Minä muistan sen elävästi: Koko nuoren idealistisen mieleni, ruumiini ja henkeni voimalla eläydyin vangitun eteläafrikkalaisen kansalaisoikeustaistelijan Nelson Mandelan kohtaloon. Amnestyn aktiivijäsenenä lähetin kirjeitä ja kortteja Etelä-Afrikan johtajille ja vaadin hänen vapauttamistaan. Minkään asian tai kenenkään ihmisen puolesta en ole rukoillut niin hellittämättä kuin tämän nuoruuden sankarini puolesta. Mandela oli vuosikausia mielessäni päivittäin: aamulla kun heräsin ja viimeiseksi illalla iltarukousta soperrellessani.

Katsoin elokuvia ja dokumentteja, jotka käsittelivät Etelä-Afrikan rotusortopolitiikkaa. Esimerkiksi Huuto vapaudelle – Steve Bikon ja Musta tietoisuus -liikkeen tarina  – teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Mandela ja hänen elämänvaiheensa avasivat silmäni ja sydämeni maailmanlaajalle epäoikeudenmukaisuudelle ja yhteiselle taistelulle hyvän puolesta.

Iloni oli villiä, vahvaa ja väkevää, kun vihdoin kuulin uutisen hänen vapauttamisestaan. Tapahtunut lujitti uskoani Jumalaan, oikeudenmukaisuuteen, tasa-arvoon, rakkauteen ja rukouksen voimaan.

”Tervehdin teitä rauhan, demokratian ja vapauden nimissä. Olemme odottaneet vapauttamme liian kauan.” – Mandela

Muistoni loppuvat jokseenkin tähän. Pikkusiskoni kuitenkin kysyi minulta tänään mielenkiintoisen kysymyksen: ”Raahasitko sinä minut joskus kauan sitten tilaisuuteen, jossa itse Nelson Mandela oli läsnä? Miten minulla on niin vahva muisto tällaisesta?”  Ryhdyin googlettamaan ja tajusin: Kyllä! Vuonna 1992 Mandelan ensimmäisen suomenvierailun aikana hänelle järjestettiin suuri kansanjuhla, jossa minä ja mukaan raahaamani pikkusisko olimme läsnä myös. Olen todellakin nähnyt tuon miehen omin silmin elävänä. Miten olin saattanut unohtaa?

Sittemmin uskoni kaikkeen siihen hyvään, mitä Mandela edusti, on murtunut monta kertaa. Hellittämätöntä rukoustakaan minusta ei enää irtoa, koska usko siihen, että sillä olisi mitään merkitystä – tai että sillä edes olisi kuulijaa – on niin heikko. Erään ihmisen toteamus kuitenkin puhutteli:  ”Vain murtunut usko on aitoa”. En ehkä ole samaa mieltä. Minusta on ihanaa, että tulee yhä uusia sukupolvia, joiden usko on palavaa ja murtumatonta. Sekin on aitoa uskoa. Mutta silti: murtuneellakin uskolla on arvonsa.

Uskoiko Mandela loppuun saakka ja vailla epäilyksiä niihin ihanteisiinsa, joiden puolesta hän uhrasi koko elämänsä, toimi, taisteli ja voitti? Uskoiko hän loppuun saakka ehdottoman anteeksiannon voimaan, totuuteen, tasa-arvoon, oiekudenmukaisuuteen ja rakkauteen? Tunsiko katkeruutta kaikista niistä vankilassa vietetyistä menetetyistä vuosista, jolloin vieraantui vaimostaan? Ajatteliko, että kaikki uhraukset olivat saavutusten arvoisia?

Minusta tuntuu, että Mandelan elämä ja esimerkki velvoittavat minua tässä ja nyt nousemaan edes vähäksi aikaa epätoivon suosta ja kyynisyydestä, katsomaan kohti hyvyyttä, lähimmäisenrakkautta, kirkasta toivoa, taistelua paremman huomisen puolesta – katsomaan kohti totuutta ja rauhaa. Ne ihanteet, joita Mandela kantoi, eivät kuolleet, vaikka mies itse pääsi ikuiseen valoon. Ne ihanteet jäävät nyt entistäkin voimallisemmin meidän muiden, vielä elossa olevien kannettaviksi.

Nkosi sikelel’ iAfrika