Rooman Amazon-synodia ei ole mennyt kuin pari päivää, niin yhä kirkkaammaksi käy ettei kyse ole lopulta Amazoniasta, ei intiaaneista eikä edes metsätuhoista. Rooman kirkon sisäistä ääntä käyttävät ne, jotka rohkeimmin uskaltavat ottaa kantaa pappien avioliittokysymykseen ja naisten vihkimiseen kirkon virkaan, ensi sijassa diakoneiksi. Mutta koska diakoni on pappisvihkimyksen ensi askel, paitsi pysyvien diakonien kohdalla, kyse on naispappeudesta.
Itävaltalaissyntyinen Brasilian Xingun emerituspiispa Erwin Kräutler on herättänyt huomiota selibaatti- ja naispappeuslausunnoillaan. Pitänee olla 80 vuotta täyttänyt ja eläkkeellä, jotta voi sanoa mitä ajattelee – sama koskee ehkä muitakin yhteisöjä? Joka tapauksessa Kräutlerin keskiviikon 9.10. sukkeluudet näistä kahdesta aihepiiristä ovat herättäneet huomoita sekä katolisessa progressiivimediassa, keskitien kulkijoissa että paavinvastaisissa äärioikeistolaisissa.
Uudistajien julkaisu CruxNow muistutti, että synodilla on kolme aihetta: selibaatti, naisten diakonaatti ja ”ekologiset synnit”. Erwin Kräutlerin ulostulo teki selväksi, että ”alkuperäiskansat eivät ymmärrä selibaattia, he sanovat sen hyvin avoimesti ja voin nähdä sen”. Omana kokemuksenaan hän sanoi, että ”kun tulen alkuasukaskylään, ensimmäiseksi minulta kysytään missä vaimoni on. Sitten he säälivät minua ja sanovat ’Miesparka.’” Kräutlerin mukaan alkuperäiskansat (valloittajien kielillä indígenas) ”eivät voi ymmärtää, ettei mies ole naimisissa eikä hänellä ole naista kotia hoitamassa”.
National Catholic Reporter lainasi myös totuudentorvi Kräutleria, jonka mukaan 2/3 synodin piispoista kannattaa pappisviran avaamista naimisissa oleville miehille Amazonian alueella. Huomattavasti konservatiivisempi LifeSiteNews joka on tullut tunnetuksi Viganò-kritiikin eräänä julkaisijana, julkaisi toimittajansa Diane Montagnan keskustelun Kräutlerin kanssa, pääpaino naisten pappeudessa tai aluksi diakonaatissa. Kräutler myönsi olevansa naispappeuden kannalla. Hänen mukaansa ”ehkä naisten vihkiminen diakoniksi on ensimmäinen askel”. Montagnan haastaessa kysymällä eikö Johannes Paavali II tukkinut tämän tien, Kräutler korosti että kyse oli ”presbyteriaatista” eli pappeudesta. Montagna jatkoi kysymällä eivätkö diakonit ole pappeja myös. Keskustelussa todettiin, että alkukirkossa oli naispuolisia diakoneja. Kräutler oli ”vakuuttunut” siitä että naisten(kin) vihkiminen diakoneiksi on ensi askel pappeuteen. Kun Montagna lopuksi kysyi, mitä Pyhä Isä mahtaisi ajatella, Kräutler totesi että ”kukaan ei tiedä”: Do you think the Holy Father agrees with you? –No one knows.
On hyvä huomata, että ajatus seurakunnan vanhimpien (paikallisten ”pomojen”) vihkimisestä papeiksi kypsällä aikuisiällä ei ole ongelmaton ajatus sekään. Lisäksi katolisessa kirkossa on jo olemassa pysyviä diakoneja, jotka voivat olla naimisissa ja tehdä melkein kaikkia papin töitä: eivät kuitenkaan johtaa messua tai ottaa rippiä vastaan. Lisäksi Brasilian kaikki progressiivipiispatkaan eivät Vatikaanin II konsiilin jälkeen lämmenneet naimisissa olevien diakonien idealle: huomiota herätti tässä suhteessa vaikkapa Dom Helder Câmaran tapaus, ja hän toimi sentään köyhässä Koillis-Brasiliassa ja tuli tunnetuksi vapautuksen teologina. CruxNow huomauttaa Etelä-Afrikassa toimineen saksalaistaustaisen lähetyspiispa Fritz Lobingerin puhuneen vanhimpien vihkimisestä papeiksi jo kymmenen vuotta sitten. Idea olisi nyt otettu naftaliinista, mutta riskit luoda ”kastisysteemi” katoliseen papistoon pelottavat. Lisäksi järjestelmä voisi viestiä suorastaan rasismista, jos ”alemman tason” papit eli vanhimmistosta poikkeusluvalla vihityt olisivat paikallisia, ja varsinaiset papit taas valkoisia miehiä. Nyt jo 90-vuotias Lobinger on nähtävästi kuin Kräutler monine ajatuksineen, jotka hän emerituksena on lausunut.
Jos siis Pohjanmaa-elokuvan mukaan ”kaikki viisaus asuu vanhoissa naisissa”, niin Amazonin synodissa se tuntuu asustavan vanhoissa, saksaa puhuvissa miehissä.
