Helsinkiläisen Paavalin seurakunnan seurakuntaneuvoston lokakuinen ilmoitus on kiinnostava esimerkki. Seurakuntaneuvosto ilmoitti, että seurakunnan kirkko ja seurakunnan muut tilat ovat kaikkien niiden avioliiton solmivien käytössä, jotka pyytävät liitolleen siunausta ja haluavat viettää hääjuhlaansa seurakunnassa. Ilmoitus on kiinnostava esimerkki siitä, miten onneton piispojen ja kirkon muun ylimmän johdon tilannearvio on ollut.
Kirkkojärjestyksen mukaan kirkon käytöstä päättävät seurakuntaneuvosto ja kirkkoherra yhdessä ja jos ne ovat erimielisiä, tuomiokapituli ratkaisee erimielisyyden. Kirkkoa saa käyttää vain sen pyhyyteen soveltuviin tarkoituksiin ja kirkon käyttöä valvoo kirkkoherra. Tietenkään kirkkotilaa ei saa käyttää toimituksiin, jotka ovat ristiriidassa kirkollisia toimituksia koskevien säännösten ja määräysten kanssa, mutta tämä ei ole jutun pihvi. Luova ja innovatiivinen mielikuvitus kykenee kehittämään lukemattoman määrän erilaisia menettelyjä ja tapahtumia, jotka soveltuvat kirkon pyhyyteen mutta eivät ole kirkkokäsikirjassa kirjain kirjaimelta kuvattuja ”kirkon pyhiä toimituksia”. Kun kirkon johdon ohjeet ja käsityskannat ovat ristiriitaiset ja epäselvät, täytyy väärän menettelyn olla todella selvä ja räikeä, jotta tuomiokapituli onnistuisi osoittamaan, että kirkkoa on käytetty sen pyhyyteen soveltumattomiin tarkoituksiin ja että tilaisuudessa mukana ollut kirkon työntekijä on rikkonut jotain sitovaa säännöstä tai määräystä vastaan.
Keskeinen kysymyshän ei ole se, mitä tapahtuu, jos joku pappi vihkii samaa sukupuolta olevan parin. Veikkaan, että tehdään pari huolellisesti suunniteltua provokaatiota heti maaliskuussa ja sitten katsotaan, miten niissä käy.
Keskeistä tulee olemaan se, miten käsitellään niitä tapauksia, joissa samaa sukupuolta olevan parin avioliittoa juhlistetaan muutoin kuin suoranaisesti papin suorittamalla vihkimisellä. Silloin kynnysmatoiksi maahan makaamaan heittäytyneet piispat kävellään mennen tullen yli. Paljoa ei silloin auta sieltä pölyn seasta yrittää heristää sormea ja koettaa muistuttaa siitä, että ”mehän sanoimme, että voidaan noudattaa soveltuvin osin vapaamuotoista rukousta parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja heidän puolestaan koskevaa pastoraalista ohjetta….”
Mielenkiintoisen toimintamallin antoi äskettäin myös Tampereen hiippakunta. Synodaalikokouksen yhteydessähän piispa laittoi papit ja diakonian viranhaltijat uudistamaan vihkimyslupauksensa ja teki heille kysymykset, jotka pitkälti vastaavat vihkimyksessä tehtäviä kysymyksiä. Pappisvihkimyksestä ja diakonian virkaan vihkimyksestä on säännöksiä kirkkojärjestyksessä ja käsikirjassa. Sen sijaan lupauksen uudistamisesta ei ole mitään säännöksiä. Ja kuitenkin sellainen uudistamistilaisuus on ilmeisesti mahdollinen jopa itsensä piispan johdolla. Ei siis taida olla pelkoa leivättömän pöydän ääreen joutumisesta ainakaan Tampereen hiippakunnassa vaikkapa sellaisella papilla, joka maistraatissa vihityltä pariskunnalta ottaa vastaan avioliittolupauksen uudistamisen vaikkapa samana päivänä kun vihkiminen on maistraatissa tapahtunut. Tai myöhemmin. Siitähän voisi tulla vaikuttava juhlahetki, joka ei ole vihkimistoimitus, siunaustoimitus eikä rukoushetki eikä mistään käsikirjasta ole poikettu. Ja ainahan voi minkä tahansa kokoontumisen yhteydessä lopuksi lukea isä meidän ja Herran siunauksen.
On varmaa, että luovalle mielikuvitukselle ja innovatiivisille menettelyille tulee olemaan runsain mitoin tilaa ja piispojen osana on juosta pulkan perässä sen jälkeen kun kerran antoivat pulkan ohittaa vetäjänsä.
Näinhän se on. Kaikki vaan tekemään omat juhlansa. Kansalaistottemattomuus on meidän arvomme. Piispat ja kapitulit jouksevat sitten meidän perässä. Joku tolkku täytyisi säilyttää, mutta ei agenda on sellainen, että maalin on päästä keinoja kaihtamatta. Järjelle olisi nyt käyttöä, vaikka homma ei mennyt niin kuin itse halusin.
Risto Voipio :” Ilmoitus on kiinnostava esimerkki siitä, miten onneton piispojen ja kirkon muun ylimmän johdon tilannearvio on ollut. ”
Lähinnä asia on kiinnostava esimerkki siitä, miten vähän luottamushenkilöt arvostavat tai haluavat ymmärtää piispojen ja kirkon muun ylimmän johdon tahtoa.
Paavalin seurakuntaneuvoston tekstissä ei ollut kirjoitettu kirkon ja muiden seurakuntatilojen käytön osalta mitään sellaista, mikä olisi ollut poikkiteloin piispojen ja kirkon muun ylimmän johdon kanssa. Ja vieläpä tarkoin kirkkojärjestyksen mukaisen seurakuntaneuvoston tehtäväpiirin puitteissa.
Raamatussa on tällainenkin kehoitus, mikä sopii erityisesti papeille.
” Pyydämme teitä, veljet, pitämään arvossa niitä, jotka keskuudessanne näkevät vaivaa, toimivat teidän johtajinanne Herran nimissä ja ojentavat teitä.
Osoittakaa heille aivan erityistä kunnioitusta ja rakkautta heidän työnsä vuoksi. Eläkää rauhassa keskenänne.”
Joissakin kirkoissa – kuten muistaakseni Englannin Anglikaanikirkossa – on tapana, että hiippakunnan papiston kokoontuessa yhteen, se piispan johdolla muistaa yhdessä pappislupaustaan. Samalla tavoin joissakin kirkoissa on tapana muistaa pääsiäisyönä kastetta – ilman että kyse olisi uudelleen kastamisesta. Piispa Repo johtaessaan pappis-ja diakonilupauksen muistamisen ei ole tehnyt mitään kirkon järjestyksen vastaista.
Ehkäpä sittenkään ei tehdä mitään sääntöjen vastaista jos kirkossa ”muistetaan” maistraatissa tehtyjä vihkimisen lupauksia. Menettelyjä, joita voitaisin kutsua pappislupauksen uudistamiseksi tai vihkimuslupausten uudistamiseksi (asiaan kuuluvine kysymyksineen ja vastauksineen), voidaan molemmisssa tapauksissa kaiketi kutsua myös näiden lupausten muistamiseksi. Anglikaanikirkolta ja muiltakin kirkolta voidaan hakea vinkkejä.
Pohjoisessa mielikuvitus ja luovuus joutuu todennäköisesti kovemmalle koetukselle kuin etelässä.
”Piispa Repo johtaessaan pappis-ja diakonilupauksen muistamisen ei ole tehnyt mitään kirkon järjestyksen vastaista.”
Juuri niin, olen täsmälleen samaa mieltä. Vaikka mitään ohjetta tai säännöstä pappislupauksen uusimisesta ei ole eikä käsikirjassa sitä mainita, sen voi tehdä. Eikä myöskään yksikään pappi tee mitään kirkon järjestyksen vastaista, jos hän on saapuvilla, kun avioliittoon jo vihityt uusivat vihkilupauksensa. Eikä silloinkaan, kun pappi vielä tilaisuuden päätteeksi johdattaa osallistujat Isä meidän -rukoukseen ja lopuksi lukee kaikille Herran siunauksen.
Näinhän asia on, kuten Risto kirjoitat. Kyllä hetedoksia keinonsa keksii.
Kyse ei kuitenkaan ole ”virallisesti” kirkollinen toimitus, eikä kirkkokäsikirja taikka kirkon tunnustuksen mukainen oppi siitä muuksi muutu. Kuvailtuun ”toimitukseen” ei myöskään tarvita kirkon pappia.
Vaihtoehtoisesti asian voi hoitaa myös niin, että seurakunta ”luovuttaa” tilansa väliaikaisesti jollekin messuyhteisölle, joka ei sido toimintaansa kirkkomme järjestykseen. Asiahan on kuitenkin kirkkoherran ja seurakuntaneuvoston päätösvallassa, jos he ovat siitä yksimielisiä.
Risto Voipio: ”Synodaalikokouksen yhteydessähän piispa laittoi papit ja diakonian viranhaltijat uudistamaan vihkimyslupauksensa ja teki heille kysymykset, jotka pitkälti vastaavat vihkimyksessä tehtäviä kysymyksiä. Pappisvihkimyksestä ja diakonian virkaan vihkimyksestä on säännöksiä kirkkojärjestyksessä ja käsikirjassa. Sen sijaan lupauksen uudistamisesta ei ole mitään säännöksiä.”
Totta. Kuitenkin kirkossa hoidettavia toimituksia molemmat, sekä alkuperäinen että sen ”muistaminen”.
Lienee selvää, että seurakunnan tiloissa ei voida toimittaa mitään sellaisia toimituksia, joilla ei ole selkeää linkkiä kirkon pyhiin toimituksiin tai kirkon oppiin (sitä kai se ”kirkon pyhyyteen” vetoaminen tarkoittaa). Sukupuolineutraali avioliitto lienee selkeästi sellainen, jota kirkko ei tunnusta kristilliseksi avioliitoksi. Sen sijaan siviiliavioliitto voidaan siunata, kun se täyttää kirkon kriteerit kristillisestä avioliitosta.
Voi olla, että joissakin seurakunnissa näitä rajoja kolkutellaan, mutta silloin siellä pitää tasapuolisuuden vuoksi avata rajoja esim. myös niille luterilaisille messuille, joissa noudatetaan kirkon oppia ja järjestystä ehtoollisesta, mutta joissa palvelevat ideologisista syistä vain samaa sukupuolta olevat papit..
”Voi olla, että joissakin seurakunnissa näitä rajoja kolkutellaan, mutta silloin siellä pitää tasapuolisuuden vuoksi avata rajoja esim. myös niille luterilaisille messuille, joissa noudatetaan kirkon oppia ja järjestystä ehtoollisesta, mutta joissa palvelevat ideologisista syistä vain samaa sukupuolta olevat papit..”
Esimerkit eivät ole keskenään symmetriset. Jumalanpalveluksen järjestäminen siten, että kaikki sitä toimitavat henkilöt ovat samaa sukupuolta, ei ole kirkon opetuksen vastaista. Sen sijaan avioliitton vikiminen siten, että sen molemmat osapuoet ovat samaa sukupuolta on kirkon nykyisen opetuksen vastaista.
Huomioksi kuitenkin, että kirkon palvelusuhteessa olevien henkilöiden työtehtävien järjesteleminen heidän sukupuolensa perusteella on vastoin kirkon omaksumaa yhdenvertaisuusperiaatetta ja sen kaltaisen järjestelyn edellyttäminen virkatehtävien hoidolle on vastoin kirkon virkasuhteessa olevan viranhaltijan virkavelvollisuutta.
Kiitos Risto Voipio nykytilanteen arvioinnista.
” Ilmoitus on kiinnostava esimerkki siitä, miten onneton piispojen ja kirkon muun ylimmän johdon tilannearvio on ollut.”
Todella näin on. Toisaalla tällä sivustolla voi lukea, että arkkipiispakin on samaa mieltä näköjään. Että sillä lailla. Ei voi kuin ällistellä johdon kyvykkyyttä.
Sinänsä, jos pappien piispojen ohjeita ja itse vapaaehtoisesti antamiaan lupauksia ei tarvitse noudattaa niin mikäs siinä. Herää kysymys, että mihins näitä arkki- tai muita piispoja yleensä enää tarvitaan, jos papit voivat näköjään varsin vaivatta olla ohjeita noudattamatta ihan mutun mukaan?
Näiden tuomiokapitulien toiminta taitaa olla ihan mutua myös eli päätös mahdollsia vihkirikkureita koskien kait mitä tahansa hiippakunnittain? Ketkä nyt sattuvat olemaan tuomiokapitulissa asiaa päättämässä, yhden kannan jengi siellä, toinen täällä.
Piispojen ainoa tehtävähän lienee on ohjeistaa ja valvoa papistoa, että homma hoituu suunnilleen niin kuin pitäisi kaikkien ohjepumakojen mukaan? Surkuhupaisaa niitä lukea. Uskomaton määrä jos jonkinlaista ohjetta, mutta kun tosielämän kanssa ollaan nenäkkäin niin eipä sitten ohejtta löydy. Vai mistä tässä on kyse?
Ylin valta kaikesta meneillään olevasta älinästä huolimatta on kirkolliskokouksella. Sitä harvat taviskansalaiset edes tietävät. Niin hyvin on kirkkomme toiminnastaan tiedottanut. Näkyy muuten vaalienkin osallistujaluvuissa, keskimäärin 8 % kirkon jäsenistä edes viitsii vaivautua äänestämään. Sehän on oikeastaan surkuhupainen vitsi.
Ev. lut. kirkollamme näyttää olevan pallo hukassa. Ei voi sanoa, että se on ”ihan pihalla”, koska sinnehän, missä tätä kirkon kuukausipalkkaa nauttivaa väkeä todella tarvittaisi, muutamaa diakoniaa hoitavaa lukuunottamatta. ei näköjään saa sitten millään :D.
Paavalin srk-neuvosto näkyy” päättäneen ”myös että puhetta kokouksissa johtaa varapuheenjohtaja. Kirkkolaki kuitenkin sanoo että srk-neuvoston puheenjohtaja on kirkkoherra. Tämäkin päätös on laiton ja itsessään mitätön.
Mielenkiintoista olisi teoretisouda, ovatko kaikki sellaiset srk-neuvoston kokoukset kokonaisuudessaan laittomia joissa puhetta on johtanut varapuheenjohtaja vaikka kirkkoherrakin on ollut paikalla. Joskus on puhuttu siitä että pitäisikö kirkkolakia muuttaa niin että kirkkoherra olisi vain asioiden esittelijä ja puheenjohtaja olisi aina maallikko. Paavalissa asia on ratkaistu niin että on vain kävelty kirkkolain yli.
Juhani Ketomäelle: Nykysäädösten mukaan kirkkoneuvoston varapuheenjohtaja voi toimia kirkkoneuvoston puheenjohtajana, jos asia seurakunnassa niin päätetään.
KJ 9 § 1 (3. mom):
Varapuheenjohtaja toimii puheenjohtajana kirkkoneuvoston kokouksessa
1) kirkkoherran ollessa estynyt tai esteellinen; sekä
2) muutoinkin kirkkoherran ja kirkkoneuvoston yhteisellä päätöksellä varapuheenjohtajan annettua siihen suostumuksensa. Päätös voidaan tehdä myös määräajaksi, kuitenkin enintään kirkkoneuvoston toimikaudeksi tai siihen saakka, kun kirkkoherra taikka varapuheenjohtaja vaihtuu. (8.11.2002/843/2003)
Sitten peruutan edellisen. Ajattelin että ne ovat jo tässä vaiheessa asettuneet lain yläpuolelle.
Seurakuntaneuvoston osalta ei kirkkojärjestyksessä ole kyllä viittausta KJ 9 luvun 1 pykälään, jossa varapuheenjohtajan puheenjohtajaroolista säädetään. Sopimismahdollisuus ei kyllä taida koskea kuin kirkkoneuvostoa eikä siis ulotu seurakuntaneuvostoon.
Risto: Seurakuntayhtymän hallinnosta KL antaa kyllä sen tiedon, että seurakuntaneuvoston varapuheenjohtajan toimimisesta puheenjohtajana pätee sama, mikä on sanottu kirkkoneuvoston osalta:
Seurakuntaneuvostoon sovelletaan myös, mitä kirkkoneuvostosta säädetään 10 luvun 2 §:n 4 momentissa ja 3 §:n 2–4 momentissa sekä 4 ja 5 §:ssä. (KL 11 § 9).
Näin tuossa alla myös Lauri Kopponen kirjoittaa.
Toivo, kiitos täsmennyksestä. Minut (ja ehkä Ketomäen) vei hukkateille se, että kiireessä ja hätäisesti katsoin vain kirkkojärjestyksen, jossa srk-neuvoston osalta nimenomaan jätetään viittaamatta siihen momenttiin, jossa puhutaan kirkkoneuvoston mahdollisuudesta sopia varapuheenjohtajan puheenjohtajuudesta. Ei tietysti ole tarvinnutkaan, kun asia on määrätty viittaussäännöksellä jo lain tasolla, mutta jonkinlainen osoitus kirkon normien vaikeaselkoisuudesta tämäkin on. Jos omaksi lohdutuksekseni voi jotain sanoa, löysin arvelemani tulkinnan googlaamalla ja törmäämällä kirkolliskokouksen valiokuntasihteerinäkin toimineen teologin tekstiin, jossa sama käsitys oli lausuttu ja päättelin, että oikeassa ollaan…. Alun perin lähdin kommentoimaan vastatakseni Ketomäelle, että hänen käsityksensä on väärä, mutta sitten yllätyksekseni hän näyttikin olleen oikeassa ja lopulta molemmat olimme väärässä. Tällaista elämä joskus parhaimmillaankin on 🙂
Risto, En itsekään ollut asiasta aivan varma, mutta päättelin, että kirkkoneuvostoa koskeva kirjaus puheenjohtajana toimimisesta täytyy koskea myös seurakuntaneuvostoa. Lauri Kopposen viittaukset ao. pykäliin toivat varmistuksen. Mutta säädösten lukeminen ja oikean vastauksen löytäminen on tosiaan melko mutkikasta. Tämäkään ei auvaudu heti yksiselitteisesti, vaikka lopulta asian tiedossa ollessa se on aivan selvä. 🙂
Peruutan peruuttamisen. Mainitsemasi KJ:n kohta koskee kirkkoneuvostoa, ei seurakuntaneuvostoa. 10 luvussa säädetään seurakuntaneuvostosta ja siinä viitataan myös 9 luvun säännöksiin kirkkoneuvostosta mutta ei tähän kohtaan.
Olisi kenties kannattanut paremmin perehtyä kirkkolainsäädäntöön ja lukea tässä yhteydessä erityisesti kirkkolain 10 luvun 2 §:n 4 momentti sekä 11 luvun 9 §:n 1 momentti. Ei tarvitsisi sitten peruutuksen peruutusta peruuttaa.
Niinpä olisikin. Katsoin vasta nyt ja peruutan peruutuksen peruutuksen.? Enää en uskalla sanoa tästä asiasta mitään.