Aboriginaalien ongelmat
Vuonna 2007 työskentelin tutkijana ja osallistuin Luther-tutkimuksen maailmankonferenssiin eteläiseen Brasiliaan. Kyseiseltä reissulta yksi mieleenpainuvimmista asioista oli eräs lyhyt esitelmä aboriginaalien tilanteesta Australiassa. Erityisesti silloin oli pinnalla joidenkin aboriginaaliyhteisöjen väkivalta ja päihdeongelmat. Taustalla oli mm. luonnollisesti jo vuosisatoja jatkunut aboriginaalien huono kohtelu siirtolaisten myötä.
Australialainen tutkija esitti näiden asioiden lisäksi myös yhden mielenkiintoisen näkökulman aboriginaaliyhteisöjen alennustilaan. Aboriginaalien kulttuuri oli nimittäin rakentunut kymmenien vuosituhansien aikana veden etsimiselle. Tuo kulttuuri kuitenkin muuttui siirtolaisten myötä vähitellen. Siirtolaisten tullessa aboriginaalien kulttuurit joutuivat kohtaamaan sorron lisäksi myös uusia ilmiöitä, kuten helpomman ruoan ja päihteiden saavutettavuuden. Vettä ei enää tarvinnutkaan etsiä entiseen tapaan, eikä elämää mukauttaa sen mukaiseksi. Elämältä oli ainakin osittain kadonnut tarkoitus.
Suomalaisten ongelmat
Toisin kuin aboriginaalit me suomalaiset emme ole joutuneet elämään sorron kohteena – kiitos Jumalalle ja veteraaneillemme. Meitä saattaa kuitenkin uhata tuo toinen asia eli elämän helpottuminen ja sitä myötä elämän tarkoituksen hämärtyminen. Olemme nimittäin jo parin sukupolven ajan saaneet nauttia talouskasvun ja hyvinvointiyhteiskunnan tuomista hedelmistä. Joulunviettokin on muuttunut yhä vahvemmin kulutusjuhlaksi. Samalla kun monien (vaikkakaan ei kaikkien) suomalaisten yltäkylläisyys on kasvanut, ovat terveysongelmat ja kirkosta eroamiset lisääntyneet. Yltäkylläisyyden ja hyvinvoinnin kääntöpuoleksi ovat tulleet monimuotoiset elintapasairaudet ja pyhyyden tunteen katoaminen.
Toisin kuin veteraaneilla meillä heidän jälkipolvillaan ei ole ollut samanlaista yhteistä tahtotilaa tai tarvettakaan nostaa maata suosta. Elämä ei ole ollut onneksi jatkuvaa kamppailua eloonjäämisen puolesta. Kirkosta eroamisetkin liittyvät todennäköisesti osittain tähän. Nimittäin kristinusko on usein vahvempaa siellä, missä on köyhyyttä ja isoja vastoinkäymisiä. Se on yksi syy siihen, miksi opetuslasten määrä kasvaa tällä hetkellä eteläisellä ja köyhällä pallonpuoliskolla, kun se samalla pohjoisella ja rikkaalla puoliskolla vähenee.
Kaikki muutos pohjoisessa ei toki ole pahaksi. Monet nuoret esimerkiksi uskaltavat osoittaa erilaisuuttaan aiempaa paremmin ja samalla he ovat myös monissa asioissa aiempia sukupolvia eettisempiä (esim. eläinten oikeudet). Monimuotoisemmassa hyvinvointiyhteiskunnassa joutuu kuitenkin aiempaa enemmän tekemään tietoista työtä sen eteen, että elämästä ei katoaisi usko johonkin suurempaan ja yhteiseen hyvään. Elämä ei ole enää taistelua yhteisen vision vaan ylipäätään hyvien visioiden löytämiseksi. Elämä on siis nykyäänkin taistelua, mutta eri tavalla kuin ennen. Nyt taistellaan elämän tarkoituksesta, ei hengissä pysymisestä.
Ratkaisuja
Sen vuoksi joudun itseänikin muistuttamaan kirkkovuotta rytmittävistä paastoista. Nimittäin nyt elettävä ns. pieni paasto haastaa niin minua kuin toivottavasti monta muutakin pohtimaan oman elämän ja Jumala-suhteen suuntaa. Kuka minä olen? Kuka minä haluaisin olla? Miten voisin olla myös toiselle avuksi? Entä mitä Jumala minulta odottaa ja mitä Hän haluaa minulle lahjoittaa?
Lopuksi vielä sananen aboriginaaleista. Kaikki siirtolaiset eivät nimittäin sortaneet aboriginaaleja. Australialainen tutkija kertoi, kuinka luterilaiset lähetystyöntekijät olivat 1800-luvulla lähestyneet aboriginaaleja sekä heidän kieliään ja kulttuurejaan kunnioittaen. Lähetystyöntekijät olivat tässäkin tapauksessa tehneet todellisen palveluksen kääntäessään Raamatun alkuperäiskansojen kielille. Raamatun myötä aboriginaalitkin pääsivät tutustumaan Kristukseen sekä samalla saivat oman kirjakielen.
Tosin samaan hengenvetoon on todettava, että osa Australiassa tehdystä lähetystyöstä oli kaukana kunnioituksesta. Luterilaisen lähetystyön hedelmistä voit kuitenkin lukea esimerkiksi täältä: http://www.lca.org.au/aboriginalindigenous-ministries.html
