Lyhyt sairasloma pakotti huilaamaan. Mielessäni on pitkästä aikaa ajatuksia! Ei nyt mitään järisyttäviä, mutta joitakin edes. Ne kiertyvät kummalliseksi lankasotkuksi sellaisten teemojen ympärille kuin suorittaminen, ansaitseminen, riittämättömyys, uhkat, pelot, tuomio ja kaita tie – sekä toisaalta lepo, oleminen, huiskiminen, huolettomuus, hyväksyntä, vapaus, ilo, armo ja kaita tie.
Tämän sunnuntain Raamatun tekstistä käytiin Facebookin avoimessa Kirkkokahvit-ryhmässä hurjan kiinnostavaa keskustelua. Sen innoittamana päädyin pohtimaan, millainen se kaita tie itse asiassa on, jolla kulkemista Jeesus seuraajiltaan edellyttää. Kuinka paljon me ihmiset olemme mahtaneet tulkita pieleen kaidan tien olemusta vilpittömän kilvoittelun nimissäkin, saati sitten seuratessamme vain orjallisesti jonkun muun määritelmiä siitä?
Päällimmäiset mielikuvani kaidasta tiestä ovat kovasti ankeita (ja pietismin sävyttämiä?): kieltäymyksiä, sääntöjä, ohjeita, pidättyväisyyttä, pelkoa ja uhkaa siltä tieltä pois putoamisesta, mustan ja harmaan sävyjä, vaivaa, synkkiä ilmeitä, kalpeita kasvoja, vaikeutta jaksaa perille. Monet ovat kutsutut ja harvat valitut. Ihminen on kuin se kameli, jonka pitäisi tunkea itsensä neulansilmän läpi, vai miten se nyt meni. Pieni joukko ja toivoton taisto. Puhutaan armosta, mutta suoritetaan niin helvetisti.
Voisiko kaidan tien nähdä toisin? Jos kaikki laki ja kaikki profeetat kerran voidaan tiivistää niin kuin Jeesus vuorisaarnassa teki (”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.”) voisiko myös kaidan tien nähdä ennen kaikkea lähimmäisen hyvän näkökulmasta? Valoa, värejä, rehellisyyttä, aitoa kohtaamista, erottelematonta lähimmäisyyttä? Voisiko kaidalla tiellä kulkeminen ollakin vapaata iloa kaikesta hyvästä, mikä on luotu? Voisiko rakkaus voittaa helvetinpelon vaeltajan sydämessä? Voisiko kaikki se, mikä ei vahingoita, olla sallittua? Voisiko kaikki se, mikä tekee hyvää, olla suorastaan suotavaa?
Vaan entä jos tien kulkemisesta tulee tästäkin näkökulmasta suoritus? Missä on lepo ja armo?
Kasvatustieteen professori Juha T Hakala kirjoittaa, että elämässämme on liikaa pelon ja huolen sävyttämää suorittamista. Tämä ajatus on helppo allekirjoittaa. Lähimmäisen parhaaksi toimiminenkin voi kääntyä kovin helposti maitohapoilla vääntämiseksi. Silloin ei synny luovia ideoita, silloin ihminen ei ole enää välikappale Jumalan jatkuvalle uuden luomiselle, ilolle, lämmölle ja läheisyydelle, vaan hänestä tulee kone. Hakalan mukaan tarvitaan aikaa ja tuumailua, jopa suoranaista laiskottelua, jotta ihmisen aivot rentoutuvat. Ja vain rennoilla aivoilla voi tehdä luovasti hyvää.
Kirjailija Charles Bukowski veti ajatuksen vielä paljon pidemmälle: ”Ellei ole pitkiä aikoja tekemättä mitään, menettää kaiken.” Äkkiseltään voisi ajatella, että Bukowski on jokseenkin kaukana Jeesuksesta ja hänen opetuksistaan. Mutta laitapuolen kulkijoiden ymmärtäjää oli kiistatta molemmissa.
Vaan mistä löytyy rentous? Mistä kyky, tila ja aika tehdä ei-mitään?
Vuonna 1997 osallistuin Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjoituskilpaan teemalla Suvun suuri kertomus. Pohdin omassa kirjoituksessani muun muassa sitä, miten kannan sisälläni sukuni vuosisataista perintöä ja asennetta työhön. Kirjoitin: ”Vaikka haluaisin vapautua sukuni käsityksistä oikean, hyvän elämän suhteen, vaikka haluaisin elää omaa elämääni itselleni rehellisenä ja vapaana peritystä työmoraalista, näen usein mieleni pohjalla työtelijäiden raatajien uurteiset kasvot – ja poden huonoa omaatuntoa levon ja aikaansaamattomuuden hetkistä. Vaikka koetan väittää, että ihmisarvo ei ole työteliäisyydestä kiinni, kummittelee alitajunnassani kenties sittenkin toive siitä, että minunkin hautajaisissani kerran puhuttaisiin sitkeästä, työteliäästä naisesta, joka teki töitään perheensä hyväksi vaivojaan säästelemättä… ikään kuin se sitten ihmisen autuaaksi tekisi.”
Kun kirjoitin tuon, minulla oli ikää 24 vuotta. Nyt ikää on jo 40v. eikä elämä ole kohdellut silkkihansikkain. Silti en ole oppinut pohjimmiltaan juuri mitään siitä, mikä olisi olennaista. Yhä vielä voisin kirjoittaa samoin. Armoa! Silti haluan uskoa, että toivoa on.
”Kaikki kaunis mikä on sammumaisillaan
onkin juuri puhkeamaisillaan.
Kuin lapsi itkuun.”
– Leena Impiö
Hyviä kysymyksiä, Emilia. Kieltäydyn uskomasta, että Jumalan luokse pääsisi suorittamalla sääntöjä. Jumala on innoittava, dynaaminen, itse luovuus – ja hän on tehnyt meistäkin luovia otuksia. Luovuus taas vaatii lepoa, niitä rentoja aivoja. Ei Kaikkivaltias siis turhaan kehottanut lepäämään seitsemäntenä päivänä – niin hän itsekin teki kaiken luomisen päätteeksi.
Ja kun katsoo eläimiä ja kasveja, ylipäänsä luontoa, huomaa, miten kaikki elää tietyssä rytmissä, kaikki lepäävät välillä pitkiäkin aikoja. Se on luonnollista. Vain moderni ihminen taistelee sitä vastaan kaikessa hiotussa nokkeluudessaan.
Tuo on niin totta, Misku! Mutta MITEN, miten ihmeessä perheellinen ja työssä käyvä nykyihminen pystyisi järjestämään itselleen mahdollisuuden kuunnella kehonsa ja mielensä viestejä siitä, mikä on hyväksi? Miten tässä kellokorttiyhteiskunnassa voisi levätä silloin kun uuvuttaa ja tehdä töitä silloin kuin suinkin jaksaa? Se ei vain ole suurimmalle osalle mitenkään mahdollista. Systeemi ei jousta. Olen täysin vakuuttunut siitä, että itseni kaltainen ihminen saisi itsestään kaikista eniten tehoja irti kaikkien hyväksi niin, että voisi säädellä vapaammin työn ja vapaa-ajan rajoja. Mutta ei tämä yhteiskunta luota ihmisen haluun palvella mahdollisimman täysipainoisesti, vaan heti epäillään lintsaamisesta ja lusmuilusta, jollei haluaisi tehdä työtä kellokortin orjana kahdeksasta neljään.
Niinpä Emilia, se joka tähän keksii ratkaisun, rikastuu! Tätä oikeastaan tarkoitinkin modernin ihmisen asenteella (kollektiivisesti): systeemi on luotu muka maksimoimaan tehokkuutta eikä siinä ole paljon joustonvaraa, mutta homma kääntyykin itseään vastaan. Downshiftata voi, jos niillä tuloilla pärjää perheellinen ihminen, eli aika epätodennäköistä. Sitten kun lapset ovat isoja, se lienee mahdollista. Vaan eipä se paljon lohduta silloin, kun siihen hetkeen on ikuisuus.
Tietyissä duuneissa voi sentään pitää etäpäiviä, jotka itse ainakin olen havainnut selvästi keskimääräistä tehokkaammiksi, kun kesketyksiä ja hälinää on vähemmän eikä ole sidottu pöydän ja tuolin väliin (työergonomiakin on alkeellista toimistorotilla, kaikki se istuminen vain tuhoaa aivosoluja ja kangistaa jäsenet). Mutta töitä toki silloinkin tehdään. Kaikki työnantajat vaan eivät etätöistä innostu, vaan ajattelevat alaistensa lusmuilevan, mutta fiksut ymmärtävät katsoa ennemmin työnjälkeä kuin tuijottaa työpaikalla fyysisesti istuttuja minuutteja, jotka eivät kerro muuta kuin että olet kökkinyt tunnollisesti työpaikalla – aivot saattavat olla ihan jossain muualla. Ounastelisin kuitenkin, että nämä asiat muuttuvat tulevaisuudessa, ihminen aletaan nähdä kokonaisvaltaisemmin. Ainakin jatkuvasti tuntuu pukkaavan uutta tutkimusta asian tiimoilta. Tällainen joustavuus vain on hyvin alakohtaista, esim. asiakaspalveluhommassa kellokorttihässäkkä on perusteltu.
Tämä ”noidankehä” siirtyy sukupolvelta toiselle, muotoaan muuttaen toki.
Minä olen ihmetellyt sitä, kuinka vanhempani jaksoivat ja selvisivät sodan jälkeisen köyhyyden keskellä pientilalla raataen ja lapset parempaan elämään saattaen. Usein olen miettinyt, että itse en olisi jaksanut.
Nyt yksi lapsistani ihmttelee, kuinka minä olen jaksanut kaiken sen, mitä perheemme on läpikäynyt ja on sitä mieltä, että hän ei olisi jaksanut kun elämä yhden lapsenkin kanssa on nykymaailmassa kovaa.
Kieltämättä minunkin takaraivossani elää edelleen voimakkaana ääni ”Vie mennessäs, tuo tullessa”.
Uskon, että vain Pyhä Henki voi kirkastaa meille sen, että armosta olemme pelastetut, emme tekojen kautta, se on Jumalan lahja.
Oi Salme, niin tuttu sanonta. Sitä viljelivät myös minun isovanhempani ja vanhempani. Siinä oli tosin jatkoa: ”Vie mennessäs, tuo tullessas ja pissi siel ollessas, niin kerkeet paljon!”
Misku: Näin tosiaan toivon minäkin, että yhteiskunta muuttuu. Ja kyllä asenne etätyön tekemistä kohtaan on jo muuttunutkin myönteisemmäksi. Esim. omalla työpaikallani ollaan hyvin joustavia etätyön suhteen. Mutta kokonaisasenne laajemmin länsimiasessa yhteiskunnassa on vielä se, että ihmisiä täytyy vahtia, valvoa ja kytätä. Se harmittaa ja stressaa minua paljon.
Olen paljon ajatellut samoja teemoja, joista Emilia kirjoittaa ja löydän samoja kokemuksia ja pelkoja itsestäni. Minusta kysymys ei ole pelkästään kiireestä ja paljosta konkreettisesta työstä vaan asenne on sisimmässä ja korvien välissä. Ainakin huomaan itsestäni näin. Emme uskalla luottaa siihen, että Jumala on suuri ja että armo kantaa. Armossa lepääminen tuntuu liian helpolta ja ”laiskalta”.
Muistan takavuosilta laulun Vilhelmin testamentti. ”Oli Vilhelmi ja hänen äitinsä, hyvä ahkera kansannainen. Mutta yksi vika oli äidissä, liian ahtaasti uskovainen.”
Olen ajatellut, että mitä jos äiti olisikin ollut huoleton oman tiensä kulkija. Sellainen, joka ei laita kukkapenkkejä eikä tee käsitöitä eikä juuri osallistu talkoisiin ja uskaltaa istua kesällä pihassa lukemassa. Jonka kanssa suurin osa kylän muista naisista ei oikein tule toimeen siksi, että hän on liian erilainen.
Hänestä olisi sanottu, ettei hänen elämästään mitään tule. Ei tommonen laiska voi olla kunnolla uskovainenkaan. Kyllä ton ihmisen elämä on, voi hyvänen aika, mitähän tosta sen pojastakin tulee. Kuitenkaan äidin elämässä ei välttämättä ole kyse laiskuudesta ja saamattomuudesta. Hän vain antoi itselleen luvan olla oma itsensä.
Suorittaminen ja ansaitseminen on meillä elämän pohjavireenä. Uskon pitää olla toimintaa. Pitää tehdä hyviä tekoja ja se on oikeaa uskossaolemista. On totta, että myös lähimmäisen auttamisesta voi tulla pelkkää tekemistä, josta vähitellen katoaa kaikki ilo. Ihmisiltä siinä voi kyllä saada kehuja ja ”pinnoja”, mutta oma sisin on kylmä ja tyhjä.
Saara Karppinen kirjoittaa kirjassaan Ahtaasta uskosta avarammalle suorituskeskeisestä uskonelämästä. Ihminen tiedostaa tekevänsä tekoja Jumalalle ja Hänen kunniakseen ja se on hienointa mitä löytyy eikä siinä jää palkkaansa vaille. Mutta sellaisen tekemisen taustamotiivina ei ole Jumalan rakkaus ja armo vaan ajattelu, että jokin teko tai suorite on sellainen ansio, jota Jumalakaan ei voi jättää palkitsematta.
Suosittelen kirjaa lämpimästi.
Erinomaisia lisäpointteja keskusteluun, Merja. Kiitos! Todellakin tuo suorittaminen on syväkoodattu keskimääräisen suomalaisen sieluun tavalla, josta olemme vain osittain tietoisia. Vaikka miten sydämestämme ajattelisimme muista ja vakuuttaisimme heille, että armo on heille täysin ehdoton eikä mitään omia suorituksia tarvita, niin viimeistään omalla kohdalla emme pysty sitä kuitenkaan todeksi uskomaan.
Ennenkuin nyt kukaan rientää rentoutumaan Bukowskin tavoin, varoituksen sana lienee paikallaan: kokopäivätoimisena renttuna oleminen on yllättävän rankkaa.
Mutta hienoa, jos Emilia on lukenut Charles Bukowskia:-) Herra lienee harvemmin mainittu kristillisillä foorumeilla…
Muotoilemmeko Kari-Matti niin, että kirkollisesti hyväksi havaittu suhde alkoholiin ei ehkä vastaa Bukowskin suhdetta tuohon päihdyttävien juomain kirjoon? 🙂 Mutta kai miehen tuotannosta sentään voi löytää jotain muutakin kuin kännistä örvellystä?
Minua Bukowski sekä kiehtoo että raivostuttaa, sekä viehättää että inhottaa.
Maataloutta, maanomistusta hallitsevat nyt suurtilalliset, jotka tuottavat paljon ja koska EU-tukia maksetaan tuottavuuden mukaan, he saavat myös huomattavat maatalous tuet ja nyt vielä lisätukia, joten voisi kysyä, että miksi siitä rangastaan kansaa ruuan hinnan nousulla, eikä esim. väliportaita, jotka vetävät välistä ja kauppaa, joka yritysetiikalla on oikeutettu tuottamaan aina vain enemmän voittoa.
Jos ei omista kämmenalaa maata, jota puolustaa, niin miksi pitäisi henkensä uhrata puolustamalla suuromistajia, jotka ovat miehittäneet metsät ja pellot ja elintarvikkeiden tuottajina ihan varmasti välttyvät myös maanpuolustukselta. Rupusakki sinne joutuu, on aina joutunut.
Meidät on nyt koulutettu huippuunsa ja viritetty viimeisen päälle, ja aseistettu hampaita myöten, ja aateloitu aatteilla hiusrajaan saakka, olemme siis valmiita Pyhään sotaan, kunhan nyt saataisiin Nato- hakemus vetämään.
Eihän meillä muuten tarve sotaan oliksikaan, mutta kun me olemme itsenäinen valtio ja meillä on oikeus tulla ja mennä, elää ja kuolla, ja sotia ja tappaa, mehän jälleen kerran taistelemme vääräuskoista petovaltiota vastaan, koska se on itsenäinen valtio ja sillä on oikeus tulla ja mennä, elää ja kuolle, sotia ja tappaa.
Me emme ollenkaan voi sitä sietää, että tekevät mitä tahtovat, sehän kuuluu vain meille, koska me olemme demokratia, he eivät ole.
Mitä sanot Butsan siviilimurhista? Miten perustelet Venäjän sotarikoksia? Kiistätkö kaiken?
”Suomalaisillakin on kollektiivisessa muistissa itsenäisen selviämisen keinot. Hengissä voi selvitä vielä silloinkin, kun Kela ja kauppa ovat vain kaukainen muisto ”
Tämä ei sovi tähän aikaan, Suomi oli aikoinaan täynnä pientiloja, jotka olivat omavaraisia niin lihan, maidon, voin, perunan, juuresten, kuin leivänkin suhteen ja luonto auttoi marjojen, sienten ja kalojen muodossa.
Pitää siis tehdä maareformi, eli jakaa suurtilat pienempiin osiin yksityisiksi pientiloiksi halukkaille, ja uskon, että halukkaita löytyy nyt, kun luonto ja eläimet muutenkin houkuttelevat ihmisiä maalle.
Ihana tulevaisuus, useammat voivat rakentaa oman paratiisinsa maalle.
”Tämä ei sovi tähän aikaan, Suomi oli aikoinaan täynnä pientiloja, jotka olivat omavaraisia niin lihan, maidon, voin, perunan, juuresten, kuin leivänkin suhteen ja luonto auttoi marjojen, sienten ja kalojen muodossa.”
Näin on. Pellot on paketissa ja muutama lehmä sekä sika teurastettu. Suuret tilat enää kannattavat. Keskinäinen tuki on hieno asia, mutta kansa tarvitsee ruokaa. Omavaraisuus on EU-politiikalla saatettu ja saarrettu umpikujaan maassamme.