Eilen illalla olin vetovastuussa ilosanomaillasta “syrjäkylällä”. Kurkussa on nyt jotain häikkää ja ääni ei oikein kestä. Vaimo onneksi lupasi ottaa juontamisen. Se kävi häneltä taidolla. Etukäteen rukoilin paljon sitä, että saisin jotain hengellistä ruokaa jaettavaksi. Huokailin sitä moneen kertaan, että anna jotain jaettavaa. Mitään ei kuitenkaan tullut. Sitä ihmettelin kovasti. Sitten päätin, että kukin saisi kertoa miten on tullut uskoon, tai usko häneen. Näin välttyisin liiasta puhumisesta ja muut voisivat jakaa omasta kokemusmaailmastaan.
Illassa meitä oli vain yhdeksän, joten kaikilla oli mahdollisuus jakamiseen ja siitä syntyikin oikein kotoinen ilta. Yksi mies tuntui jotenkin tutulle ja pian selvisikin, että nuorina olimme olleet samassa “poikien piirissä, jota veti diakoniaopiskelijaksi paikkakunnalle tullut Tapani M.
Tällä tutulla miehellä oli jaettavana se illan ravitsevin anti, jota olin itselleni pyydellyt. Hän kertoi käyvänsä kodeissa tekemässä uskonnollisuus haastatteluja.
Ovella hän esittelee itsensä erään järjestön vapaaehtoistyöntekijäksi ja näyttää henkilökorttinsa.
Jos kodissa on joku uskova, niin hän keskeyttää haastattelun ja kertoo haluavansa mennä vain niiden luo jotka eivät evankeliumia vielä tunne.
On kovin mukavaa keskustella toisten uskovien kanssa ja pohdiskella uskon kysymyksiä, mutta samalla monet ovat ulkona, kuin postilaatikot, tai lumiukot. Olen pohdiskellut viimeaikoina paljonkin tätä: miten paljon käytämme aikaa seurakuntapiireissä, nauttien hyvästä seurasta. Eikä meillä jää aikaa, eikä voimavaroja muiden kohtaamiseen.
Jospa olisi enemmän näitä haastattelijoita ja vähemmän meitä, joille riittää seurakuntaillan vetäminen.
Kuka on hyökännyt ja millä tavoin. Vai tarkoitatko sitä mitä kirjoitin Kimmolle.
Sitä ei olisi pitänyt kirjoittaa lainkaan. Onhan Kimmon mukanaolo tosi tärkeä. Juuri se, että täällä on monenlaisia mielipiteitä, tekee täällä olosta mielekästä. Jos kaikki olisivat samanmielisiä, niin mitään keskustelua ei voisi edes syntyä.