Striimaus eli kuvan ja äänen suoratoisto on ollut koronakevään kovin sana. Kun valtiovalta rajasi kirkollisiin toimituksiin osallistujien määrän varsin alakanttiin, niin avuksi tuli tekniikka: Lähetetään vaikkapa hautajaiset verkossa livenä. Bonuksena on, että nauhoitukseen voi palata uudelleen tuonnempana yhä uudelleen. Sikäli kuin tuollaista itkujuhlaa jaksaa kovin usein toistaa…
Kaupallisia sovelluksiakin on ideoitu. Eräskin hautausurakoitsija pisti pystyyn firman nimeltä Virtuaalihautajaiset Oy. Lienee sanomattakin selvää, että moisesta oivalluksesta Ruttopuiston rovastin alitajunta intoutui totaalisesti! Ja niinpä seuraavana yönä tätä pappiparkaa vietiin kuin pässiä narussa. Koska alitajunta ei tee rajaa hyvän ja huonon idean välillä, niin tällaista sitten seurasin unissani:
Videoidut hautajaiset, jipii! Minä päätin järjestää omat hautajaiseni yhdessä maallisen videointifirman kanssa. Tein todella pikkutarkan suunnitelman siitä, miten kaikki menee, missä pidetään puheita ja missä minua juhlitaan. Halusin aivan ehdottomasti myös itse olla mukana omissa hautajaisissani, jotta minulta eivät menisi hyvät pippalot hukkaan. Miksi omia hautajaisiaan muka pitäisi odottaa kuolemaan saakka?
Minä siis suunnittelin, järjestelin ja maksoin koko lystin itse. Näihin hautajaisiin ei sotkettu kirkkoja, kappeleita sen paremmin kuin pappejakaan. Puhujaksi hankittiin seremoniamestari uskonnottomasta Pro Seremoniatista. Hänelle toimitin etukäteen laatimani humoristisen nekrologin ”vainajasta”. Ruumisarkun kanssa näissä juhlissa ei leikitty ollenkaan, vaan kesäkuumalla varjoisan puun alle pienelle pyöreälle pöydälle oli sijoitettu tyhjä uurna, jolle seremoniamestari sai pitää puheen. Mitä väliä sillä, että puheen innokkain kuulija olin minä itse eikä kukaan oikeasti ollut kuollut.
Valtavan iso saattue lähti seuraamaan minua, kun kannoin uurnaa sylissäni juhlapaikalle. Kaikki ystäväni (lähimmät ihmiseni saisivat kaikessa rauhassa jäädä odottamaan toista kuolemaani) istuutuivat muistojuhlaan kauniin kartanon puutarhaan valkoisin liinoin peitettyjen pöytien ääreen. Ohjelmaa oli paljon, ruoka oli hyvää, ilo ylimmillään. Hauskoja juttuja kerrottiin, nauru raikui. Tämä oli sellainen Once in the lifetime-hetki. En pihdannut rahojani, vaan annoin palaa menneitten aikojen muistoksi. Jos joku muistopuheessaan minusta erehtyi jostakin yksityiskohdasta, minun oli helppo oikaista väärinkäsitys reaaliaikaisesti. Arkun tai uurnan sisältä se olisi huomattavasti työläämpää.
Tuossa miltei elämää suuremmassa juhlassa olin läsnä vain ja ainoastaan näille ystävilleni, joita sitten myöhemmin en enää suostunut tapaamaan. Siinä mielessä tuo juhla oli hyvästijättö. Paitsi että jäihän heille koodi, jonka avulla he saattoivat palata tuohon varmasti ikimuistoiseen onnelliseen juhlahetkeen, johon kyyneleet eivät olleet tervetulleita. Nythän juhlittiin elämää kuin viimeistä päivää.
Mitä minä itse hyödyin moisesta spektaakkelista? No, taloudellisesti en yhtikäs mitään, mutta se oli kuitenkin tilaisuus, joka osoitti, miten me ihmiset kuulumme toisillemme, tarvitsemme toisiamme ja olemme jotakin vain suhteessa toisiin ihmisiin. Tärkeää oli, että ystävät olivat vielä kerran hetken ympärilläni ja minä sain olla heidän keskellään, tolkullisessa vuorovaikutuksessa muitten kanssa. Ei hautoja tarvitse peittää kukkasin, elävät niistä kukista enemmän tykkäävät. Miksi jutella poislähteneestä itku silmässä kaikenlaista hyvää ja kaunista, kun sen voisi kernaammin sanoa tämän elinaikana?
Varsinaisten hautajaisten huonoin puoli on se, että henkilö, jota niissä muistellaan, ei voi enää mitenkään reagoida, kommunikoida, vastata pidettyihin puheisiin. Siksi tällaiset harjoitushautajaiset voisivat olla ihan hyvää terapiaa. Parhaimmillaan ne voisivat jopa auttaa vähentämään kuolemaa kohtaan tunnettua pelkoa. Heippa vaan kaikille. Toivottavasti vielä tavataan. Siellä perillä.
Ja sitten heräsin. Ja mietin, missä oikein mahdoinkaan käydä ja missä olen nyt.
Espoossa ilmestyvän Länsiväylä-lehden artikkeli toimi primus motorina tälle bloggaukselle: https://www.lansivayla.fi/paikalliset/2115066
Foto: Mie iha ite!
Takavuosina Helsingin seurakuntayhtymän tyky-toiminnan motto oli vähän erikoinen: Hyväkuntoisena taivaaseen. Suhtauduin tähän mottoon aika lailla ristiriitaisin tuntein: Eikös hyväkuntoisuus pidäkin meidät nimenomaan POISSA taivaasta? Jos olisin hyväkuntoinen, niin saattaisin kenties mennä jonnekin muualle…
No, onneksi tilanne ei ole näin yksioikoinen: Tiedän monia ihmisiä, jotka ovat noudattaneet kaikkia hyviä ja oikeaksi todettuja elämänohjeita – ovat nukkuneet riittävästi, syöneet terveellisesti, kuntoilleet – eivätkä kuitenkaan ehtineet viiskytvuotispäiviään nähdä.
Minä kuivaharjoittelin omat hautajaiseni unityöskentelynä. Varmasti tämän samantyyppisen harjoituksen voi helposti tehdä myös päiväsaikaan meditoiden, mielikuvaharjoitteluna. Pääasia on, että tekee eikä kierrä aihetta kuin kissa kuumaa puuroa…
Hannu, Hannu ?
Teemu: Mitä, mitä? ?
Eläkeläisen elämässä elämään kaksin käsin tarttuminen on isojen ponnistelujen takana. Kuolemaa olen havainnut pohtivani päivittäin. Ainakin vähäisen. Kovempaa kolausta, jonkin sairauden muodossa odottelen myös. Eiköhän sekin lähivuosina ilmaannu. Tulisko tänään tai huomenna, vai saako odotella pitempään. Jotenkin vain tuo tarpeettomuuden tuntu saa pohtimaan kuolemaa enemmän, kuin koskaan ennen.
Taistelu kurtturuusuja vastaan on saanut puhtia elämään. Aikani asian kanssa jahkailtuani päätin ryhtyä niiden tuhoamiseen ja niin siitä taitaakin tulla pian valmista. Osoittautui paljon helpommaksi projektiksi, kuin mitä luulin.
Rantatien keskelle sain pyöräytettyä muutaman tonnin painoisen kivenmurikankin. Varastelevat noita veneitä sieltä ja kivi on nyt esteenä. Eivät pääse ainakaan perävaunua sinne vetämään. Kuulin yhdeltä naapurilta, että kivet on ennen olleet siinä esteenä. Pyöräytin viherpalvelun numeron eilen ja tänään kivi oli jo paikallaan.
Ehkäpä tappelen omaa kuolemaani vastaan, yrittämällä tarttua itseäni isompiin haasteisiin. Nuorena oli sanonta:” menemme läpi vaikka harmaan kiven ja jos sitä ei ole, niin etsitään se vaikka mistä.”
Pekka: Osasihan Arkimedeskin tuon uhoamisen taidon: Antakaa minulle kiinteä piste, niin minä vipuan maan paikaltaan!
Vaan Sisyfokseksi älä sinä, Pekka, ala. Sehän oli tämä onneton kivenpyörittäjäkaveri:
Sisyfos oli Kreikan mytologiassa Korintin perustaja ja kuningas, joka ei piitannut jumalista eikä kuolemasta.
”Kun kuolema (Thanatos) tuli Zeuksen käskystä noutamaan Sisyfosta, tämä vangitsi kuoleman köysillä ja pani hänet lukkojen taakse. Zeus lähetti Areen vapauttamaan kuoleman, ja Sisyfos joutui manalaan.
Manalassa Sisyfos petkutti kuolemaa uudelleen ja sai palata takaisin elämään. Petkutuksen paljastuttua kuolema tuli jälleen hakemaan häntä. Jouduttuaan takaisin manalaan Sisyfos sai tehtäväkseen vierittää ikuisesti kivenlohkaretta ylös jyrkkää rinnettä. Kun lohkare oli melkein huipulla, se vierikin takaisin alas, ja Sisyfoksen täytyi aloittaa työ alusta”.
Eli Sisyfos jos kuka joutui tekemään ihan tarpeetonta työtä. Tuon, mitä sanoit tarpeettomaksi itsesi tuntemisesta, voin hyvin allekirjoittaa omalta kohdaltani. Jotenkin taisin sisäistää liian vahvasti oman identiteettini ja sen työn, jota seurakunnassa tein. Kristillinen ajatus on se, että ihminen on yhtä arvokas Jumalan silmissä, olipa ihmisellä työtä eli ei. Marxilainen käsitys taas pistää yhtäläisyysmerkit ihmisarvon ja työn tekemisen väliin. Jos ei ole työtä, ei ihmisarvoakaan. Miksi tämä jälkimmäinen meinaa kiilata ensiksi mainitun edelle eläkeläisen ajatuksissa?
Kiitos huumoriblogeista. Ihmettelin jonkin aikaa, minne ne olivat kokonaan häipyneet. Onneksi eivät kaikki täällä ole kiivaita tosikkoja, ja hautajaiset vain mielikuvaharjoitus.
Mutta mielestäni tarpeettomaksi kokeminen ja ihmisarvo eivät välttämättä liity yhteen. Näin eläkkeellä ja vielä koronan vankina oleminen on kyllä välillä tuonut tarpeettomuuden tunteita, kun rikkaruohojen nyppiminen tai kuunliljojen siirtely paikasta toiseen on välillä alkanut turhauttaa, mutta ei ihmisarvonsa kokemisen tarvitse olla siitä kiinni. No, kaipa sen tiedät sanomattakin.
Nyt kun 6-vuotias lapsenlapsi on saanut oman puhelimen, taitaa taas tuntea itsensä tarpeellisemmaksikin.
Anita: Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että Kotimaa24-sivustolla ei huumori juurikaan kuki. Parhaiten tätä jaloa tyyliä on mielestäni aikoinaan edustanut Kakkurin Teemu joillakin kuoliaaksinauratusteksteillään.
Kesä voisi olla ihan sopiva aika kirjoittaa blogeja, joissa heijastuu suvisilla niityillä kirmailu ja törmäily. Esillä oleva blogitekstikään ei ole haudanvakava, vaikka haudan partaalle johdatteleekin. Kyseessä on sananmukaisesti uurnankeveä vaihtoehtopohdinta. ?
Minulla on kirjoittaessani aina ollut mottona tämä: Se, MITEN jokin asia esitetään, on aivan yhtä tärkeää kuin esitettävä asiakin. Olen huomannut, että huumori ja henkilökohtainen lähestymistapa pitävät myös pahat kielet loitolla kommenttiosiosta. Ei oikein auta tulla kirjoittajalle valittamaan, että ethän sä noin voi kokea eli tuntea… ?
Huumorin yksi hyvä puoli on sen tarjoama lupa ajatella tuttujakin asioita toisin, mahdollisuus katsella vanhojakin juttuja uudesta näkökulmasta. Parhaimmillaan huumori toimii kielen ja mielen hyvää tekevänä balsamina.
Itselleni on ollut tärkeä eläköitymisen myötä tullut havainto: Hannu, hoi, herää – äläkä usko kaikkea mitä ajattelet! ?
Hienoa Hannu, kun ymmärsit yskän, vaikka sitä pitää nykyisin pidätellä, miltei tukehtumiseen asti.
Työssäni jouduin usein tekemään tehtäviä, joita johto suuressa ”viisaudestaan” tehtäviksi määräsi. Näissä tilanteissa tiesin varmasti joutuvani tekemään täysin turhaa työtä. Siitä selvisi, kun työkavereita lohdutin: ” mitä me sitten tehtäisiin, jos ei näitä turhia tehtäviä olisi?” Työelämässä meille määrättiin tehtäviä ja kun teimme niitä, niin saimme sisäisiä palkkioita. Saatoin sanoa itselleni :” hyvä Pekka!” Pomot ei kovasti kiitelleet ja jos olisivat, niin silloin epäili, että oli jokin ketunhäntä kainalossa. Joka tapauksessa esimiehen antama palaute ei helposti tullut perille asti. Poikkeuksia onneksi kuitenkin oli. Silti itse itselleen antama sisäinen palaute on asian ydin.
Sanassa kehotetaan vangitsemaan jokainen ajatus Kristukselle kuuliaiseksi. Joten kannattaa tarkata omia ajatuksia ja niiden vaikutusta mielialaan.
Nyt eläke- pappoinan kukaan ei laita meitä tekemään yhtään mitään. Joten jäämme ilman niitä täysin välttämättömiä sisäisiä palkintoja, joita saimme työelämässä. Nyt jollemme itse tartu asioihin , niin jäämme tyhjän päälle. Merkitykset tehtävien suorittamisesta voimme antaa itsellemme. Ne menevät suoraan meidän matelijan aivojemme osa-alueelle ja siellä aivojemme sopukassa ei käsitellä asioita järjen valossa. Niinpä pienestäkin tehtävästä, jopa sen pikkuruisesta osasesta voin sanoa itselleni :”Hyvä Pekka” ja se toimii. Vaikkapa sängyn petauksesta voin saada monta hyvää palautetta.
Näin kun teen muutaman päivän, niin merkitysettömyyden tunne katoaa kummasti ja alan uskoa, että olen tämmöisenä ihan hyvä tyyppi.
Eli Sisyfos jäi aina ilman sisäistä palkintoa, koska se antoi odottaa vasta perillä, johon ei koskaan päässyt.
Kuulin kerran kaverista, joka oli tehnyt soittolistan omiin hautajaisiinsa…
No, sitten itse asiaan. Joskus ajattelin, että matka on tärkeintä, ei päämäärä, nykyisin
ajattelen juuri päinvastoin. Jos päämäärä on selkeästi tähtämessä, niin itse matkasta tulee toiveikas ja huoleton. Kesti kauan käsittää tuo ennenkuin ymmärsin sen.
Ismo: Niin, eiköhän kristittyjen tulekin löytää elämälleen niin vahvan perustan, sisällön ja päämääräm, että ne kestävät niin elämässä kuin kuolemassakin.
Facebookissa sain tätä bloggausta koskien niin kiinnostavan kommentin, että kirjoittajan (Riitta Ali-Rekolan) luvalla kopioin sen myös tähän ?:
Olet hyvä blogisti ja tiedät se itsekin. Silti tarvitset palautetta, suolaa ja mausteita. Pääpainon voi asettaa oman mielensä ja mielentilansa mukaan. On kuitenkin kyseessä hyvin arka asia. Kaikkia koskettava ja elämän eri vaiheissa eri tavalla sattuva. Sitä ei voi ohittaa. Reagointi siihen on erilaista. Kukin lukee ja kokee kirjoittamasi blogin omista lähtökohdistaan. Sitä sinä et voi ohittaa.
Olet siirtänyt kuoleman painopisteeksi ja maalitauluksi itsesi. Ei kukaan voi mennä väittämään, ettei se tuollaista ole, kun kyseessä on sinun oma kokemuksesi, toiveesi Kun olet siirtänyt kokemuksen vielä kuolleista eläviin ja ottanut pois mystiikan viitan, olet laskenut kuoleman arkipäivään ja tähän hetkeen. Lapsen lailla nautit saamastasi huomiosta. Se on kuin synttärit. Saat puhaltaa omat kynttiläsi oman kakkusi päältä ja sanoa: ”Tätä minä toivoin, tätä halusin.”
Riitta: En voi kuin ihmetellä ja ihastella sitä, miten intuitiivisen oivaltavasti sait kiinni tekstini perusideasta ja koko interiööristä. Ai niin, kiittää toki voin.
Sikäli kuin muistan oikein kirkkohistoriasta, niin ns. alkukristityt pitivät Kristuksen omien kuolinpäiviä näitten todellisina syntymäpäivinä, syntyiväthän he silloin iankaikkiseen elämään. Ymmärtääkseni tätä ajatusta edustaa ortodoksinen kirkko edelleen.
Ajatus on kaunis, mutta ennen tosisynttäreitä täytyy toki ensin vähän nukkuakin, että jaksaa taivaassa iloita ja riemuita…
Ei tuosta kuolema- asiasta nyt niinkään, mutta sitä minä näin eläkeikään kaipailevana mietin, että onko eläkkeellä oleminen tosiaan niin kamalaa kuin mitä veljet täällä kovin väkevästi todistelevat?
Elias: Mä en päässyt eläkkeelle ”laskettuna aikana” vaan jouduin jättäytymään pois pari vuotta etuajassa invalidisoitumiseni myötä, joten vapaaherraksi ryhtymiseni ei perustunut kunnolliseen valmistautumiseen vaan kammottavaan yllätysmomenttiin.
Ilman tuollaistakin kohtaloa tuntuu häijyltä, kun sulta lähtevät työn ja viran lisäksi työtoverit, seurakunta, tuttu kirkko ja työhuone, sähköposti, työkännykkä, iso avainnippu. Kaikki nämä katosivat hetkessä kuin Tuhkimo-sadun uljaat hevoset ja upeat vaunut, kun kohtalon kello löi 12 yöllä.
Ei mennyt homma niin kuin Strömsössä. Olisin tahtonut poistua kehästä voittajana, mutta mut kannettiinkin sieltä paareilla veks.
Elämä, alusta asti kuluu sen miettimiseen, mitä – ja kuka minä olen. Tärkeitä vastauksia siihen saadaan lopulta työkavereiden ja jonkun tekemisten kautta. Vuosien työputken jälkeen sitä alkaa vähän jo saamaan tähän vastauksia peruskysymykseen. Sitten pääsee niin kaivatulle eläkkeelle ja yksi elämän tärkeimmistä ja jo tiedostetuista asioista katoaa sumuun. Oma identiteetti katoaa. Silloin sama prosessi täytyy yllättäen alkaa uudelleen. Tässä vaiheessa se on älyttömän hankalaa. Ensinnäkin ei oikein osaa tehdä surutyötä, kun tämän piti olla se onnela, jota oli vuosia odoteltu. Ei oikein kehtaa ruveta itkemään menetyksiään, kun ei tämän pitänyt olla edes menetys, vaan suuri voitto. Tätä kohti muut ovat nytkin kovasti ponnistelemassa ja minä olen heidän mielestään nyt onneni kukkuloilla.
Toisekseen ei kukaan enää tarvitse mihinkään, jossa voisi luoda tekemisen kautta identiteettiä uudelleen.
Mitä jäi jäljelle?
Voi tehdä ja mennä minne haluaa, mutta kun ne samat asiat, mitkä ennen innosti ei nyt enää kiinnosta yhtään.
Eläkeläisen suuri kysymys on ; mistä nyt lähtisin etsimään vastausta eksistentiaaliseen kysymykseeni : kuka ja mikä minä olen.