Maamme päättäjät etsivät kulkukelpoista tietä, kun talouden alamäki uhkaa yhteisen elämän mahdollisuuksia. Äsken kuulimme Israelin kansan tiestä autiomaassa. Jumala sanoi Moosekselle: ”Lähde kulkemaan muiden edellä. Lyö kallioon, niin siitä alkaa juosta vettä ja kansa saa juodakseen.”
Vesi on elämälle välttämätöntä. Välillä yhteinen elämä voi muuttua vedettömäksi ja autioksi. Johtajan tehtävä on kulkea edellä ja etsiä joukolleen sen elämälle välttämätön vesi. Johtajan asema on yksinäinen ja hän tuntee tehtävänsä mahdottomuuden: Kuinka kovasta kalliosta voisi tulla vettä?
Autiomaa ympärillämme on tiukentuva talous, joka pakottaa rakenteellisiin korjauksiin. Tai ennemminkin autiomaa on länsimainen elämäntapamme, joka on perustunut liian pitkään hiilen ja öljyn polttamiseen sekä kasvavaan kulutukseen. Muutosta on yritetty turhaan. Vedettömästä autiomaasta pitäisi löytää elämä, vaikka sitten läpi harmaan kiven.
Tämän ajan päättäjät tarvitsevat tukemme, että he voivat tehdä rohkeita ratkaisuja paremman tulevaisuuden hyväksi. Luterilaisen ajattelun mukaan esivalta palvelee Jumalan hyvää tarkoitusta, kun se pitää kurissa erilaisia yhteistä elämää varjostavia uhkia.
Puolustusvoimatkin ovat olemassa elämän puolustamiseksi uhkia vastaan. Puolustus-voimauudistus on nyt toteutusvaiheessa. Se on vaatinut ja vaatii edelleen paljon suunnittelua ja työtä. Päämääränä on, että puolustuskykymme säilyy uskottavana.
_ _ _
Olin hiljattain Hennalan varuskunnan viimeisessä alokaskirkossa. Varusmiehet ja naiset lauloivat vahvasti tuttuja virsiä: ”Pidä meitä turvissas, Jeesus armohelmassas. Suojaas sulje isänmaamme, sulta kaiken lahjaks saamme. Johda Jeesus rakkahin, meidät taivaan kotihin.” Nuorten sotilaiden vahva laulu antoi minulle toiveikkaan mielen. Jumalanpalveluksella tuntui selvästi olevan näille nuorille ihmisille merkitystä. Arkisen palveluksen keskellä on lähde, joka antaa toisenlaista vettä elämän voimaksi ja virkistykseksi.
Uskonnonvapaus on perustuslaissa säädetty oikeus. Siksi palvelusaikana on oltava mahdollisuus jumalanpalveluksiin ja hartauksiin sekä sielunhoitoon, jotka ovat kuin vettä janoiselle.
_ _ _
Apulaisoikeusasiamiehen hiljattain tekemä ratkaisu tarkoittaa sitä, että kirkkoon kuuluvatkin saavat valita, tulevatko he mukaan hartauksiin. Papin tilaisuuksien ei pitäisi joutua kilpailemaan levon ja vapaa-ajan kanssa. Vaihtoehdoksi voisi silloin tulla esimerkiksi osallistuminen ohjattuun eettisten kysymysten opiskeluun.
Valmistelemme nyt ohjeistuksen uuteen tilanteeseen koskien papin oppitunteja, jumalanpalveluksia ja hartauksia. Voimme olla luottavaisia, että sotilaspapin hartaudet ja oppitunnit jatkuvat edelleen, kuten yleensä Euroopan maissa. Niillä on tärkeä merkitys myös sotilaiden moraalille ja toimintakyvylle.
_ _ _
Elävä vesi on ennen kaikkea lahjaa, ei pakkoa. Usko ja luottamus Jumalaan antavat elämälle vakaan perustan ja toivon huomisesta: kävi kuinka tahansa, olen turvassa. Ett levande vatten är framför allt en gåva, inte ett tvång. Vår tro och förtröstan på Gud ger livet en stabil grund och hopp om morgondagen: vad som än må hända, är jag i trygghet.
Viikon evankeliumi on kuvaus Jeesuksen ja samarialaisen naisen kohtaamisesta kaivolla. Jeesus ylittää monia rajoja, kun hän ryhtyy keskustelemaan ystävällisesti samarialaisen kanssa, joka on kaiken lisäksi nainen. Jeesuksella on voima yhdistää rakkaudellaan eri leireihin kuuluvia ihmisiä.
Hän kohtasi jokaisen avoimesti ja anteeksi antaen. Voisimmeko mekin kantaa mukanamme hänen rakkauttaan ihmisten välisiin erimielisyyksiin?
Elävä vesi on ennen kaikkea elämän uudistuksen ja anteeksiannon lähde. Jeesus lupaa: ”Siitä vedestä, jota minä annan, tulee lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.” Tärkein ulottuvuus Jeesuksen antamassa vedessä on, että se antaa ikuisen elämän, joka ulottuu tämän elämän tuolle puolelle. Kiitos Cantores Minores kuorolle ja sen johtajalle Hannu Norjaselle sekä Kaartin soittokunnalle ja sen johtajalle evl. Elias Seppäselle. Toivotan teille kaikille Jumalan siunausta alkaneeseen vuoteen. (lyhennelmä kenttäpiispan puheesta Puolustusvoimien kirkkojuhlassa Helsingin tuomiokirkossa 23.1.2014)
Asia koskee nyt sitä kumpi työmuoto on seurakunnalle tärkeämpi. Nuoriso ja lapsityö vai diakonia. Kuulin senkin , että raja-aidat eri työmuotojen välitä pitäisi poistaa. Tulevaisuudessa
työntekijöitä on kuitenkin alettava käyttämään laaja-alaisemmin. Sillä väkeä on huomattavasti vähemmän. Kirkon varat ei riitä, jos pidetään tiukasti kiinni eri työmuotojen rajoista.
”Taitaa Tarja pyrkiä ihan johonkin muuhun , kuin asialliseen keskusteluun. ”
No tavallaan, minä yritän saattaa teitä vastuuseen puheistanne. Tottakai se on teistä asiatonta koska on kiusallista, että joku kyselee sellaisia mitä ei aikaisemmin ole kyselty.
Tarja, kaikella kunnioituksella ja niin ystävällisesti kuin osaan: Esittämäsi kysymykset eivät yleensä ole ihan mielekkäitä. Yhdistelet asioita siihen tapaan. Kysymyksesi eivät ole kiusallisia vaan jotenkin surullista luettavaa.
Pekka Veli. Totta kai on kyse priorisoinnista. Mutta yksi työntekijä ei voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Ja kuten sanoin: sekä diakonian että nuoriso- ja rippikoulutyön hyväksi löytyy perusteita. Pienissä seurakunnissa työaloja ylitellään jatkuvasti jo nyt.
Olen toiminut 20v. parissa pienessä seurakunnassa diakonissan ”virallisena apulaisena”. Sen lisäksi olen päässyt tutustumaan seurakunnan toimintaan sen kaikilla tasoilla. CV on täynnä mitä erilaisempia tehtäviä joissa olen ollut vapaaehtoisena tai työntekijänä. En tiedä onko tuossa edes kaikki: Diakonia, lähetys, perhe, lapsi, nuoriso, nuoret aikuiset, miestyö, parisuhde, koulu, syrjäytyminen, kiusattujen auttaminen. Piirit, tapahtumien ja toiminnan organisoiminen ja tietysti ne saarnat, sekä se rippikoulutyö. Joten tiedän kyllä miten monessa liemessä seurakunnan työntekijät joutuvat olemaan. Samalla kun työ voi olla erityisen antoisaa, se voi myös olla hyvin rankkaa.
Pekka: ”Samalla kun työ voi olla erityisen antoisaa, se voi myös olla hyvin rankkaa.”
Luulisi sen taivaspaikan heltiävän helpommallakin.
Jos jokin taivaallinen paratiisi on, niin eiköhän siellä viileitten vetten varsilla ole sitten paikka myös joka ikiselle luojan luomalle, joka pallolla on pakertanut. Tontin koko saattaa tosin varmaan vaihdella. Minun tuhkastani tuskin enää kukaan tai mikään rupeaa ruumista kokoon kasaamaan, joten meikäläisen uurna ei isoja tiloja taivaallisesta maaperästä tarvitsekaan.
Innostukseni palveluun voi näyttää siltä, että kerään pisteitä, jotta kohtaamiseni taivaan portilla sujuisi paremmissa merkeissä. Kaikki se mitä olen puuhaillut on sillä portilla täysin merkityksetöntä. Silloinkin, vaikka puuhia olisi ollut moninkertaisesti enemmän. Taivaan portti ei avautuisi, jos joidenkin tekemisteni kanssa yrittäisin siitä portista sisälle mennä.
Niillä puuhilla ei matkalippua taivaaseen osteta.
Innostukseni johtuu siitä, että minulla on vapaalippu taivaan ihanuuteen ja haluaisin sinne seuraa mahdollisimman monesta. Vapaalippuja on tosi kiva olla jakamassa toisille. En tiedä mitään muuta niin innostavaa asiaa, kuin ne tilanteet, joissa joku suostuu ottamaan vapaalipun vastaan.
Kun katselen luonnon kauneutta, jonka Jumala on valmistanut, niin odotan jo innolla sitä että pääsen näkemään millaisen taivaan Jumala on meitä varten valmistanut. Siitä portista saan aivan vapaasti ja luottavaisesti astua sisään. Eikä aikaa tuohon riemulliseen hetkeen ole enää paljon. Ainakin paljon vähemmän, kuin siihen hetkeen, kun itse otin vastaan sen vapaalipun.
Taivaspaikan varauksessa ei tekemiset auta.
Pekka: ”Taivaspaikan varauksessa ei tekemiset auta.”
Taas meni Pekalta kommenttini pointti ohi. Juuri sitähän minä yritin sanoa, että vähemmälläkin puuhastelulla pitäisi se autuas ja ihana taivaspaikka irrota.
”Hullu paljon töitä tekee, viisas pääsee vähemmällä”. – suomalainen sananlasku kansanperinteen pohjattoman rikkaasta aarreaitasta.
Marko Sjöblom
”Tarja, kaikella kunnioituksella ja niin ystävällisesti kuin osaan: Esittämäsi kysymykset eivät yleensä ole ihan mielekkäitä. Yhdistelet asioita siihen tapaan. Kysymyksesi eivät ole kiusallisia vaan jotenkin surullista luettavaa.”
Hmm !…. En ole kerjäämässä kunniaa, enkä ystävällisyyttä, minulle voi olla ihan sitä miltä tuntuu ja todella, minä yhdistelen asioita siihen tapaan että varmasti ne voivat tuottaa myös surua siksi, että vastauksia teillä ei joko ole, tai kiemurtelua jutuu miettimään. Vaikeita asioita.
Mutta, jos sinä kirjoitat, että rippikoulu on lakisääteinen ja minä kysyn, että onko Suomen oppivelvollisuuslaissa todella myös rippikoulu säädetty, ei siinä pitäisi olla mitään kummallista, tai surullista. Sinun vastauksesta en kyllä ymmästänyt mitään, mutta säälistä en alkanut jankkaamaan, että mitä tarkoitat tuolla. Mutta voin minä palata aiheeseen, kunhan käyn lukemassa sen uudelleen.
Markon vastaus meni näin:
” Kirkkolaki on tapa järjestää kirkon toiminta tässä ajassa. Se on eri asia kuin laki Raamatussa ja kirkon julistuksessa. ”
Se mitä en ymmärtänyt oli tuo, että ”tässä ajassa” oleminen on erotettu Kirkon julistuksesta ja Raamatusta, joka on joku toinen asia, tai aika. Miksi julistaa sellaista, joka ei ole relevanttia tässä ajassa.
Huomion hakuista kiusaamista on myös näillä palstoilla. Tarjan kysymykset tulkitsen väillä sellaisiksi . Kiusaamista täällä ei voi estää, mutta huomiotta voisi jättää ne kommentit, joihin vastaaminen muuttaa kokonaan aihetta. Vastaamalla kiusaajan kysymykseen ruokitaan epätoivottua käyttäytymistä. Keskustelun terrorisoimisen voi estää vain sillä, että jättää vastaamatta selkeästi aiheesta poikkeaviin kysymyksiin.
Pekka Veli Pesonen
”Nuorisotyö ei kuitenkaan voi toimia tulevaisuuden voimavarana, jollei se saa nuorisoa sitoutumaan seurakuntaan. Rippikoulu kykenee toimimaan sellaisena innoittajana, joka saa nuoret tulemaan mukaan ja pysymään siinä. Mikäli tähän tavoitteeseen tosissaan pyritään. ”
Jos puolustukselle sallitaan puheenvuoro, niin rippikoulusta puhumisen ei pitäisi poiketa aiheesta, joka puhuu rippikoulusta. Kuten edellä oleva lainaus aloituksesta osoittaa.
Mielenkiintoista on todeta se, että kirkko näyttää toimivan, niin kuin mitään ikävää ei olisikaan jo tuossa kolmen vuoden ja kolmen kuukauden päässä. Siitä huolimatta, että tuon ajan jälkeen kirkon varat putoavat, kuin lehmän häntä. Ehkäpä ajatellaan, että jotenkin siitäkin selvitään.
Ehkä tulevaisuus kuitenkaan ole niin kurja, kuin miltä se nyt näyttää. Johtuneeko siitä, että kirkossa on totuttu siihen, että asiat menevät niin kuin menevät. Reagoidaan asioihin sitten kun ne tulevat vastaan, jos tulevat.
Jonkun aikaa olen kuvitellut että kirkon mahalasku tapahtuu vasta joskus parinkymmenen vuoden päästä, mutta nyt näyttää siltä vahvasti, ettei siihen mene niin pitkää aikaa. Pitkin matkaa on tullut esiin se, että vapaaehtoisten roolia tulee lisätä, jotta mahalaskusta selvitään.
Jotenkin aloin jo uskoa sellaiseen mahdollisuuteen, että vapaaehtoiset voisivat alkaa toimia omaehtoisesti ja seurakunta antaisi siihen tukensa. Nyt kun mahalasku onkin jo tuossa oven edessä, niin mitään järjestelyitä ei tietenkään enää ehditä tekemään, eikä niitä kannata kirkon taholta edes odottaa.