Elämänkatsomustieto on mainio slogani! Se sopii nykyaikaan. Elämänkatsomustieto edustaa monille jotain päin vastaista kuin mielikuvat uskosta ja uskonnosta. Katsomusten ja uskontojen opetuksesta keskusteltaessa ei kiinnitetä kovinkaan paljon huomiota siihen, miten asiat oikeasti ovat eli millaisiin tavoitteisiin uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetuksessa pyritään ja millaisin käytännöin niitä nykyaikana toteutetaan. Suunnan määrää se, miltä asiat tuntuvat ajan hengen valossa. Tai ihan vain omien tuntemusten pohjalta.
Ajatellaan nyt sitten uskonnonopetusta ja sen monipuolista ja avaraa tavoitetta vaikkapa näillä yleisesti tunnetuilla sanoilla: ”Koulun uskonnonopetuksen tavoitteena on antaa oppilaille katsomuksellinen yleissivistys perehtymällä monipuolisesti omaan kulttuuriperintöön sekä muihin uskontoihin ja maailmankatsomuksiin. Tavoitteena on myös kehittää eettisesti vastuullista elämänasennetta ja haastaa toimimaan sen mukaisesti.”
Uskonnonopetuksen arvostelijat tuskin puhuvat tällä tavoin. Aika hämärä näkemys vallitsee myöskin siinä, mitä tarkoitetaan nykyisessä Suomessamme omalla uskolla ja sen opettamisella – saati tunnustamisella. No mitä tahansa, tunnustuksellista uskonnonopetusta kouluissa ei kuitenkaan ole ollut aikoihin. Lähinnä nyt väännetäänkin kättä siitä, saako kirkko näkyä koululle asti.
Määritelmiä on monenlaisia. Kun elämänkatsomusta kuvaillaan, on oma mielikuvani, ettei määrittelyssä puhuta oikeastaan katsomusten tasolla lainkaan. Puhutaan pikemmin elämänhallinnasta ja arvostelukyvystä, kansalaistaidoista pikemmin kuin kansalaisen katsomuksista. Mitäpä niitä vastaan voisi olla kenelläkään – uskovallakaan. ”Elämänkatsomustiedon opetuksen tehtävänä on kehittää oppilaan valmiuksia kasvaa itsenäiseksi, suvaitsevaiseksi, vastuulliseksi ja arvostelukykyiseksi yhteisönsä jäseneksi. Tavoitteena on täysivaltainen demokraattinen kansalaisuus globalisoituvassa ja nopeasti muuttuvassa maailmassa.”
Edellä olevat sulkeisiin merkityt lainaukset ovat niitä, joita netti antaa minun algoritmeillani. Opetussuunnitelmat ja opetusten tavoitteet vievät sitten tarkempiin yksilöinteihin. Niin syvälle en kuitenkaan tässä sukeltele. Tämähän on kuitenkin vain blogi, ei kolumni tai essee.
Matkaani näissä mietteissä on ollut melko pitkä. Julkaisin Nuorten elämänkatsomus- kirjan vuonna 1985. Silloin elettiin elämänkatsomustiedon synnyn aikoja. Uskontojen historia ja siveysoppi oli jäämässä historiaan ja tilalle tuli kouluihin tämä uusi oppiaine. Aiemmin olin Uppsalassa osallistunut tohtoriseminaariin, jossa oppiaineen nimi oli tros- och livsåskådningvetenskap eli uskon- ja elämänkatsomuksen tiede. Ruotsalainen tieteenala ja suomalainen koulun oppiaine olivat tietenkin eri asia, vaikka molemmista saattoi hyvin inspiroitua. Ruotsissa viehätyin lähinnä siihen, että teologisessa tiedekunnassa pidettiin laajalti ovet auki muihin tieteenaloihin. Siellä katsottiinkin, että opiskellaan uskontoja ja muita elämänkatsomuksia (religioner och andra livsåskådningar.
Jotkut ovat kiinnittäneet huomiota siihen, miksi niin mielelläni puhun oman uskoni yhteydessä tieteen ja tiedon ja kriittisyyden arvostamisesta. Tuore Metsäkirkon polku -kirjani on tästä melko tyylipuhdas esimerkki. Tajuan nyt yhden mieltymysteni juuren. Tuolloin eli Nuorten elämänkatsomus -kirjan aikoihin oli melko yleistä jopa oppikirjoissa kuvailla asiat niin, että tieteellinen maailmankatsomus oli pelkkää tietoa ja uskonnollinen maailmankatsomus oli pelkkää kokemusta. Poliittinen maailmankatsomus sijoitettiin näiden puoliväliin.
Elämänkatsomustieto olisi hyvä oppiaine kaikille, kunhan löydettäisiin jotenkin levollinen ja riekkumaton ote ja opetussuunnitelma ja opettajat. Historian painolasti on melkoinen. Kysymyshän oli ja edelleen tuntuu olevan uskonnon opetuksen vaihtoehdosta ja vastakkainasettelusta – puolin ja toisin. Niillä asenteilla hanke yhteisestä katsomusaineesta ei etene mihinkään suuntaan. Soisin sen kyllä etenevän.
Uskonnonopettajat on monesti koettu (tai leimattu) kirkon edustajiksi nuorten maailmassa – vaikka kirkon tuki lienee useimmiten ollut aika olematonta. Yksinäisiä asiallisia puurtajia! Asiantuntevaa opetustyötä.
Maailmankatsomus -sanan sijaan olin aikoinaan puhunut nuorista ja nuorten elämästä nimenomaan elämänkatsomuksen näkökulmasta. Nyttemmin olen siirtynyt enemmänkin elämänfilosofian suuntaan ja omakohtaiseen, levollisesti hengittävään uskonkokemukseen, jossa silmät pysyvät kuitenkin ympäristöön nähden auki.
Mitenkään en aluksi tähtäillyt pyhäinpäivän aattoon tämän blogin aatoksiani. Mutta pyhäinpäivän evankeliumi kyllä puhuttelee väkevästi. Kun siis ajattelen, keitä Jeesus sanoo autuaiksi Matteuksen evankeliumin mukaan niin siinä katsomukset kyllä saavat kyytiä! Suuntaan jos toiseenkin.
Katsomukset ja uskonnot ovat haastava aihe. Keskusteluun tuntuu aina liittyvän jollain tavalla toisen suostuttelu omalle kannalle. Luulo näkyy jopa tieteen piirissä. Harva tuntuu hyväksyvän sen näkökannan, että teologinen tiedekunta tai teologinen tutkimus ei ole sitoutunut mihinkään uskontoon tai uskoon. Ei edes Helsingissä. Ei edes kristinuskoon.
Tiedettä ja kriittisyyttä tarvitaan. Tiede ei kuitenkaan kerro, onko minulla syitä uskoa Jumalaan vai ei. Elämä sen sijaan kertoo. Tiedettä tarvitaan kipeästi nykyisen huuhaa- kulttuurin aikakaudella myös uskon sisällön ja uskonnollisten yhteisöjen asioiden selvittelyssä. Ja uskoa Jumalaan sitäkin kipeämmin. Erityisesti pyhäinpäivän aikaan.
Tämä kirja ansaitsee kaikki mahdolliset palkinnot!
Palkinto meni oikeaan ositteeseen eli oikealle kirjalle ja kirjailijalle.
Täysin samaa mieltä!
Kiitos!
Onko nyt niin, että uskonnon opetus ei ole tunnustuksellista, joten se on vain uskonnollisen elämän kuvausta. Jolloin se ei suoranaisesti voi olla kosketuksessa nuoren elämään.Sen sijaan elämänkatsomustieto opettaa asioista joita nuoren on lupa ja mahdollisuus siäistää. Eli uskonnonopetuksesta on poistettu juuri se elementti, joka tekee elämänkatsomustiedon mielekkääksi oppilaille. Uskonnonopetuksesta on poistettu tunnustuksellisuus eli kosketuspinta nuoren elämään ja elämänkatsomustieto tähtää juuri siihen, niin arvaa kai se mikä oppilaita enemmän kiinnostaa.
Matti, kirjoitat tässä blogissa, että ”Suunnan määrää se, miltä asiat tuntuvat ajan hengen valossa.” Pitäisikö siis kristinuskonkin opetuksen koulussa perustua ennen kaikkea ns. yleiseen mielipiteeseen tai siihen, mitä suomalaisten sekularisoitunut ja maallistunut enemmistö ajattelee nykyisin näistä asioista?
Mitä sanoo Raamattu tästä?:
Roomalaiskirje:
12:2 Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.
Ja tieteellinen tutkimusko, joka ei ota lainkaan huomioon Jumalan olemassaoloa, vasta määrittelee sen, mikä Raamatussa on totta ja oikeaa?
Pekka Veli, nyt olet ymmärtänyt väärin. Tunnustuksellinen uskonnonopetus tarkoittaa sitä, että uskonnon opetus sitoutuu eri tavoin johonkin kristilliseen tunnustuskuntaan. Tunnustuksellinen uskonnonopetus tarkoitti käytännössä, että uskonnon opettajien piti aikoinaan olla ev.lut. kirkon jäseniä. (Erivapaus oli mahdollista saada tasavallan presidentiltä asti, mutta edellytti tuomiokapitulin lausuntoa). Uskonnon oppikirjojen piti olla opillisesti tarkastettuja ja ne pyrkivät (asiallisesti, ei pakolla ja kritiikittömästi) esittämään kristillisen uskon (ja muut uskonnot) myönteisistä ja kiinnostusta herättävistä lähtökohdista käsin. Juuret ovat syvällä siinä, että koululaitos oli pitkään 1800-luvulle asti kirkon alaisuudessa. Nuorten elämään liittyviä kysymyksiä käsitellään peruskoulun uskonnon opetuksessa yhä edelleen ja myönteisistä lähtökohdista käsin.
Kaikki tämä on totta ja kyllä nykyinen oikeus oman uskonnon opetukseen toteuttaa sen, että kristinuskoa on kristityille opetettava siten, että sen sisältöä ja toteutusmuotoja esitellään todenmukaisesti ja siten, että kristitty voi siitä tunnistaa oman katsomuksensa. Tämä myös takaa ainakin periaatteessa sen, että opettaja opettaa kristinuskoa eikä omia vakaumuksiaan silloinkin kun ne poikkeavat kirkon opeista. Mutta uskonnonharjoituksen kielto on kylläkin pedagogisesti hankala. Eihän musiikkia voi opettaa niin, että kielletään laulaminen ja soittaminen eikä kuvataidetta opeteta pelkästään muiden teoksia esittelemällä, vaan toki siiihen kuuluu myös itse tekeminen.
> Tämä myös takaa ainakin periaatteessa sen, että opettaja opettaa kristinuskoa eikä omia vakaumuksiaan silloinkin kun ne poikkeavat kirkon opeista.
Eihän koulujen uskonnonopetus ole vakaumuksellista. Ei uskonnontunnilla käsitellä sitä, onko esiaviollinen seksi syntiä tai joutuvatko miesten kanssa makaavat miehet helvettiin.
Mikolle: Kyllä seksuaalietiikkaakin käsitellään etiikan opetuksen yhteydessä ainakin yläkoulussa ja lukiossa.
Ymmärtääkseni ainakin yläkoulussa seksuaalikasvatus on osa terveystiedettä eikä sitä opeteta minkään uskontokunnan oppien mukaisesti.
Itse olen opettanut etiikan kurssia sekä 9. luokalla että lukiossa (silloin kun se lukiossakin vielä oli osa uskontoa eikä filosofiaa kuten nykyisin). Ja kyllä silloin käsiteltiin kaikkia etiikan osa-alueita, myös seksuaalietiikkaa. Toki jo silloin, siis toistakymmentä vuotta sitten, oli aiheellista esitellä erilaisia suhtautumistapoja niin kirkon piirissä kuin yleisemminkin yhteiskunnassa. Kouluopetus kun ei voi olla propagandaa minkään ajatussuunnan puolesta.
Kiitos Marko opastuksesta.
Tunnustus voisi tarkoittaa myös jotain tämänkaltaista :”toiset turvaa hevosiin, mutta me tunnustamme Jumalamme nimeä.”
Yritin kysyä vain sitä, tuoko elämänkatsomustieto opetukksellisen sisältönsä oppilaan elämään konkreettisesti, mutta uskonnon opetus sen sijaan vain teorian tasolla ?
Eli onko elämänkatsomustietoa on lupa tarjota oppilaan omaksi katsomukseksi,
mutta evankeliumia ei.
Pekka Veli. Tässä tapauksessa sana ”tunnustuksellinen” tuli sanasta ”konfessionalismi”. Se, miten ymmärsit sopii herätysliikkeen järjestämään rippikouluun tai saarnatuoliin.
Sekä ET että uskonnonopetus lähtevät koululaisten omasta arjesta (tuttuuden periaate). Mitä ylemmäs koululuokilla opiskellaan, sitä enemmän on kyse ”teoreettisesta” pohdinnasta ja periaatteista. Näin on varsinkin lukiossa. Koskee kaikkia oppiaineita. Koulu ei sinänsä yritä ”tarjota” kenellekään sen enempää uskoa kuin ateismiakaan, vaikka täysin neutraalia elämänkatsomusopetusta tai arvovapaata koulua ei ole olemassakaan.
Herätysliikkeen rippikouluun? Ai eikö kirkon järjestämään? Sekö ei ole tunnustuksellista?
Esimerkiksi yläkoulussa valtakunnallisen opetussuunnitelman mukaan elämänkatsomuksia tulee opettaa varsin niukasti, vain yhdessä kurssissa osana sitä. Muut kaksi kurssia ovat etiikan opetusta. Uskonnon valtakunnallisessa opetussuunnitelmassa määrätään, että kristinuskoa opetetaan yksi kurssi, muita uskontoja yksi ja etiikkaa yksi. On kiinnostavaa, että elämänkatsomustiedossa on löydetty näin vähän katsomuksia opetettavaksi.
”Tiedettä ja kriittisyyttä tarvitaan. Tiede ei kuitenkaan kerro, onko minulla syitä uskoa Jumalaan vai ei. Elämä sen sijaan kertoo. Tiedettä tarvitaan kipeästi nykyisen huuhaa- kulttuurin aikakaudella myös uskon sisällön ja uskonnollisten yhteisöjen asioiden selvittelyssä. Ja uskoa Jumalaan sitäkin kipeämmin. Erityisesti pyhäinpäivän aikaan.” Blogi. Hyvin kiteytetty.
Lopulta kyse ei kuitenkaan ole ns. Uskonnosta, vaan uskosta, joka on Jumalaan luottamista. Luottamuksen arvoinen Jumala on monen ihmisen kokemus ja lopulta tuon luottamuksen juuret päätyy aina Raamatun ilmoitukseen.
Voidaanko kouluissa opettaa luottamaan Jumalaan? Iso kysymys mielestäni.