Elämä vai dokumentti?

Olin reissussa. Kävin maassa ja kaupungissa, jossa käy paljon muitakin turisteja. Paljon riitti ihmettelemistä ja töllistelemistä. Pieniä kommelluksiakin sattui, varsinkin kulkuvälineissä, mutta onneksi ei mitään ikävää tapahtunut. Hauskinta oli, kun ehdin hypätä metroon, mutta matkakaveri jäi asemalle.

Kännykästä oli turistille paljon apua. Sillä saattoi paikantaa itsensä, kun sokkeloiset kadut sekoittivat suuntavaiston. Siitä voi katsoa nähtävyyksien aukioloaikoja. Sillä voi ostaa matkalippuja, pääsylippuja, ruokaa, majoitusta – niin, mitäpä nykyään ei voisi kännykällä hankkia ja tehdä?

Huomasin, että muutkin käyttivät kännykkää. Missä vain näki joutilaan ihmisen, paikallisen tai turistin, hän selasi kännykkää. Turistit kulkivat nenä näytössä kiinni, kun yrittivät pienestä ruudusta seurata karttaa. Turistit törmäilivät toisiinsa, kun filmasivat itseään kävelemässä kaupungin kaduilla ja toreilla. Tietysti poseerattiin myös nähtävyyksiksi luokiteltujen kohteitten edessä.

Jos turisti ei filmannut itseään, hän filmasi ympäristöä. Ymmärsin, että museossa ei ole syytä katsoa mitään kohdetta muuten kuin kännykän läpi ja sittenkin vain sen hetken, että ehtii näpätä kuvan.

Hei, haloo! Onko tämä maailma tullut hulluksi? Vastaan itse, että on kyllä.

Hulluahan se on, että tärkeintä ei ole nauttia ruuasta. Tärkeintä on ottaa annoksesta kuva. Tärkeintä ei ole tehdä mielenkiintoisia havaintoja ja aistia tunnelmia. Tärkeintä on dokumentoida paikat, joissa on käyty, ja hankkia vedenpitävät todisteet siitä, että siellä todella on käyty.

Kerrotaan, että selfieitä ottaessaan turistit ovat jopa pudonneet alas vaarallisilta jyrkänteiltä. Olen aina ajatellut, että se on urbaanilegendaa, mutta tämän matkan jälkeen pidän sitä hyvinkin mahdollisena.

Mietin sitäkin, katsovatko himokuvaajat sitten kotona kaikki kuvat ja videot, jotka on otettu matkan aikana? Katsovatko he itsekin niitä kuin ulkopuoliset: ”Ahaa, tuollaisessakin paikassa tuli käytyä. Mikä se mahtoi olla ja missä?”

Vai onko niin, että kuvien avulla vain tehdään edustavia somepäivityksiä?

Miten mahtaisivat nykyajan pakkomielteiset kuvaajat toimia, jos heillä olisi viikon matkaa varten kaksi rullaa kinofilmiä? Rullassa olisi 24-36 ruutua, ja kuvat näkisi vasta matkan jälkeen, kun filmi olisi kehitetty.

En kaipaa kinofilmiaikaa, sillä kännykällä kuvaaminen on kätevää. Silti väitän tiukkapipoisesti, että matkasta ja elämästä yleensäkin pitäisi nauttia tässä ja nyt. Elämä on tarkoitettu elettäväksi eikä dokumentoitavaksi.

Ennen kysyttiin, onko elämää kuoleman jälkeen. Sitten kysyttiin, onko elämää ennen kuolemaa. Nyt voisi kysyä, onko elämää ilman kuvaa.