Energiakriisi, luonnon mystifiointi ja ihmisen tehtävä

Kirkolta vaaditaan jatkuvasti ekotekoja ja teologisia kannanottoja. Kirkon varsinainen tehtävä ei ole luomisen piiriin kuuluvien asioiden järjestely. Luonnon teologiasta kirkolla sen sijaan voisi olla paljon sanottavaa, jos luterilaisen perinteen antimet otettaisiin käyttöön. Tässä kolme näkökulmaa, joita niistä nousee.

Kirkon tehtävä on lievittää pelkoja, ei lietsoa niitä

Ihmiset ovat tällä hetkellä globaalisti yhä ahdistuneempia ympäristön tilasta ja uhkaavista ekologisista kriiseistä. Toissa viikolla maailman ilmatieteen järjestön WMO:n suomalainen pääsihteeri Petteri Taalas kritisoi Suomessa käytävää ilmasto- ja metsäkeskustelua todeten, että pelkoja lietsova ilmastokeskustelu on osin syynä suomalaisten nuorten kokemaan ilmastoahdistukseen. Taalaksen mukaan IPCC:n ilmastomallilaskelmat eivät osoita, että ihmiskunta tai biosfääri olisi tuhoutumassa. Hän arvostelee nuorten pelottelusta mediaa: ”Median rakenteesta johtuen maailmanlopun mielikuvat ovat keskiössä, ja ilmastonmuutoksen torjunnan menestystarinat vähemmän.” Ilmastoahdistuksen ja –paniikin lietsomisesta on muodostunut oma, myöhäiskeskiaikaisia apokalyptisia liikkeitä ja anekauppaa muistuttava, uskonnollisuuden lajinsa. Ympäristönsuojelun voittoja on saavutettu eri puolilla maailmaa. Mutta suuressa mittakaavassa ihmiset ovat entistä ahdistuneempia.

Vastuullinen kirkko ei mene mukaan nuorissa pelkoja lietsoviin maailmanlopun liikkeisiin. Vaikka helppoja voittoja voi olla saatavissa pelottelemalla, kirkon tehtävänä on edustaa turvallista aikuista, joka luo toivoa ja vahvistaa ihmisten toimijuutta. Paniikki johtaa harkitsemattomuuteen: teknisiä ratkaisuja demonisoiva ympäristökultti ja sen seuraukset, kuten laajamittainen ydinvoiman vastustaminen ja siitä aiheutunut energian hinnan kriisi sekä fossiilisten polttoaineiden käytön kasvaminen, ovat ajamassa ihmisiä ja teollisuudenaloja kurjuuteen sekä kiihdyttämässä ilmastonmuutosta.

Kirkko ei voi vaikuttaa näihin asioihin suoraan. Seurakunnalliset voimalaitokset eivät kuulu diakoniaan. Sen sijaan kirkon ympäristövastuun pitäisi toteutua välillisesti sielunhoidon ja julistuksen, ideologiakritiikin kautta. Luterilaiseen maltilliseen kirkollisuuteen on perinteisesti kuulunut apokalyptisten liikkeiden torjuminen.

Luonnon teologia

Uskonnon kannalta ehkä vaikein tulokulma kriiseihin on kysymys varjeluksesta. Perinteiset lastenvirret ja kirkollinen teologia laajemminkin sisältävät ajatuksen Jumalan varjeluksesta ja siihen luottamisesta. Jumalan kämmenellä ei pelkää lintunen. Satatuhatta tähteä loistaa, joka ainoan tuntee hän, joka perhosen nimeltä kutsuu, ja kukkasen pienimmän. Puhuvat lampaat luovat käsityksen Jumalasta, joka pitää huolen isoista linjauksista ja pienistä olennoista, niin että ihmisen ei tarvitse.

Uskontoon liittyy näin Panu Pihkalan mukaan kieltämisen motiivi, jossa suuremmat huolet annetaan Jumalan käsiin tai torjutaan. Uskonto perustelee ihmisen vaikutusmahdollisuuksien pitämistä pieninä, sekä hyvässä että pahassa. Ihmisen kuvitteleminen planeetan tuhoajaksi tai pelastajaksi näyttää eräänlaiselta ylpeydeltä, joka ei anna Jumalan olla Jumala eikä ihmisen ihminen. Lähestymistapa näyttää selittävän amerikkalaista diskurssia, jossa evankelikaalinen kristillisyys ja markkinaoikeisto lyövät kättä. Mutta se asettaa vakavan haasteen kaikelle uskonnolle: Onko uskonnollisuus vain kaunista turvallisuudentunnetta tuottavaa lastensatua, joka estää ihmiskuntaa kohtaamasta nykyajan ongelmia? Pitääkö luonto nähdä pikemminkin sattumanvaraisena julmana mekanismina, joka on välttämätöntä ottaa ihmisen kontrolliin, jos sen tuhopotentiaalin ja haurauden haluaa saada jotenkin hallittua?

Asetelma vie vanhaan kysymykseen luonnollisen ja hengellisen suhteesta. Siinä, missä vanhempi teologia on korostanut kosmoksen harmonisuutta, suunnitelmallisuutta ja kauneutta, ei luterilaisuus ole pitänyt luontoa sinänsä mitenkään kovin ihmeellisenä, vaan on erottanut luonnon ja armon toisistaan. Jumala ei löydy suoraan luonnosta. Hänen läsnäolonsa on kätkettyä ja järjen kyvyt ylittävää.

Tämä näkökulma on hämmästyttävän yhteensopiva modernin luonnontieteen, ja luontoon liittyvien tuhoskenaarioiden kanssa. Se sisältää samalla ankaraa kritiikkiä luonnon mystifioimista ja ihanteellistamista kohtaan. Luonto on täynnä julmuutta, sairauksia ja sattumaa. Enintään kaikki palvelee toista kuolemalla. Jos jokin on luonnollista, siis luonnontilassaan, se ei ole vielä erityisen hyvää. Ihmisen kehittämä lääketiede on parempaa kuin luonnonlääketiede, agri-kulttuuri satoisampaa kuin luomuviljely, eläimen elämä turvatumpi ja pidempi kotieläimenä kuin luonnossa. Ei niin kuin antiikissa, jossa ajateltiin luonnolla olevan paras järjestys ja taito, ja inhimillisen tuotteen olevan vain heikompi kopio, jotakin keinotekoista – mikä näkemys rajoitti monien tutkijoiden mukaan tekniikan kehitystä.

Ihmisen paikka ja tehtävä luomakunnassa

Luterilaisuuteen kuuluu ajatus luomakunnan olemisesta matkalla kohti jotakin parempaa, sen kirkastumista, transformaatiota. Tuo transformaatio tapahtuu sen pään välityksellä, joka on ihminen, Jumalan kuva. (Oikeastaan hän on tuoksi kuvaksi vasta tulossa, sillä kuvan kirkastumisen murtautuminen esiin tapahtuu Kristuksen inkarnaatiossa. Kristus on varsinainen kuva, ja ihminen on kutsuttu Kristuksen kaltaisuuteen).  Luomakunnan kohtalo ja ihmisen kohtalo liittyvät toisiinsa. Luonto ei siten ole ihanteellista vielä itsessään, vaan ihminen rakentaa siitä jotakin kanssaluojana. Varsinkin uudemmassa teologiassa on korostettu ihmisen mielikuvitusta ja luomiskykyä. Tässä on ihmisen asema luomakunnan viljelijänä ja varjelijana.

Ihminen tekee tätä viljelemistä ja varjelemista etenkin järkensä avulla, joka on Lutherin mukaan langenneenakin jotakin jumalallista. Ympäristö luonnollisena kuuluukin juuri luonnollisen järjen piiriin ja hallintavaltaan. Järjen hedelmää ovat esimerkiksi tekniset ratkaisut, kuten ydinvoima. Ihmisen ei kuitenkaan ole tarkoitus riistää luontoa ja käyttää Jumalan lahjoja itsekkäästi, vaan johtaa sitä parempaan Kristuksen kaltaisena, esimerkiksi vähentämällä kärsimystä.

Samalla myös ihminen itse on osa suojeltavaa luontoa, Jumalan luomakuntaa. Jumala rakastaa ihmistä ja näkee ihmisen ja inhimillisen kulttuurin ja työn arvokkaana. Sille rukoillaan siunausta, siitä kiitetään ja sen hedelmät pyhitetään jopa ehtoollisrukouksessa. Ihminen ja luonto eivät ole vastakohtia, vaan suhtautuvat toisiinsa kuin Kristus ja kirkko. Teologian tehtävä on ylläpitää ja kehittää näitä näköaloja kriittisessä suhteessa luontoa mystifioivaan ajatteluun, jossa ihminen ja luonto asetetaan vastakkain. Ihmisen työn hedelmät kuuluvat myös luonnolle ja voivat hyödyttää sitä. On syntiä olla siirtymättä puhtaampaan energiaan vaihtoehtojen ollessa luontoa tuhoavien hiilidioksidipäästöjen vastuuton kasvattaminen ja ihmisten köyhdyttäminen riistohintaisella energialla tai palelluttaminen koteihinsa.