Kesä on rippikoulun kulta-aikaa. Rippikoulu kokoaa edelleen valtaosan 15 vuotta täyttävistä. Sitä pidetään kirkon lippulaivana. Somen feedit täyttyvät mukavista riparikuvista ja komeista konfirmoitavista. Mutta samalla on muistettava, että rippikoulussa kohdataan elämän koko kirjo. Ryhmädynamiikan ongelmat, kiusaaminen, käytöshäiriöt, mielenterveyden haasteet ja sosiaaliset ongelmat eivät jää leirikeskuksen ulkopuolelle. Kaikki rippikoulut eivät ole onnistuneita kokemuksia. Kaikki rippikoulut eivät ole mukavia. Kaikki rippikoulut eivät tuo vain myönteisiä elämyksiä. Osa rippikouluista epäonnistuu. Syyllisiä tähän on turha etsiä, vaikkakin arviointiahan on aina tehtävä. Mutta onko epäonnistunut rippikoulu automaattisesti mennyt pilalle? Ja kenen kannalta? En usko, että asia on näin yksioikoinen.
Kerron esimerkin epäonnistuneesta rippikoulusta. Eräs nuori lähti vastahankaisesti rippikouluun hiihtoloman aikana. Päivärippikouluun hän olisi halunnut, mutta sitä ei järjestetty sinä vuonna. Samalla leirille osui myös ikäluokan pahikset, muun muassa tarkkikselle joutunut nuori.
Arka poika ja pahikset samalla leirillä. Voitte arvata, mitä siitä seurasi. Tarkkiskundilla oli puukko mukana, jolla hän pari kertaa uhkasi tätä nuorta, kunnes puukko takavarikoitiin. Pojan rippikoulukirja ja Raamattu sotkettiin. Tämä tapahtui kirkkoherran (joka sijaisti riparin vakinaista pappia) pitäessä oppituntia kirkon hallinnosta. Poika oli hyvä maalittamisen kohde. Ei tuota kiusaamista sen kummemmin käsitelty. Ei soitettu koteihin, ei kutsuttu vanhempia paikalle. Taisivat raamatuntöhrijät joutua vessaa pesemään ja tilanne taisikin sitten rauhoittua.
Mitä tapahtui? Erkaniko tuo poika seurakunnasta, erosiko kirkosta, ryhtyikö Vapaa-ajattelijoiden ja Uskonnon uhrien mannekiiniksi? Oliko ajatus ”ei enää ikinä leirille”?
Asioilla on aina kaksi puolta. Pojan oma isonen kutsui isoskoulutukseen. Se oli hyvä veto. Se syötti nimittäin löysi kalan koukkuun. Se oli kokemus siitä, että joku näki, arvosti ja luotti. Poika lähti isoskoulutukseen, joka olikin jo muutama viikko leirin jälkeen. Hänestä tuli aktiivinen seurakuntanuori. Myös Jeesus sai otteen – sana osui hyvään maaperään ja pääsi itämään ja kasvamaan.
Ysiluokalla piti päätttää, mihin suunnata koulun jälkeen. Poika päätti pyrkiä kirkon nuorisotyönohjaajan koulutukseen. Hullu, sanoivat opettajat. Keskiarvo kun huiteli lähellä yhdeksää. Tuhlata nyt lahjansa tuollaiseen, kun lukiokin on keksitty Taisipa hulluna ideana pitää joku muukin.
Neljän vuoden päästä nuori mies valmistui tuohon haaveammattiinsa, jota opiskelemaan pääsi ensimmäisellä yrittämällä. (Se ei muuten ollut mikään itsestäänselvyys;tiukan pääsykokeen jälkeen n. joka neljäs sai paikan.) Siitä polku jatkui teologian opintoihin ja pappisvihkimykseen. Rippikouluja tämä nyt keski-ikäistynyt mies on pitänyt eri rooleissa noin 30 kappaletta. Työssään hän kohtaa elämän koko kirjon: ryhmädynamiikan ongelmat, kiusaamisen, mielenterveyden haasteet, sosiaaliset ongelmat ja käytöshäiriöt. Elämä on antanut hyvät välineet kohdata näitä haasteita. Ne eivät häntä pelota.
Jos olet tänä kesänä tai aiemmin ollut rippikoulussa, joka vaikuttaa inhimillisesti ajateltuna epäonnistuneelta, älä murehdi. Epäonnistuneelta vaikuttanut ripari voi kantaa onnistuneen ja kypsäksi jalostuvan siunauksen hedelmän jonkun nuoren elämään. Tai sinun elämääsi. Ehkä näet sen vasta myöhemmin tai ehkä sitä ei näytetä sinulle. Rukoile, rakasta ja tee rippikoulutyötä edelleenkin. Jaa Golgatan inhimillisesti pilalle menneen, mutta siunauksen ihmiskunnalle tuoneen ristinpuun hedelmiä uskollisesti. Vielä se palkitaan.
Kertomani tapauskertomus on omakohtainen, aito kokemukseni. Aikaa on kulunut 27 vuotta. Jumala on ollut uskollinen.
1.Kor 1:27-31
Hieno kertomus tosielämästä. Kunnia Jumalalle joka on uskollinen ja rakastaa ihmistä.
Amen.
Bravo!
Hyvä blogi, kiitos Kimmo.
Ihmeitä tapahtuu olosuhteista huolimatta.
Kimmo,
En ole käynyt rippikoulua eivätkä lapsenikaan. Vaimoni, joka tuli uskoo 24 vuotiaana on käynyt sen ja muistaa sen hyvää tuottavan vaikutuksen.
Tässäkin yhteydessä tulee mieleeni Paavalin sanat Filippiläisille:
18 Vaan mitäpä tuosta, kunhan Kristusta vain tavalla tai toisella julistetaan, joko näön vuoksi tai totuudessa! Ja siitä minä iloitsen, ja olen vastakin iloitseva.
Moni tuttuni, ystäväni helluntalainenkin on saanut ensimmäisen piston sydämeen evlut rippikoulussa. Koska, siellä on useinkin opetusta totuudessa ja vaikkei olsikaan ja vaikka olisi häirikköjä, niin työ on Herran, kun Jumalan sanaa pidetään esillä.
Kyllä. Työ on Herran eikä ihmisen.
Kiitos Kimmo tarinasi jakamisesta.
Kertomisen arvoinen kokemus.
Erinomainen kirjoitus.
Kiitos kertomuksestasi Kimmo.
Kiitos. Kertomus tuo hyvin esiin sen, millaista on olla tekemisissä lähes koko ikäluokan kanssa. Elämää! Muistan hyvin ensimmäisen riparini pappina Espoossa. Kävi ilmi, että yhdellä leiritytöllä oli mukanaan pari pulloa viiniä. Vein tytön kotiin. Sain isältä haukut: ”Minähän ne sille ostin että se jotenkin siellä viihtyisi. Merkillistä tämä seurakunnan touhu!”. Asia käsiteltiin sitten leirin yhteisessä palaverissa. Toiseksi kerron iltariparin bodaripojasta. Hän aloitti riparin niin, että tuli eteeni uhmakkaasti ja repi juuri saamansa Raamatun silpuiksi. Hänenkin riparinsa tuli käytyä. Kuten tuon em. tytönkin.
Kyllä. Vastaavanlaisia kertomuksia minullakin, kun olen leirejä vetänyt. Mutta lopussa kiitos seisoo.