Minut kastettiin lapsena vastoin tahtoani. Ei minulta kukaan mitään kysynyt, halusinko tulla merkityksi kirkon kirjoihin ja kansiin. Siitä alkoi elämäni kurjistuminen. Kannan vieläkin vanhemmilleni kaunaa tuosta tempusta, vaikka olenkin jo keski-ikäinen. Kirkosta erosin heti kun se vain oli mahdollista. Minähän en rahojani tuhlaa mihinkään sellaiseen, mihin en luota. Annan mieluusti keisarille sen, mikä keisarille kuuluu, mutta jumalille en anna rahaa tai muitakaan uhreja.
Jumalattomasta elämästä viehätyin siksi, että ateismi lupasi hävittää uskonnon kokonaan maan päältä. Kyse ei siis ole mistään pienestä jumalankieltäjien kerhosta, vaan ateismi pyrkii aktiivisesti muuttamaan maailmaa. Filosofien pohdinnat maailmasta eivät minulle riittäneet, vaan janosin täydellisesti muutosta. Maailma on vapautettava jumalista ja uskonnoista, noista ihmisen suurimmista vihollisista ja sortajista!
Kun ihmisen ei enää tarvitse uhrata ajatuksiaan jumalille tai uskonnoille, hän on vapaa tekemään, mitä haluaa. Uskonto aina syyllisti ja pelotteli kaikella mahdollisella. Yhteiskunnallisella tasolla voimme jumalista vapaina olla yhdessä rakentamassa parempaa tulevaisuutta.
On hienoa nähdä, miten ihmiset eroavat kirkosta sankoin joukoin. Niin sitä pitää! Jääköön kirkko taikauskoineen marginaaliin suomalaisessa yhteiskunnassa. Ateismi on tervetullut irtiotto menneisyyden kahleista. Edessämme saattavat piankin siintää rauha ja vauraus. Niitä tarvitaan täällä maan päällä. Muustahan jumalankieltäjien ei tarvitse välittää.
Koin nuorena pakkokristillisyyteni pahana asiana, sillä se leimasi minua, piti minua ihan väärään leiriin kuuluvana. Koskaan minua ei kiinnostanut tutustua kristinuskon opilliseen puoleen. Kirkossa kävin vain ne pakolliset: laulamassa suvivirren ja enkeli taivaan. Rippikouluun vanhempani eivät minua onneksi pakottaneet. Näkivät varmasti jo päältä, millainen punainen vaate tuo ristin aate minulle oli. Minulle raamattu ja Aku Ankka olivat yhtä paljon tai vähän totta.
Jos olen aivan rehellinen, niin yksi asia minua kyllä ihmetyttää. En osannut varautua siihen, että nämä uskonasiat eivät jätä jumalankieltäjääkään rauhaan. Olen ollut havaitsevinani, että se, jota nuorena halusin niin paljon olla tapaamatta, lähestyykin minua lakkaamatta ja hellittämättä. Näyttäisi siltä, että ulkoisella rauhalla ja hyvällä toimeentulolla on varsin vähän tekemistä sisäisten asioitten kanssa. Sisäisen rauhan saavuttaminen edellyttää näemmä jotakin sellaista, mistä minä en mitään tiedä.
Nimimerkki: Jumalaa paossa
Jorma Ojala
Montako hartauskirjoitusta siellä vapaa-ajattelijoiden vuosikokouksessa on käyty kiellon päälle pitämässä – tai vastaavasti asianomaisten palstoilla?
Vapaa-ajattelijoiden vuosikokouksista tai siellä pidettyjen hartauskirjoitusten (?) määrästä en tiedä mitään, kun en kuulu Vapaa-ajattelijoihin vaikka ajattelenkin vapaasti, ilman halua iankaikkisesta elämästä tai pelkoa helvetin lieskoista. Vapaa-ajattelijoiden palstoillakaan en ole koskaan vieraillut.
Enkä ole täälläkään kenenkään huomannut ketään opettavan, vaikka nuo konservatiivisemmat uskovaiset vähän raamatunlauseittensa kanssa yrittävätkin.
Ihmiset vaihtavat täällä – kaikille avoimilla – palstoilla vain mielipiteitä. Jos ne ovat omistasi eroavia, niin älä ota niitä opetuksena.
En muuten ole ateistikaan, olen ainakin toistaiseksi vielä uskonnoton agnostikko.
Vielä blogiin liittyen. Nimimerkki Jumalaa paossa on saatu Mika Waltarin esikoisteoksesta, jonka hän 17-vuotiaana kirjoitti Suomen merimieslähetysseuran pyynnöstä. Sivuja kirjasessa on 77.
Merimieslähetyksen 1925 julkaisemassa kirjasessa Waltarin sanoin ”…päähenkilö pakenee Jumalaa, äidin, kodin vaikutusta, palaa sitten onnistuneesti Jumalan valtaan.”
Waltari, jonka isä ja setä olivat pappeja, ajatteli itsekin papin uraa. Hän kirjoittautui teologiseen tiedekuntaan syksyllä 1926, tunsi itsensä ”mustaksi lampaaksi” ja siirtyi filosofisen tiedekuntaan, jossa tosin sielläkin opiskeli mm. uskontotiedettä.
Waltari kirjoittaa: ”Jos ajattelen itseäni, niin kenties teoksen nimi Jumalaa paossa on jollakin tavoin ennakoinut omaa kehitystäni vuosikymmenien kuluessa… Minulla oli tunne, että aina yhä uudestaan petin jotain parasta itsessäni… Mielenrauha edellyttää… että oppii sietämään ja hyväksymään itsensä.”
Herättäneekö tämä Jumalaa karkuun juoksemisen idea minkäänlaisia intohimoja lukijoissa?
Se varmaan on aika monen uskovan perheen lapsen tilanne, että irtiotto pitää ottaa niistä näkemyksistä, jotka kotona on saatu. Täytyy saada nähdä muuta. Minusta tuo Jumalaa pakeneminen on väärä sana. Irtiotto tarvitaan ihan muuhun. Jossain vaiheessa vain tekee sen valinnan, että ei halua Hänen kuuluvan elämäänsä. Jos Hän on armelias, niin jossain vaiheessa huomaa, että Jumala ei ole hyljännyt hetkeksikään oma todellisuus on vain muuttunut. Eikä Hänen tiensä ole meidän teitämme.
http://www.youtube.com/watch?v=tj8sMBPzswI
Waltari.
Jos voisimme istua alas kirkkomme primaksen kanssa, ottaisin puheeksi Waltarin, jonka kirjallisen tuotannon vankka tuntija hän on.
Mieleeni näet tuli herra rovastin tekstiä lävitse tavattuani, että Waltarin koko tuontanto kuvaa toiseutta ja pakoa. Olkoon esimerkkinä vaikka Sinuhe.
Samalla kysyisin, mikä on tai onko mikään Waltarin teoksissa niin vaikeasti ymmärrettävää?
Mieleeni muistuu näet muuan H. K. Laxnesin haastattelu, jossa tämä todettuaan ensin, ettieivät suomalaiset ole skandinaaveja ja niin ollen suomenkieli ei kuulu Pohjoismaiden Neuvostoon kokouskieleksi, lausui: ”ettei ole koskaan ymmärtänyt Waltarin teoksia”.
Missä syy?
Onko syy perinteessä? Islanniń saagat ovat yhtä
lahtaamista ja tappamista, kun taas suomalainen kansanrunous ilmentää hengen voittoa raudasta. Se tekee meistä erilaisia? Niin ei käy Waltarinkaan toiseutta tunteva sielu, alakulo pelin ja musiikin keskellä ymmärrykseen?
Vain hän ken kaihon tuntee, tietää vastauksen…..
Ateistipuolen kirjoittajille lisään tiedoksi, että Laxnes oli isantilainen
nobelkirjailija.
”Ateistipuolen kirjoittajille lisään tiedoksi, että Laxnes oli isantilainen nobelkirjailija.
Oi sinä viisauden virtahepo ja järjen mahtava jättiläinen, kumarran ja kiitän Sinua otsani edessäsi maan pölyyn painaen noista korkeakulttuurisista tiedonmurusista, joita meille jumalattomillekin suuressa jalomielisyydessäsi jakelet.
Eikös Paavo Nurmikin ollut joku nobelkirjailija vai oliko hän peräti säveltäjä? Ei kuitenkaan isantilainen. Missä muuten on Isanti?
kimmo wallentin :”Missä muuten on Isanti?”
jorma ojala tarkoitti varmaankin Islantia.
BTW, sanoit jossakin aiemmassa kommentissasi kunnioittavasi toisen vakaumusta yhtä paljon kuin tuo toinen kunnioittaa omaasi, ja jäin miettimään tarkoittaako tuo sitä, että jos esim. ihmiskunnan pahimpia koskaan vanhenemattomia rikoksia tekevä kokee tekevänsä vakaumuksensa mukaan ja kunnioittaa sinun vakaumustasi, niin sinä kunnioitat myös hänen vakaumustaan?
Vain Jumalaa sinun tulee kumartaa.
Hänen lahjaansa on tämä kaikki, josta kiitän.
jorma ojala tarkoitti varmaankin Islantia.
Jaa, niinkös meinaat?
” ja jäin miettimään tarkoittaako tuo sitä, että jos esim. ihmiskunnan pahimpia koskaan vanhenemattomia rikoksia tekevä kokee tekevänsä vakaumuksensa mukaan ja kunnioittaa sinun vakaumustasi, niin sinä kunnioitat myös hänen vakaumustaan?”
No mietipä sitä.
kimmo wallentin :”No mietipä sitä.”
Miksi minun pitäisi miettiiä sinun asioitasi? Itsehän tuon vakaumus-teesin sait aikaiseksi kuin paraskin vakaumusten Vantaa tms.
Tuula Hölttä: ” jäin miettimään tarkoittaako tuo sitä, että….”
Tuula Hölttä: ”Miksi minun pitäisi miettiiä sinun asioitasi?”
Itsehän sanoit jääneesi sitä miettimään. Mutta älä nyt sentään yöuniasi menetä.
kimmo wallentin ”No mietipä sitä”
Näissä kommenteissa kävi ilmi, miten monista asioista ihmiset voivat hiilestyä. Seuraavassa bloggauksessani taidankin keskittyä juuri tähän aiheeseen, ihmisten haluun valittaa ja selitellä…