissa Euroopan maissa mennään alas lujempaa vauhtia. Pluralismi, sekularismi, individualismi, uusateismi ja ties mitkä rotat nakertavat kirkkojen nurkkia. Oikeastaan tuon kaiken voisi paketoida apokalyptisesti: luopumus nakertaa.
Eniten nakertaa kirkon oma epätietoisuus. Mitä tässä nyt pitäisi tehdä? Maataan tulessa kun pitäisi mennä heittämällä mokoman suon yli.
Eilen kuultiin uutinen: rippikoulu ei ole onnistunut kiinnittämään nuoriin kristillistä identiteettiä. Jos kristillinen identiteetti tarkoittaa osallistumista kirkon toimintaan, niin varsin helppohan tuo on allekirjoittaa.
Ajattelen tuntemiani nuoria ja heidän kavereitaan lähipiirissäni. Ajattelen heitä työssään, opiskelussaan ja vapaa-ajalla. Harrastamassa, tapaamassa kavereita, bailaamassa. He ovat kunnon nuoria, elämäniloa, ystäviä ja rakkautta mukanaan. Tietenkin myös iskuja, pettymyksiä ja surua.
Ajattelen, mitä kirkon toiminta voi näille nuorille tarjota. Pakko tunnustaa, etten oikein tiedä. En minä ihmettele, etteivät he käy ahkerasti kirkossa. Käyvät toki silloin tällöin, kun se tuntuu hyvältä ja asiaankuuluvalta, kuten jouluna. Useimmat heistä tahtovat kirkkohäät ja ristiäiset lapsilleen. Perheenjäsenten hautajaisissa kirkko tulee myös lähemmäs.
Kristillistä identiteettiä ja hengellistä elämää on alle kolmekymppisilläkin. Se tulee kyllä esiin turvallisissa keskustelutilanteissa. Sen verran uskallan profetoida että monet nuorista tulevat aikanaan kirkon liepeiltä lähemmäs sen ydintä. Nyt he saattavat sanoa hymähtäen, että kuuluvat kirkkoon isovanhempien takia, eivät halua pahoittaa rakkaiden ihmisten mieltä. Voiko sitäkään sanoa huonoksi perusteeksi, niin ulkokohtaiselta kuin se tuntuukin?
Emeritusarkkipiispa John Vikström peräänkuulutti kirkkoon kielenpuhdistusta ja yhteisten asioiden etsintää sen sijaan että kielellä piirretään rajoja ja etsitään koko ajan erottavia tekijöitä. On menty lujaa eri suuntiin. Olisiko aika ottaa pikkuisen pakkia – ja toisaalta myös oikeasti luopua leimaavasta kielenkäytöstä?
Jokainen kristittyhän on viestinviejä ja kirkon viestintä on koko yhteisön tehtävä. Siksi koko kirkon yhteiset näyt ovat elintärkeitä, jotta niitä voitaisiin jakaa eteen päin. Ja jos nyt mietitään oikeasti, mitä nuo näyt olisivat: kävisivätköhän vaikeaselkoisen hengellisen terminologian sijasta “elämänilo, ystävät ja rakkaus”? Saa siteerata vapaasti.
Menty lujaa eri suuntiin vain sanallisella tasolla? Mutta entä jos tuolle eri suuntiin menolle onkin vahva vastaavuussuhde todellisuudessa?
Minusta jos sanat kuvaavat todellisuuden tiloja, niitä tulee käyttää eikä turvautua sumuverhojen puhaltamiseen ja nostatella juhlatunnelmaa reaalimaailmasta irrotetulla hyväuskoisuudella. Sellainen toiminta on saanut vähemmän mairittelevan nimen.
Janne,
enpä taida ymmärrää kommenttisi viimeistä kappaletta. Olipa kuinka tahansa, hyvän puhuminen lähimmäisestä ei liene sopimatonta – silloinkaan kun hän uskoo eri tavalla.
Näinkin, rakkaus uskoo kaikkea hyvää lähimmäisestään, ja tähän se jäisikin, jos meillä olisi vain rakkaus tai olisimme enkelien seurakuntaa. Kutkuttavan harmonian särkee usko. Uskossa varsinkin papin tulee töräyttää totuuden torveen ja olla tuomari eikä uskoa kenestäkään hyvää, vaan sanoa Paavalin tavoin, että kaikki ovat käyneet kelvottomiksi.
Onhan tätä kristinuskoa yritetty harmonisoida ja virtaviivaistaa poistamalla pahennusta herättävät ristiriitaisuudet, jotta se istusi paremmin ihmisen luonnolliseen uskonnollisuuteen, mutta huonoin tuloksin.
Janne,
puhun tässä uskovien yhteydestä ja toistensa kunnioittamisesta hyvää puhuen. En puhu ihmisen ontologisesta pahuudesta tai syntisyydestä Jumalan edessä. Jokainen on syntinen ja sen Sana todistaa.
Tuomariksi minusta ei ole. Valitan. Minkä ymmärrän totuudeksi, sen sanon.
Uskovien yhteys ja kunnioittaminen. Kunpa siltäkin alueelta voisi sulkea ontologisen pahuuden ja syyllisyyden Jumalan edessä! Kunpa olisikin mahdollista siirtyä pahuuden alueelta yhteyden ja rakkauden alueelle idealisoimalla!
Voihan sitä harmonisointia yrittää myös tuota kautta.