Hallinto. Lainsäädäntö. Organisaatio. Kuolettavan tylsiä aiheita ja silti yksi kirkon kohtalonkysymyksistä.
Kirkollinen hallinto ja sen monimutkaisuus on ollut tapetilla kauemmin, kuin olen itse ehtinyt toimimaan kirkon aktiivijäsenenä. Useimmiten kirkon hallintoon törmää joko vitsikkäänä esimerkkinä siitä, miten asioita ei ainakaan kannata hoitaa tai sitten epätoivoisena huokauksena seurakunnallisen toimielimen kokouksessa; onko tähänkin jokin säädös, määräys ja pysyväisohje.
Siitä huolimatta ja juuri siksi kirkon hallinnosta on puhuttava. Maailma muuttuu nopeammin, kuin se on koskaan aikaisemmin muuttunut. Kirkkoa haastetaan nyt monella rintamalla ja on ensiarvoisen tärkeää, että emme rakenna omalla hallinnollamme esteitä reagoida muuttuneeseen tilanteeseen.
Ei ole yhdentekevää, minkälainen hallinto kirkolla on. Hallinnon käsissä nimittäin on, miten resurssit (siis eurot ja työntekijät) jakautuvat eri toimijoiden kesken. Kuinka paljon rahaa kulutetaan itse hallintoon? Miten muita resursseja käytetään? Ovatko resurssit siellä, missä niiden pitäisi olla, vai seisovatko ne tyhjän panttina jossain muualla? Missä päätetään, miten resurssit jakautuvat?
Tulevalla kirkolliskokouskaudella tärkeänä kysymyksenä on seurakuntarakenteen uudistaminen. Nyt päättyneellä istuntokaudella pitkään valmisteltu uudistustyö meni hukkaan vaadittavan määräenemmistön jäätyä muutaman äänen päähän. Jo uudistuksen saama laaja kannatus kertoo, että uudestaan kannattaa yrittää. Viime kaudella niukasti hävinnyt uudistusehdotus toimii hyvänä pohjana, kun uusi kirkolliskokous aloittaa työnsä.
Uusi kirkolliskokous saa pohdittavakseen työnsä päättäviltä luottamushenkilöiltä myös keskushallinnon tulevaisuuden. Mitä kaikkea on järkeä tehdä kokonaiskirkon tasolla, mikä taas kannattaisi jättää seurakuntiin ja seurakuntayhtymiin? Nähdäkseni uudelleenarvioinnille on syytä: kirkon keskusrahastolle maksettavat maksut muodostavat esimerkiksi Helsingissä merkittävän osan seurakuntayhtymän kokonaisbudjetista (miltei 10 %). Kiristyvässä taloustilanteessa rahantarvetta on kaikkialla ja mielestäni etulinjassa, seurakuntatyössä, sitä tarvitaan eniten.
Oma lukunsa on kirkon lainsäädäntö. Vaikka nykyisten säädösten puitteissa voidaan jo toimia joustavasti, pelkkä pykäläviidakon olemassaolo tappaa luovuuden henkeä. Miksi messuajakohdan muuttamiseen vaaditaan tuomiokapitulin lupa? Miksi virsikirja on ensisijainen laulukirja? Miksi hautausmaan aidan uusiminen on alistusratkaisu? Monen säännöksen osalta käytäntö on ajanut jo lain ohi. Silloin on aika päivittää lakia.
Järkevä hallinto avaa mahdollisuuksia ja näköaloja. Näin evankeliumikin saa enemmän tilaa.
Wiking Vuori
Roihuvuoren seurakunta, Helsinki
Sydämellinen arvostukseni teille Aila Ruoho ja Vuokko Ilola. Rohkeutenne palkitaan, niin uskon. Elämän rikkautta ja rakkautta teille kummallekin ja läheisillenne.
Suhtautumisesta ehkäisyyn, kuten kaikkeen muuhunkin, SRK-vanhoillisuudessa päättävät muutamat keski-iän ylittäneet miehet. Valta on sementoitu liikkeen opilla ja tavalla tulkita Raamattua heille.
Tyhmä kysymys: mitä tapahtuisi, jos vl-liikkeen ehkäisystä saisivat päättää ne, joita asian kaikkein konkreettisimmin koskee, toisin sanoen keski-ikäiset tai sitä nuoremmat naiset?
Vihje: mitä tapahtuu kirkolle, kun sen oppi tulee ihmisille yhdentekeväksi ja samalla pakottaminen kirkon tahtoon hankalammaksi;) Samankaltainen kohtalo odottanee myös vl-liikettä.
Muinoin, oliko ehkä alkaen jo 100-luvulla jkr, kristillisyydessä opetettiin, että Sifra ja Pua (2.Moos.1) tarkoittavat järjellistä ymmärtämistä syntyvyyden suhteen. Sifra (Sephora) tarkoittaakin varpusta, ja Pua (Phua) kohtuullisuutta. Näin siis Egyptin Farao, eli tämän maailman ruhtinas, onkin lähettänyt perhesuunnittelua, joka lupaa vapautta kuin pikkulinnuilla. Lisäksi hän on lähettänyt kohtuullisuutta: ei voida muka jakaa kaikille lapsille rakkautta tarpeeksi. Mitä tapahtuikaan? On kirjoitettu kätilöiden kertoneen: ”He ovat synnyttäneet jo ennen kuin kätilö ehtii heidän luokseen”. Näin siis eivät Faraon keinot tepsineet – kätilöt eivät ehtineet vaikuttamaan tähän luomisprosessiin, vaan Heprealaiset kasvoivat voimakkaasti. Ebers Papyrus vuodelta 1550 ekr ja Kahun Papyrus vuodelta 1850 ekr kuvaavat muinaisia Egyptiläisten ehkäisymenetelmiä. Faraota harmittikin kovasti juuri Heprealaisten suuri syntyvyys. Asiassahan ei varsinaisesti ole siis mitään uutta – vaan ennemmin vanhan toisintoa – tuomitsivathan kaikki kirkkokunnatkin aina 1900-luvun alkupuolelle ehkäisyn. Jos julistaisimme heidät vääräoppisiksi, siitä seuraisi, ettei meilläkään olisi
minkäänlaista taivastoivoa.
Antti Leinonen: Jos julistaisimme heidät vääräoppisiksi, siitä seuraisi, ettei meilläkään olisi minkäänlaista taivastoivoa.
Ehkäisykielto on siis pelastuskysymys?
Jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus syntyä maailmaan, eikä joutua raakojen aikuisten murhaamaksi. Mitä viaton lapsi on muka tehnyt, jos joutuu maksamaan hengellänsä?
Johonkin kohtaan tulisi raja vetää. Suhtaudun itse varsin nihkeästi aborttiin, mutta hyväksyn ehkäisyn. Jos venytetään ajatusta äärimmilleen, niin se, että jään lauantai-iltana saunan jälkeen katsomaan TV:stä jalkapallo-ottelua sen sijaan, että ryhtyisin hommiin vaimoparan kanssa, voidaan tulkita lapsenmurhaksi.
Itseasiassa olen ymmärtänyt, että vl-liikkeessä ei, ainakaan joskus, myöskään pidättäytyminen/selibaatti ollut sallittua, vaan pantava oli parastaan.
Heinilä: ”Jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus syntyä maailmaan,”
Tarkoittaakos Heinilä nyt sitä, että jokaisesta naisen elämänsä aikana tuottamasta munasolusta pitäisi syntyä lapsi vai vaihtoikos Heinilä keskustelun aihetta ehkäisykeskustelusta aborttikekusteluksi???
Kyllä siinä aikamoinen ”ompelukone-Olli” pitää olla jos meinaa kaikki mahdolliset munasolut hedelmöittää.
Kysyisin samaa myös niiden tuhansien lapsien kohdalla jotka Vanhan testamentin mukaan on tapettu Jumalan toimesta ja hyväsymänä..
Tarjalle muutamia tarkennuksia. 🙂
Liike ei vaadi, että avioparit harrastavat seksiä. Kyllä seksielämä on aivan avioparien omasta halusta riippuvaista. Seksuaalisuus on tärekeä osa ihmistä. Taitaa olla melko harvassa ne ihmiset, jotka elävät parisuhteessa, mutta seksi ei millään lailla kuulu kuvioihin.
Se, mihin vl-liikkeessä puututaan on se, että jos ja kun aviopari haluaa seksiä, on sen aina mahdollistettava myös lapsen syntyminen. Seksuaalisuutta kontrolloidaan vahvasti, mutta liike ei pakota seksiin. Yhteisö vain tuomitsee kaikenlaisen ehkäisyn, myös ns. ”varmat päivät”.
Se, että perheen vanhemmat lapset joutuvat kasvattamaan pienempiä, on todellakin väärin. Täytyy kuitenkin muistaa, että näin tapahtuu vain joissain perheissä. Meidän kirjamme 30 informantin kokemuksista ei voi vetää mitään päätelmiä siitä, että kyse olisi edes jossain määrin yleisestä käytännöstä. Asiaa pitäisi tutkia enemmän.
Toivon, että liikkeen sisällä riittäisi kiinnostusta ja voimia tehdä selvitystä siitä, miten perheissä voidaan. Se olisi kaikkien etu. Erityisesti uupuvien vanhempien ja lasten etu, niiden hiljaisten, jotka voivat kokea itsensä laiminlyödyiksi.
Täytyy muistaa, että suuri osa lestadiolaisista perheistä on tyytyväisiä ja tasapainoisia ja pitävät uskoaan elämänsä kalleimpana asiana. Moni on kasvanut itse suurperheessä ja heille se elämänmuoto on valtava rikkaus. Sitä puolta ei saa ohittaa ja väheksyä.
Median keskusteluissa on nyt se vaara, että ei enää nähdä metsää puilta.
Aila Ruoho sanoo viisaasti: ”Median keskusteluissa on nyt se vaara, että ei enää nähdä metsää puilta.”
Tuo vaara on ollut jo pitemmän aikaa. Esim. itselleni (joka ei tunne liikettä ollenkaan muuta kuin median luoman kuvan kautta) on muodostunut median kautta jokseenkin negatiivinen kuva koko lestadiolaisuudesta. On hyvä, että korostetaan myös sitä, että liikkeen keskuudessa on myös ihan hyvin voivia perheitä. On olemassa vaara, että kun joku vain kuuleekin, että joku perhe tunnustaa lestadiolaista uskoa, niin perhe leimataan oudoksi, väkivaltaiseksi tms. julkisuudessa olleen kuvan mukaan.
Homman ”pihvi” lieneekin siinä, että joku vahojen äijien kaarti – jolla itsellä ovat jo ne ajat ohi, jolloin lapsia tehtiin ja ”naatittiin” – määrää miten itsenäiset, aikuiset ihmiset hoitavat jokaisen ihmisen yksityisyyteen kuuluvat makuukammarihommat.
Perin kummallista ja täysin asiatonta holhoamista.
Sitä mikä mahdollisti suurperheet vielä 1950- ja 1960-lukujen Suomessa, sitä kultturista arvopohjaa ei ole enää olemassa.
Lestadiolainen liike on kuin päiväperho pyristelemässä vastatuuleen selliasessa puhurissa, jossa
Ilmoitin ylläolevan kommenttini asiattomaksi, mitä se olisi saattanut muutoinkin olla, mutta ainakin sen vuoksi, että se jäi pahasti kesken..
Tarkoitus oli lähinnä sanoa, että vl-liikkeessa ominaisia suurperheitä ei enää tue sen kummemmin yhteiskunnan taloudellinen rakenne kuin kulttuurinen arvopohjakaan. Siinä mielessä ”kamppailu” ehkäisemättömyyden puolesta tulee olemaan jo ennalta hävitty, viimeistään kymmenessä kahdessakymmenessä vuodessa.
Vanhoillislestadiolaisuudessa on suhtauduttu kielteisesti ”siemenen hukkaan heittoon.” Tämä sai joitain äärimmäisiä tulkintoja takavuosina. Aviopuolisoiden pidättäytymistä seksistä ei katsottu suopeasti. Olen pahoillani, etten ehdi tarkemmin perustella.
Opettajani tappoi itsensä jossain 11 lapsen jälkeen koska ei nähnyt muuta ulospääsyä tilanteesta. Tämä siis seudulla joka ei ollut lestadiolaisvyöhykettä, joten muun yhteiskunnan painostus ei taatusti ollut samaa luokkaa kuin jossakin pohjanmaalla.
Hänen miehensä toimi lestadiolaisena pappina (mikähän se nimitys onkaan siitä ”vanhimmasta”) ja aikanaan televisio-ohjelmassa esiintyneenä totesi eleettömästi vaimonsa poismenon olevan Jumalan tahto ja suunnitelma ilman pienintäkään katumusta tai itsearvioinnin paikkaa.
Meille oppilaille aiheutui myös melkoista harmia, olihan opettaja muutamia kuukausia lukuun ottamatta aina äitiyslomalla ja meillä joka kerran eri sijainen.
Sellainen tuo lestadiolaisuuden riemu jonka ev-lut kirkko siunaa riemumielin, pakon edessä koska muutoin valtionkirkkojärjestelmä luhistuisi vielä nopeammin kuin nykyvauhdilla.