Eläkeläinenkö tarpeeton?

Tahtoisin tässä kolmannessa elämässäni

olla tarpeeton mies

välinpitämättömien ihmisten keskellä.

Vailla omia tarpeita tuntisin olevani vapaa,

mutta turvanani olisi kuitenkin niin tiivis

läheisten rinki, että ovat minua aivan liki,

tässä ihan lähellä, kädenojennuksen päässä.

Jeesus opetti meitä kantamaan toistemme taakkoja.

Kun näin teen, saan huomata,

että joku kantaa minunkin kuormiani.

Vanhemmiten hoksaan, että en jaksa enää kantaa

niin kuin nuorena,

voimani ovat vähentyneet,

mutta ajattelen, että saman asian ajaa se,

jos ja kun autan muita ihmisiä

keventämään heidän taakkojaan.

Sellainen auttaminen ei voi olla

tässä maailmassa turhaa.

Eläkeläisenä olen tullut tilanteeseen,

jossa vapaaehtoisesti luovun monista

sellaisista asioista, joita olen matkani varrella

ympärilleni koonnut ja kerännyt,

haalinut ja hamstrannut.

On tehtävä inventaario,

katsottava, mitä en enää tarvitse,

sillä minulle turha voi olla jollekin toiselle

hänen tämänhetkisessä elämäntilanteessaan

kallisarvoinen lahja.

Toki tiedän, että tulee aika,

jolloin minulta viedään loputkin,

aivan kaikki otetaan pois.

Tai myönteisemmin: Saan antaa kaiken pois.

Enhän saa täältä lähtiessäni mukaani mitään

muuta kuin kenties ne ihmiset, joiden kanssa olen

yhteistä taivasmatkaamme kulkenut.

Matkantekoa helpottaa oikea asenne:

Pidänkö kaikkia asioita ikään kuin

itsestäänselvyyksinä vai kiitosaiheina.

Eivät elämäämme tee raskaaksi ja hankalaksi

kohtaamamme asiat sinänsä, vaan se,

miten noihin asioihin suhtaudumme.

Miten upeaa olisikaan saada elää niin,

että se koituisi kunniaksi Jumalalleni,

iloksi lähimmäisilleni ja

levoksi rauhattomalle sielulleni.

@Ruttopuiston rovasti emeritus