Tahtoisin tässä kolmannessa elämässäni
olla tarpeeton mies
välinpitämättömien ihmisten keskellä.
Vailla omia tarpeita tuntisin olevani vapaa,
mutta turvanani olisi kuitenkin niin tiivis
läheisten rinki, että ovat minua aivan liki,
tässä ihan lähellä, kädenojennuksen päässä.
Jeesus opetti meitä kantamaan toistemme taakkoja.
Kun näin teen, saan huomata,
että joku kantaa minunkin kuormiani.
Vanhemmiten hoksaan, että en jaksa enää kantaa
niin kuin nuorena,
voimani ovat vähentyneet,
mutta ajattelen, että saman asian ajaa se,
jos ja kun autan muita ihmisiä
keventämään heidän taakkojaan.
Sellainen auttaminen ei voi olla
tässä maailmassa turhaa.
Eläkeläisenä olen tullut tilanteeseen,
jossa vapaaehtoisesti luovun monista
sellaisista asioista, joita olen matkani varrella
ympärilleni koonnut ja kerännyt,
haalinut ja hamstrannut.
On tehtävä inventaario,
katsottava, mitä en enää tarvitse,
sillä minulle turha voi olla jollekin toiselle
hänen tämänhetkisessä elämäntilanteessaan
kallisarvoinen lahja.
Toki tiedän, että tulee aika,
jolloin minulta viedään loputkin,
aivan kaikki otetaan pois.
Tai myönteisemmin: Saan antaa kaiken pois.
Enhän saa täältä lähtiessäni mukaani mitään
muuta kuin kenties ne ihmiset, joiden kanssa olen
yhteistä taivasmatkaamme kulkenut.
Matkantekoa helpottaa oikea asenne:
Pidänkö kaikkia asioita ikään kuin
itsestäänselvyyksinä vai kiitosaiheina.
Eivät elämäämme tee raskaaksi ja hankalaksi
kohtaamamme asiat sinänsä, vaan se,
miten noihin asioihin suhtaudumme.
Miten upeaa olisikaan saada elää niin,
että se koituisi kunniaksi Jumalalleni,
iloksi lähimmäisilleni ja
levoksi rauhattomalle sielulleni.
@Ruttopuiston rovasti emeritus
Hyvä kirjoitus, kiitos Hannu. Ikääntyminen ja kun joutuu luopumaan pakosta eri asioista on haasteellista. Jopa vanhat koulukaverit kuolevat yksi kerrallaan. Uudet harrastukset voivat auttaa pitämään elämän mielekkäänä. On asioita, joissa pärjää hyvin vielä vanhempanakin. Eräs 93 vuotias oli hyvä tietokilpailuissa, koska niissä kysyttiin vanhoista asioista, mutta uudemmat asiat olisivat olleet hakusessa.
Kiitos kiittämästä, Juha. Tosin Facebook diskasi tekstini roskasisältöön vedoten. Työelämässä ollessain eivät uskaltaneet meikäläiseen koskea, mutta eläkeläisestäkö ei sitten ole niin nökön nugaa? ???♂️???☠️
Kuule Hannu, mitä sanoo eräs, joka maan loi. Meret kämmeniinsä keräs. On romuna kerran viimeinen sähköjuna, mut Jeesus Kristus ristiinnaulittuna, on Jumalan viisaus ja voima. Jokaiselle jota peljättää sen tulevan ajan helle: ”Älä unohda mitä hyvää Herra on sinulle tehnyt. Vielä sinä saat kiittää Hänen kasvojensa avusta.”
Eli:
Eläkkeelle jääminen on pieni kuolema. Mut älä Hannu huoli. Jo kahden vuoden päästä tunnelin päästä alkaa pilkottaa valoa. Silloin elämä alkaa taas. Tarpeettomuuden tunne katoaa ja alkaa uusi aika.
Kiitos, Pekka, lohdutuksen sanasta. Kun kesällä on ollut suorastaan helvetin kuuma, niin olen mieluusti viettänyt aikaa metrossa. Parasta ventilaatiota on edustanut asemalle saapunut juna, joka työntää edellään tunnelin kylmää ilmaa.
Vaan kun minä tunnen olevani vapaan pudotuksen tilassa. Mistään en saa kiinni. Olen nyt pudonnut vuoden, vieläkö toinen mokoma jäljellä?
Joo. Näin kertoivat edellä hiihtäneet ja tuossa etapissa huomasin saman. Onhan se rankaa, jos yhtä vuotta suremaan alkaa, mutta lohdutus on siinä, ettei tuo tilanne jatku loputtomiin.
Sain nuorena ja hyvin masentuneena suuren lohdutuksen tuosta Psalmin sanasta, että vielä minä saa kiittää. Uskon silmin sain tarttua näihin hyviin päiviin ja lähteä pois siltä paikalta jossa olin vähällä päättää päiväni. Tartu Hannu lupaukseen ja kiitä.
Juu, kyllä kiitän mieluummin kuin pidän itsestäänselvyytenä. Muorena pohdin usein tätä paradoksia: Älä kiitä olosuhteista huolimatta vaan juuri niiden tähden!
”Eivät elämäämme tee raskaaksi ja hankalaksi
kohtaamamme asiat sinänsä, vaan se,
miten noihin asioihin suhtaudumme.”
Noihin sanoihin kätkeytyy suuri viisaus.
Eläkkeelle pääsyä odotetaan, kuin kuuta nousevaa. Sitten hetki juhlitaan ja sitten – ei mitään. On vaikea saada uudelleen elämästä kiinni, kun oma työrooli on kadonnut ja uutta ei ole vielä muotoutunut.
Ilmeisesti tuo kaksi vuotta siihen kuluu, että alkaa taas tietää, kuka oikeasti on.
Pekka: Kummallisinta tässä on se epäsuhta, että kun vuosikymmeniksi oli mielekästä duunia enemmän kuin ehti tehdä, niin nyt ei yhtäkkiä yhtään mitään. Se tekeminen ei enää tule kuin Manulle illallinen vaan se toiminta täytyy itse keksiä. Olikohan meikäläinen aikoinaan suurempi työholisti kuin itselleni uskalsin tunnustaakaan?
Kiitoksia paljon raadollisuuden jakamisesta. Kukaan ei välty näiltä kokemuksilta. Asiaa helpottavat lapset, lapsenlapset, sillon kun niitä on, aina ei kaikilla ole puolisoaankaan asiaa jakamassa. Olette kuitenkin kultakaivos elämänkokemuksenne myötä. Olisiko mahdollista jollain tapaa jakaa tätä kertynyttä kokemusta ja myös viisautta. Nuoret sopivassa tilanteessa, samoin Ihmiset viisissäkymmenissä, olisivat hyvä viiteryhmä.
Silloin kun meille kaikille tympääntyminen tahi jonkinlainen turhautuminen luo valoaan on hyvä muistaa Ehtoollsvuorolaulun sana Ylentää Sydämemme Jumalan puoleen, ja sen jälkeen lukea Herran Siunaus. Siinä on evästä Meidän jokaisen matkalle. Vielä kerran kiitoksia kirjoituksestanne.
Pekka V: Olen miettinyt tuota hiljaisen tiedon siirtämistä nuoremmille, mutta kun tuntuu siltä, että sille ei löydy käyttöä, koska kun kerran ”se on niin eilistä”. Olen sitä mieltä, että ihminen tarvitsee juuret ja siivet, vaan nykyäänpä huomaan ympärilläni olevan paljon juurettomia ja siipirikkoja ihmisiä…
Pekka V. : ”Olisiko mahdollista jollain tapaa jakaa tätä kertynyttä kokemusta ja myös viisautta.” Näppää koneeltasi ” mieseminaarit” ja tule mukaan. Seuraava on jo 7-9.9 .
Nämä seminaarit ja varsinkin miesten perusleirit ovat vaikuttaneet paljon siihen millainen mies olen nyt.
Mies ei vain synny mieheksi. Mieheksi tulee myös kasvaa. Silti aina on lupa jäädä hiukan keskeneräiseksi.
Meitä on paljon matkalla miehuuteen, mutta kukaan ei ole vielä päässyt perille.
Miesseminaarit siis.
Laivaston miehenä käsittelen asiaa laivastotermein. Pohjustuksena torpeedoammunta. Siis vain teoriassa. Kun torpeedo ruikataan putkesta ulos, nin se vajoaa hetken ennenkuin saavutta oikean syvyyden ja vauhdin. Sitä alkuvaihetta sanotaan lähtökuopaksi.
Kun aikanaan jäin eläkkeelle, niin koin tämän lähtökuopan eli luopumismasennuksen. Yhtenä päivänä tulin tarpeettomaksi ja hankitulla ammattitaidolla ei ollut enää tilausta. Uskovalla ihmisellä on jonkinasteinen lähipiiri, joka ei jätä vaikka status vaihtuu. Vaikeampaa on sellaisella, jolla ei ole tätä verkostoa. Useat hakeutuivat uusiin töihin ja kunnostautuvat hyvinä veronmaksajina.
Erään kerran koitin parantaa oloani kävelylenkillä. Vastaani tuli kaksi pyöräolikää, koilla oli muovikassit sarvissaan ja pyörät piirsivät sinikäyrää asvalttiin. Kuulin miten he totesivat, että aliupseerit vie kaikki työpaikat. Minä ajattelin, että siihen en syyllisty enkä kadehdi heidän työllisyyttään.
Sitten löysin vapaaehtoisduunia palkatta. Se on ollut palkitsevaa ja nyt olenkin jo niin vanha ettei eläkeläisyyttä tarvitse peitellä.
Lauri: Kiitos havainnollisesta torpedovertauksestasi. Upinniemen laivastoasemalla varusmiespappina palvelleena ja lapsena laivanupotuspeliä pelanneena voin todeta, että osui ja upposi.
Pieni jatko. Eräänä vuonna tein viimeisen varsinaisen työpäiväni 20. huhtikuuta. Siitä alkoi loma, jota oli kertynyt ihan mukavasti. 4.Kesäkuuta piti vetästä sotisopapäälle, kun se yksinäinen renikka hakaneuloitettiin rintapieleen. 30. Kesäkuuta kävin virallisesti ilmoittautumassa paikassa, jota sanottiin kulmahuoneeksi.Laivastoaseman päällikkö kehtti istumaan ja vaihdoimme joitakin ajatuksia osittain yhteisestäkin taipaleesta. Kättely, kiitokset ja tilanne ohi. Sitten vielä kerholle loppukahville, jossa standardi ja passi käteen. Muutamia yleviä sanoja miten taasen hyviä miehiä lähtee. Kehotus, tulla käymään. Molemmat tiesimme, ettei sillä sanalla ollut sisältöä, eihän minulla ollut sen jälkeen voimassaolevaa lupaa, joa olisi oikeuttanut vartiomiehen ohittamisen portilla. Mutta ei siinä mitään vikaa ollut, me kumpikin tiseimme oikean laidan. Loman ajan vielä joku pitää päätä pinnalla, mutta passi kädessä katkaiseen ikäänkuin unen, ja palautti arkeen. Ehkä mielipuolisissa kuvitenlmissa voi ajatella, että prästä kuuluisi miten korvaamaton henkilö on nyt tavoittamattomissa, mutta kun ei edes katastrofin poikasta kuulunut. Suruajan jälkeen koin eräänä aamuna ihan uuden asian. Nyt saan tehdä mitä haluan ja se oli riemastuttavaa sitten.