Ulla-Lena Lundbergin upea kirja Jää innoitti minut etsimään kirjastosta myös hänen varhaisempia romaanejaan. Jos rehellinen olen, teki Kökarin Anna minuun vieläkin suuremman vaikutuksen kuin palkittu ja kiitetty uusin romaani. Lundbergin tavassa hahmottaa maailmaa on jotakin kiehtovaa – ja tuttua.
Pinnallisemmalla tasolla hykertelin moneen otteeseen – sekä Jäätä että varhaisempaa tuotantoa lukiessani – miten tunnistettavan osuvasti Lundberg kuvaa pienen saaristolaisyhteisön Persoonallisuuksia (kyllä, perustellusti isolla P:llä) sekä ihmisten välisiä pinnanalaisia jännitteitä. Itselläni oli ilo asua nuorena aikuisena pienessä saaristoyhteisössä toistakymmentä vuotta. Saatoin täysin ongelmitta eläytyä Lundbergin kuvauksiin ja löytää näitä ihmistyyppejä elävästä nykysaariston elämästä, vaikka kirjat kertoivatkin ihan eri maailmanajasta. Eikö ole metkaa ja mielenkiintoista! Samanlaista kilpailua ja kissanhännänvetoa, vilpitöntä ja vähäeleistä auttamista hädän hetkellä, samanlaisia jäämiä sukujen välisistä ikiaikaisista kiistoista, pientä naureskelua muualta tulleille, samanlaista erikoisten ihmisten hiljaista hyväksyntää osaksi yhteisöä – kaikkea sitä on pienessä saaristoyhteisössä nykyäänkin.
Syvällisemmällä tasolla Lundbergin kuvaamat elämänkohtalot antoivat samaistumiskohteita ja haastetta koko maailmankuvalleni. Siteeraamani kohdat ovat romaanista Kökarin Anna.
”Jos ihminen etukäteen saa selville, millaiseksi hänen elämänsä tulee muovautumaan, hän ei jaksa elää. Mutta kun elämä on salattua ja ihminen tuntee toivoa, vaikka hänestä Anna tavoin tuntuisikin että toivo repii hänet riekaleiksi, niin hän kaikesta huolimatta pystyy elämään.”
Riekaleiksi repivä toivo pitää hengissä, antaa elinvoiman. Ja etukäteen ei kuulu tietää, mihin elämä vie. Niin totta! Olen aina tuntenut syvää epäluuloa kaikenlaista ennustamista kohtaan, olipa kyse sitten kristallipalloon tuijottelusta, korteista ennustamisesta, käsien uurteiden tulkinnasta tai horoskoopeista. Kyse ei ole sitä, että minulle olisi opetettu ennustaminen jotenkin vääräksi tai synniksi. Kyse ei ole edes siitä, että pidän tuollaista lähtökohtaisesti hömppänä. Varautunut epäluulo on ollut minussa sisäsyntyistä ja siihen on liittynyt vahvasti tunne: minä en halua tietää, mitä edessäni vielä on. Jos olisin tiennyt kaikki elämänvaiheeni etukäteen vaikka vain tähän saakka, en olisi jaksanut elää. Mutta repaleinen toivo ja asioiden tuleminen eteen vähitellen – ne ovat pitäneet liekin palamassa ja luotan, että pitävät vastakin.
”Vasta sitten, kun ihminen on oppinut, että epätoivo on normaali olotila, vieläpä huomattavasti yleisempi kuin pakeneva onni, hän malttaa rauhoittua ja tyytyä siihen mitä maailmaan jää jäljelle, kun onni on siitä kadonnut. Silloin ei ole onnellinen, mutta saa vähitellen takaisin iloitsemiskykynsä, ja iloinen silmä keksii maailmasta yllättävän paljon aihetta pysyvän tyytyväisyyteen.”
Tämä ajatus haastoi, tähän on vaikeampi yhtyä ja samaistua. Olenko vielä liian nuori ymmärtämään ja myöntämään, että tämäkin on lopulta totta? Epätoivoon tyytyminenkö todella tuo ihmiselle harmonian, ilon ja pysyvän tyytyväisyyden? Elämä on toki täynnä paradokseja, mutta että ihan näinkö? En ole aivan vielä valmis tyytymään maailmaan ja elämään, josta onni on kadonnut. Luulen muuten, että tuo Lundbergin kirjan katkelma on aika osuva suomalainen kiteytys buddhalaisen ajattelun perusideasta. Olenkohan yhtään jäljillä?
”Ja kun ajattelen niitä viisaita ihmisiä, joita minä olen tavannut, täällä ja muualla, niin minusta he eivät kuulu siihen tasaiseen ihmissorttiin, joka istuu aloillaan ja imee itseensä paikallista perinnettä. Pikemminkin he ovat joutuneet lähtemään outoihin oloihin tai heidän kohdalleen on osunut suuri henkilökohtainen kriisi ja he ovat tunteneet itsensä niin hylätyiksi, että Jumalan käden olisi pitänyt laskeutua ulos pilvestä ja ottaa heidät pois tästä olemassaolosta. Vasta sitten kun käsittää, että on vain pakko elää edelleen, voi ruveta puhumaan viisauden alusta. Mutta se on sellaista viisautta, että joka ikinen ihminen olisi mielummin ilman sitä.”
Aamen.
Ymmärrän Yrjön kannan, olen myös itse joskus pohtinut samoin, mutta luopunut siitä liiallisten ristiriitaisuuksien tähden. Jos synnin palkka on kuolema, niin miten Jumala käyttää sitä luomisen välineenä? Olen ymmärtänyt, että kuolema on tullut maailmaan ihmisen synnin tähden, eikä Jumalan tahdosta. Alussa ihminen oli kuolematon, mutta rikkomuksen tähden ihmisestä tuli kuoleva.
Anterolle erikseen; En tiedä mikä olisi sellainen välimuoto joka saisi minut vakuuttuneeksi. Onko sinulla esittää jokin sellainen nykyisin elävä, joka on muuttumassa toisesta lajista toiseksi?