Haluan ottaa omalla tavallani käsittelyyn Vantaan Viertolan koulussa tapahtuneen kouluampumistapauksen, ja varsinkin siitä sikiytyneet sosiaalisen median kommentoinnit.
Asiahan on kaikkia koskettava ja sen olemme somekirjoittelusta saaneet huomatakin.
Ja erityisesti juuri siitä syystä, sekä muutenkin uutisoinnin runsaudesta johtuen en enempää tähän asiaan samalla tavalla paneudu, vaan tavoilleni uskollisena ja hieman “veikkohuovismaisesti” katselen asiaa hieman eri näkövinkkelistä.
Huomaan asioita, joita tämä uutinen tullessaan somemaailmaan sai aikaan. Tämä ikävä uutinen tarjosi oivallisen mahdollisuuden osoittaa empaattisuutta, myös niille ihmisille, jotka kovin usein eivät ole empaattisia. Nyt esitettiin olevan niin empaattisia ja sympaattisia, kuin olla osataan, vaikka muuten ollaan kaukana moisista tuntemuksista.
Tietenkin tässä pätee sellainen psykologinen perussääntö, että asia, johon on helppo samaistua ja jonka voi kokea omakseen, ansaitsee empatiat.
Huomioni kiinnittyi siihen, että ensimmäisenä oltiin kyselemässä, oliko ampuja maahanmuuttaja, ehkä Somaliasta, Irakista, Ukrainasta, Venäjältä, mutta mielipiteet laimenivat kun tietoon tulikin, että kyseessä olikin aivan supisuomalainen poika.
Täytyy myöntää, etten itsekään ole yhtään sen “suvaitsevaisemmaksi” muuttunut, kuin olen tähänkään asti ollut, suhtaudun edelleen tietyin varauksin tietyn uskonnon fundamentalistiseen harjoittamiseen.
Minulla on ystäviä monesta eri maasta ja monesta eri kansalaisuudesta, hyviä ystäviä kaikki. Ja hyväksyn heidät kaikki sellaisenaan, kunhan he osaavat olla maassa maan tavalla ja käyttäytyä niinkuin maan laki ja säännöt edellyttävät.
On aivan ymmärrettävää, että etenkin monella kristityllä on samanlaiset ajatukset, tietynlainen pelko näiden fundamentalistien tekosia kohtaan. Asioita, jotka heille kuuluvat omaan uskontoon, mutta ovat Suomessa törkeää rikollisuutta.
On normaalia, että siinä tapauksessa myös antipatian tunteita esiintyy, mutta sitten on sellaista antipatiaa, joka johtuu enemmänkin siitä, kuinka näihin muualta tulleisiin lapetaan rahaa.
Jos siis osoitetaan empatiaa jotakin tapausta kohtaan vain siksi, että esille tulee tietynlainen vastakkainasettelu, viaton koululainen vs verorahoilla elätettävä siirtolainen, ei kyseessä ole oikea empatia eikä sympatia, vaan itsekkyys.
Ja sama itsekkyys tulee esiin siinä, että sitä empatiaa ei riitä muuhun kuin vain helposti omaksi koettavaan asiaan.
Tämä kouluampuja kun olikin kantasuomalainen ja motiivina oli se, että hän oli joutunut koulussa kiusatuksi.
Mutta miten moni on valmis tuomitsemaan suoralta kädeltä tämänkään ihmisen ollenkaan selvittämättä asioiden taustoja ja syitä, miksi tällaiseen tilanteeseen on jouduttu.
Kuten filosofi Herakleitos sanoi, että jos on syyllinen tänään, hän on syyllinen vielä ylihuomennakin. Tästä meidän tulee ymmärtää se, että kun aikaa kuluu ja asioiden syyt selviävät, syyllinen vaikka on syyllinen edelleenkin, asia on kuitenkin saanut uudenlaisen perspektiivin, josta asiaa voidaan tarkastella realistisemmin.
Miten tuntuisi kokeilla samaistua molempiin osapuoliin? Ajatella, millaista on olla ampujan vanhempi yhtä lailla kuin ajatella, mitä on olla uhrien vanhempi?
Jos meillä olisi sitä oikeaa empatiaa ja sympatiaa enemmän, joka ei rajoittuisi vain omiin itsekkäisiin näkemyksiimme, ehkä tällaisia tapauksiakin olisi vähemmän. Jos näin olisi, muutkin kuin vain lähimmät ihmiset voisivat huomata, että kaikki ei aina ole kohdillaan ja kun asioista pysähdyttäisiin enemmän keskustelemaan, vältyttäisiin monelta liian turhalta murheelta.
