Epärealistiseksi sen tekee se , että siinä sivuutan kirkon ”toimintakulttuurin” realiteetit.
Väite siitä, että oma pohdintani on pohjaa vailla on siksi ehkä aivan oikeutettu. Omaanhan melko vähän kokemusta tuosta työstä. Eikä minulla ole ihan oikeaa tietoa kaikesta siitä miten kirkossa toimitaan, joten saattaa olla etten ole kaikkien mielestä oikea henkilö edes pohtimaan koko asiaa.
Työssäni verohallinnossa olin isossa vastuussa viraston aputoimenpiteistä. Työni mahdollisti sujuvan työskentelyn virkailijoille. Valtaa vastuuseen nähden oli hyvin vähän. Siinä sitten vuosikymmenet jouduin tasapainottelemaan vastuun ja vallankäytön välillä. Erityisen kiinnostuksen kohteeksi tilanteen pakottamana tuli viraston sisäinen ”toimintakulttuuri” ja varsinkin sen tälle työlle ominainen rakenne. ”Kulttuurilla” tarkoitan tässä sitä toimintatapaa, jolla ongelmiin suhtauduttiin ja niitä ratkaistiin. Opin näkemään ihan tietyn omalle alalle tyypillisen tavan, jota nimitän ”kulttuuriksi”. Tuota tapaa oli hyvin vaikea muuttaa, sillä se oli vahvasti siihen työyhteisöön sisään rakennettu. Sen kanssa oli vai opittava elämään.
”Kulttuurin” muuttumattomuuden havaitsi erityisesti siinä kun joku konsultti tuli ja toi meille jotain hyviä uusia toimintaohjeita”. ”Kulttuuriimme” tuli toivottuja muutoksia . Aikaa kun kului muutamia viikkoja ja vaikka oltiin hyvin tyytyväisiä muuttuneisiin asioihin, niin pian silti alkoi ohjeet unohtumaan. Vanha toimintatapa alkoi saada yhä enemmän tilaa ja lopulta saavutetut uudistukset katosivat kokonaan. Palattiin samoille turvallisille raiteille takaisin. Olisi tarvittu seurantaa ja ohjausta jatkossakin. Sitä, kun ei ollut, niin oltiin melko pian samassa työskentelytavassa, kuin aiemmin. Sisäinen kirjoittamaton ”kulttuurimme ” piti siitä huolen.
Kukin työ luo omanlaisena ”toimintakulttuurin”. Joten kirkon rippikoulutyöllä on oma sisäänrakennettu ja perustavaa laatua olevat tapa toimia, tehdä päätöksiä ja ohjata toimintaa.
Jokaisen muutoksen täytyy sopeutua tähän pohjalla olevaan ”kulttuuriin”. Tästä seuraa se, että oikeasti mikään ei oikeasti muutu, jollei myös kulttuurissa tapahdu todellinen muutos. Sillä ”kulttuuri” pyrkii muokkaamaan uudistukset takaisin kulttuurin mukaisiksi.
Rippikoulutyöhön tulee jatkuvasti muutoksia ja muutosten muutoksia. Perustasolla ”kulttuurin ” vaikutuksesta on kuitenkin totuttu tekemään asiat tietyllä tavalla ja niin ne tehdään jatkossakin. Ylhäältä annettu toiminnan muutos ei muuta perusasioita. Joten työn tuloksetkin pysyy samoina.
Moni työntekijä tekee vastentahtoisesti rippikoulutyötä ja lapset sen kyllä nopeasti aistii. Eivätkä voi kokea olevansa tervetulleita leirille. Työ on ns. tiimityötä, joten tehtävä jakautuu useammalle viranhaltijalle. Yksikin tiimin jäsen kykenee antamaan vastemielisen kuvan koko kirkosta omalla tiukalla kurinpidollaan. Tiimihenkikään ei synny siitä, että ryhmä laitetaan tekemään työtä yhdessä.
On yleistä että lapset konfirmaation jälkeen eivät tule mukaan toimintaan, eikä sitä heiltä aina edes odoteta. Pidetään vain rippikoulut ja isoskoulutukset aina uusille tulijoille, mutta jatkuvuuden näköala puuttuu.
Jossain vaiheessa nuoria ei enää kiinnosta olla isosenakaan ja muuta ei sitten enää ole tarjolla. Uudet lapset tullevat tilalle ja ”vanhan” on jäätävä pois.
Jospa ripari voisi olla nuoren hengellisen elämän alku ja hänelle syntyisi tarve hoitaa tätä syntynyttä elämää kirkon yhteydessä. Kuinka toisin voisikaan olla , jos kirkon rippikoulutyön painopiste olisi siinä, että nuori kokisi riparin niin antoisaksi, että haluaisi jatkossakin olla aktiivisesti mukana. Sekä se, että toiminta jatkuisi innostavana, myös leirin jälkeen.
Jospa lapset saisivat kokea olevansa oikeasti tervetulleita riparille ja seurakunnan toimintaan myös heti riparin jälkeen. Jospa he saisivat riparilta sen kokemuksen, että kirkon toiminnassa on boweria ja he haluaisivat olla siinä mukana.
Oikeastaan näitä pohtiessani teenkin tässä surutyötä. Sillä nyt käsitän miten kirkon oma rippikoulutyön ”kulttuuri” pitää huolen siitä, ettei nuorille synny tarvetta sitoutua toimintaan mukaan. Suren sitä, ettei kirkko käytä niitä ilmeisiä mahdollisuuksia, joita sillä vielä on. Suren sitä että moni nuori pettyy kirkkoon ja lähtee siksi pois. Kirkolla kun olisi niin paljon annettavaa.
Ai miten oli hienoja tilanteita, kun vanhempien kanssa saatoin keskustella tulevasta leiristä ja siinä ohessa saatoin sanoa jotain tosi positiivista riparille tulevasta nuoresta, joka myös oli siinä läsnä. Oikein tulee vesi kielelle, kun vain muistelen noita hetkiä. Voin todellakin ryhtyä tuumasta toimeen.
Nuorelle yksi merkityksellisimpiä asioita on se että hän saa kuulla aitoa hyvää palautetta vanhempien kuullen. Sellaisen aarteen tarjoaminen jo ennen leirin alkua luo hyvää suhdetta , jo paljon ennen leirin alkua. Sen jälkeen on aika epätodennäköistä, että tuo nuori ryhtyisi leirillä ” kovin hankalaksi tapaukseksi”. Jos yhteistyö ja vastavuoroinen arvostus voidaan luoda jo näissä tilanteissa, niin leiri ei tuo hänen kohdallaan kovin suuria ikäviä yllätyksiä.
Näistä keskusteluista on ollut niin valtavan suuri hyöty itse leirillä, että ihmettelen sitä, miksi useimmat työntekijät eivät ota tähän riittävästi aikaa. Tietenkin tämä on yksi epärealistinen odotus seurakunnille, mutta minä voisin sen helposti toteuttaa. Sillä eläkeläisellä ei muuta olekaan kuin aikaa. Kyse on vain siitä mihin sen käytän.
Pohdin tosissani nyt sitä, miten leirin voisi organisoida siten, että minulle jäisi sopivasti aikaa nuorten henkilökohtaiseen ja luontevaan kohtaamiseen leirillä. Koen, että juuri ne pienet hetket ovat tärkeitä mitä leirillä voi tapahtua. Henkilökohtainen suhde, kun on luotu, niin siitä on helppo jatkaa keskustelua sitten leirin jälkeen.
Useimmat aikaa syövät tehtävät kun kuitenkin on mahdollista delegoida apuohjaajille. Parasta johtamista on usein se, ettei organisaattori tee muuta, kuin jakaa tehtäviä muille. Silloin hän kykenee parhaiten johtamaan tapahtuman kokonaisuutta.
Mitä tämä voisikaan merkitä omalla kohdallani, jos voisin delegoida monet tehtävät itseltäni pois ja seurata kaikkea ikään kuin vähän sivusta. Jolloin oikeasti voisin keskittyä tärkeimpään.
Kun itse aikanaan olin mukana otin esille sopivissa kohdissa nuorten vaikuttamisen mahdollisuudet seurakunnassaan.
Tällöin kerroin voimien yhdistämisestä jolloin halutessaan nuoret saisivat hyvän määrän nuoria päättämään yhteisistä asioista paikallisesti muutaman vuoden päästä.
En tiedä kantoiko asia mutta ideassahan ei pitäisi olla vikaa. Näin nuorten asia kirkollisen jättämisessä on ilmeisen yleistä. Herätysliikeillä on omat rippikoulunsa ja siellä asia katsotaan mallin mukaan.
Harvoin nuorille kerrotaan myös asiasta tunnustamisen ehdollisuudesta jos ei halua. Rippikoulu on kuitenki käyty ja aviolupa saatu.
Itselleni aikanaan, muistaakseni kaksi jo vanhempaa Ihmistä, totesi naimaluvan nyt tulleen.
Itse kyllä lähdin onnittelu kymmenmarkkasilla Oritkariin, ja taivaalle varttitunniksi. Myöhemmin tuli kyllä tyttösetkin tutuiksi.
Samaan päivään konfirmaation kanssa oli Mummuni hautaaminen. No, en aikanaan ollut innokas rippikouluun ja en muista miten kävi etten aikuisempana asiaa olisi katsonut.
Kerroin isosikäiselle nuorelle suunnitelmistani ja sain häneltä hyvää korjaavaa palautetta.
”Neuvonantajain runsaus tuo siunauksen.”