Elämästä, kuolemasta ja ihmisyydestä

Kaulassani on ketju, jossa roikkuvassa riipuksessa lukee memento vivere, suomeksi käännettynä ”muista elää”. Teksti on muunnos tunnetusta latinankielisestä sanonnasta, joka oli etenkin keskiajalla suosittu, memento mori, suomeksi ”muista kuolevasi”. Keskiajan kristityille elämä oli vaellusta kohti kuolemaa, matka maan päällä tie kohti Taivasta. Kuolema oli läsnä koko ajan, sillä sodat, sairaudet, onnettomuudet ja väkivalta olivat arkipäivää.

Meille nykyajan ihmisille kuolema on usein kovin etäinen ennen kuin se tulee lähelle. Koronapandemia toi kuoleman uhan käsinkosketeltavaksi, vaikka kuolemaa on ympärillämme joka päivä. Se ei kuitenkaan näy arkielämässämme yleensä juuri lainkaan, koska kuolema on kätketty sairaaloihin, hautaustoimistoihin, siunauskappeleihin ja lehtiotsikoihin. Se on piilossa, sitä ei tarvitse ajatella. Ehkä näkyvin muistutus kuolemasta keskellämme ovat hautausmaat, joita löytyy joka puolelta maatamme. Ensi lauantaina on pyhäinpäivä, jolloin kynttilät jälleen syttyvät hautausmailla kuolleiden läheistemme muistoksi.

Minulle kuolema on tärkeä teema muistaa ja keskustella. Se tekee jokaisesta päivästä merkityksellisen. Uskon, että elämme vain kerran, joten yritän elää jokaisen päivän siten kuin se olisi viimeinen. Usein en tässä onnistu, mutta yritän. Kuulun myös niihin ihmisiin, jotka ovat suunnitelleet hautajaisensa. Jo etukäteen harmittaa, että en itse pääse noihin oivallisiin juhliin mukaan elävien kirjoissa. Toivon, että muistotilaisuudessani ei surra liikaa vaan iloitaan siitä, että ylipäänsä olin elossa. Kuohuviini saa virrata ja viskilasit täyttyä.

Minulle kuoleman kohtaaminen on samalla elämän kauneudesta iloitsemista. Välillä on hyvä saada siitä käsinkosketeltavia muistutuksia. Olin eilen elokuvissa katsomassa Juho Kuosmasen hienon elokuvan Hytti no. 6. Elokuva on Rosa Liksomin Finlandia-palkitun romaanin innoittama tarina kahden ihmisen kohtaamisesta venäläisessä junassa. Tarina kahdesta toisilleen tuntemattomasta ihmisestä, jotka löytävät yhteyden meni ihon alle. Ihmisyys tuntui elokuvan joka kuvassa, ja ajattelin elokuvan jälkeen, että juuri toisten ihmisten takia on upeaa olla elossa. Koskaan ei tiedä, kuka koskettaa sieluani ja milloin. Kenen kanssa elämämme kohtaavat ja yhdessä vietetyt satunnaiset hetket ovat elämän merkityksellisimpiä.

Itselleni kanssaihmiset ja heidän tarinansa tekevät elämästä rikasta ja arvokasta. Olivat ihmiset sitten eläviä tai kuolleita. Toisten ihmisten tarinoiden katselu, kuuntelu ja lukeminen auttaa avartamaan omaa maailmankuvaani ja ymmärtämään itseäni paremmin. Siksi on välillä todella surullista, kuinka välinpitämättömiä me olemme toisiamme kohtaan. Lukiessani Olli Seppälän kommenttia Hietaniemen hautausmaan virkistyskäytöstä ja ihmisten väinpitämättömyydestä kuolleita lähimmäisiämme, ja heidän omaisiaan, kohtaan tulin vihaiseksi. Vainajien kunnioitus on minulle osa ihmisyyttä ja osoitus ihmisen sivistyksestä. Se, ettemme kunnioita heitä ja omaa menneisyyttäämme on murheellista.

Sama tunne tuli eilen elokuvissa, kun näytettiin Guled & Nasra -elokuvan traileria. Afrikan Djiboutiin sijouttuvassa elokuvassa seurataan erään pariskunnan kamppailua kuoleman ja elämän kanssa. Traileri nosti itselleni kyyneelet silmiin ja muistutti, kuinka ajasta ja paikasta riippumatta olemme kaikki vain ihmisiä iloinemme ja suruneimme. Vaikka yhteiskuntaluokkamme ja varallisuutemme olisi mitä, tunteemme ovat samanlaisia kaikkialla. Se tekee meistä ihmisiä. Siksi vieressäni istuneiden katsojien kuiskattu kommentti traileriin ”Ei paljon kiinnosta.” sai minussa aikaan säälinsekaista surua. Voi olla, että tulkitsin kommenttia väärin mutta päällimmäinen ajatukseni oli, että miksi emme näe ihmiskohtaloiden samaistuttavuutta tai kiinnostavuutta oman elinpiirimme ulkopuolella. Elämä on kiinnostavaa juuri siksi, että olemme niin kovin erilaisia mutta lopulta aika samanlaisia.

Ja sitten on niitä ihmisiä, jotka palauttavat uskoni ihmisten väliseen solidaarisuuteen ja kaikkien ihmisten elämän arvon kunnioittamiseen. Katsoin Ylen Perjantaidokkarin Arkuttaja, jossa kerrotaan hautaustyöntekijä Susannan ajatuksia kuolemasta, elämästä ja ihmisistä. Dokumentissa vainajalle laitetaan villasukat jalkaan, jotta jalkojen ei tule kylmä. Hiukset kammataan ja ylle puetaan lämmin villaneule. Lähimmäisen rakastamista ja arvostamista loppuun saakka, myös kuoleman jälkeen. Susanna sanoi dokumentissa viisaasti, että jokaisen ihmisen elämä on arvokas, joten jokainen ansaitsee arvokkaat hautajaiset. Olen samaa mieltä. Ihmiselämällä on arvo jo siinä, että olemme olemassa. Siksi jokainen meistä ansaitsee arvokkaan kohtelun niin eläissä kuin kuollessa.