Eivätkö Luther, Zwingli ja Kalvin uskoneet ennaltamääräämiseen.
Jeesus kyllä todisti vähimpien katsomisesta Ihmisen tiellä pelastukseen mutta Oikea Usko Jumalan sallimuksessa katsoo Kirkon todistamia doktriinejä, ja näinhän Luther Uskonpuhdistajana uskoi.
Kokonaisuus jää kirkastamatta, olisiko syytä tarkentaa.
Minkä verran Jumalamme tarvitsee Uudelleen Uhrauksiamme viikottain Uhrissaan, vai olisiko hyvä katsoa Jaakobin kirjeen sanaa Oikeasta Jumalanpalveluksesta lähimmäisiämme kohtaan.
Sir William Temple aikanaan katsoi hyvin yrityksiämme olla Herrallemme kuuliaisia. Harva uskaltaa suorasukainen virassaan olla.
Tuo ennaltamäärääminen pitää nähdä perisynnistä ja Kristuksen pelastuksesta käsin.
Jumala on ennnaltamäärännyt tulevan Pelastuksen, joka ilmeistyi luvatun mukaan. Tätä Israelin kansa odotti, kun luemme Vanhaa testamenttia.
Uusitestammentti taas kertoo meille, kuinka tuo Lupaus täyttyi Kristuksessa. Paratiisissa menetimme vapautemme ja meidät myytiin synnin ja kuoleman alle ja ihminen karkoitettiin pois Paratiisista. Ihminen petettiin ja meistä tuli synnin orjia.
Tähän ennaltamääräämiseen liittyy myös Paavalin teologian ydin, jonka myös Luther nosti esiin. Sitä on vastustettu alusta asti jo Kain vastusti sitä, sillä halusi tuoda oman uhrinsa, vaikka Jumala oli ilmoittanut sopivan uhrin. Kain ei kestänyt, ettei voinut miellyttää Jumalaa omalla uhrillaan. Kiivauksissaan ja kateudesta tappoi Abelin ja näin synti tuli esiin tekona.
Jumalan Valtaa vastustettiin kun Paavali julisti, sitä vastustettiin, kun Luther julisti ja sitä vastustetaan edelleen… Kysymys ennaltamääräämisestä on kyse Jumalan määräämästä uhrista, joka riisuu meiltä kaikki omat mahdollisuudet Jumalan edessä.
Seuraavassa C.O Rosenius valaisee tätä opetusta Room. 7:15 pohjalta.
”Sillä minä en tunne omakseni sitä, mitä teen. sillä en toteuta sitä mitä tahdon, vaan mitä vihaan, sitä minä teen.” Room. 7:15.
Turmiollisin paha, minkä käärme istutti meidän luontoomme oli se luulo, että me itse kykenisimme auttamaan ja vapahtamaan itsemme. Sen sanat: »Te tulette niin kuin Jumala», juurtuivat syvään, jättivät syvät jäljet luontoomme, nim. ylpeyden ja tuon vaarallisen luulon, että meillä itsessämme olisi voimaa vastustaa pahaa ja tehdä hyvää. »Vapaa tahto» siinä mielessä on unelma josta suruttomuus ja epätoivo johtuvat. Jospa vain herännyt sielu tulisi vakuutetuksi siitä, ettei se mitään voi, että vapaan tahdon hän on kadottanut. Että hän on synnin alle myyty. Silloin hän saisi lohdutuksen Kristuksessa, luopuisi itselunastuksen työstä ja heittäytyisi Jeesuksen jalkain juureen, Jeesuksen armoille.
Mutta sielu saa yhä vain kuulla: »Sinä et ole vielä oikein koettanut, et ole vielä oikein voimiasi ponnistellut. Et ole tarpeeksi valvonut, rukoillut ja kilvoitellut. Huomenna teet sen paremmin.» Ja niin menee päivä toisensa jälkeen hänen aina vain epäonnistuessa. Ja kuitenkin – yhä uudelleen kuuluu: »Et ole vieläkään oikein koettanut, et ole ollut tarpeeksi vakava, et syntiä vielä tarpeeksi kauhistu. Huomenna teet sen paremmin.»
Sielu raukka ei käsitä sitä, että juuri tämä ei ole sen vallassa. Se ei voikaan olla oikein vakava ja vilpitön. Se ei voikaan kauhistua syntiään, valvoa, rukoilla ja kilvoitella. Sen voimassa ei ole edes ajatusten hillitseminen. emmehän edes osaa ajatella niin kuin tulisi. Me olemme kokonaan kadotettuja syntisiä. Kristuksen täytyy tehdä kaikki. Hänen täytyy vapahtaa se, mikä kadonnut oli.
Paavali sanoo: »Sillä me tiedämme, että laki on hengellinen, mutta minä olen lihallinen, myyty synnin alaiseksi.» Myyty synnin alaiseksi, aivan niin kuin orja on herralleen ja taas hän sanoo: »Minä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä vihaan, sitä minä teen.» Missä siis vapaa tahto on?
Moni on ihmetellyt, minkä takia Luther niin kiivaasti taistelee vapaan tahdon oppia vastaan. Mutta siinä on syynsä, vaikkapa Kristus olisi sata kertaa kuollut meidän edestämme, ja vaikka se olisi miten ihanasti tahansa meille julistettu, niin ei meillä siitä kaikesta ole mitään hyötyä tämän harhaopin tähden, koska sen mukaan meillä itsellämme muka olisi voimaa tehdä mitä hyvää vain tahdomme. Kun herännyt sielu ainoastaan tätä itsessään kaipaa, on kaikki saarna Kristuksesta turha. Hän ei voi uskoa. Sillä jos hänellä on voimaa tehdä, mitä hänen tulee tehdä, eikä sitä tee, niin eihän hän silloin kykene armoa omistamaan.
Meidän tulee siis tässä painaa mieleemme tämä totuus: »En toteuta sitä, mitä halu on vaan mitä vihaan, sitä minä teen.» Emmepä vielä sittenkään, kun Kristus on meidät uskon kautta »totisesti vapaiksi» tehnyt synnin ja perkeleen vallasta, kykene tekemään kaikkea sitä hyvää, jota tahdomme, sillä Kristus pidättää tämän itselleen, eikä jätä sitä meille, meidän käytettäväksemme mielemme mukaan.
Juuri ne, jotka ovat kääntyneet saatanan vallasta Jumalan tykö ja ovat Pojan kautta totisesti vapaat, vaikeroivat ja valittavatkin enimmin kurjaa voimattomuuttaan, kun Herra jättää heidät kiusauksen hetkellä. He itkevät, kilvoittelevat, rukoilevat ja huutavat Jumalalta apua, mutta kaikki näyttää turhalta. He ovat epäilykseen joutumaisillaan. Missä on vapaa tahto? Miksi he eivät ole hurskaita, puhtaita? Jos heillä itsellään on voimaa hyvän tekemiseen, niin mitä he sitten valittavat, vaikeroivat ja rukoilevat? Voisivathan silloin vain luopua pahasta, olla vahvat ja iloiset. jos he rukouksen avulla voivat kaikki voittaa, miksi he siis ovat epätoivossa?
Mutta Daavidin psalmit ja kaikkien pyhien valitukset todistavat, ettei ihmisellä enää ole vapaata tahtoa, eikä kykyä toteuttaa sitä hyvää mitä tahtoo. Pietari olisi kyllä tahtonut olla vahva. Hän vakuutti ja näyttikin jonkin aikaa yrttitarhassa olevansa vahva, mutta naisen kysymyksen johdosta hän surkeasti lankesi. Silloin hän meni pois ja itki katkerasti. Hän sai kokea, että voimaa hyvän tekemiseen hänellä ei ollut.
Paavali rukoilee kolme kertaa vapautumista »pistimestä lihassaan», mutta turhaan. Silloin oppii hän tuon salaisuuden: »Kun olen heikko, silloin olen väkevä.» Ei, vapaa tahto on enää vain unelma paratiisin päiviltä. Siitä ajasta asti, jolloin Aadam sitä väärin käytti, ei ihmisellä ole enää sitä ollut.
Siitä saakka on ihminen ollut armonkerjäläinen, jonka täytyy Jumalalta kerjätä vähinkin voimanerä. Ja kun hänen täytyy kerjätä, niin hän ei voi sitä ottaa, ennen kuin se hänelle annetaan. Jos Herra meidät jättää, niin me syöksymme aina vain kadotusta kohden. Sellainen on ihminen Aadamin lankeemuksen jälkeen. C O Rosenius