Ensimmäisten vuosisatojen kirkkoa voi kuvata kirkoksi, jonka käyttöjärjestelmä oli 1.0. Sama käyttöjärjestelmä pienin poikkeuksin oli käytössä kaikissa varhaiskirkon seurakunnissa. Tuolloin kirkko-sanalla viitattiin Kristuksen seuraajien ryhmiin, joita syntyi kodista kotiin, ja jotka kutsuivat uusia ihmisiä sisälle Jumalan valtakuntaan. Kirkon rakenne säilyi vainojen seurauksena ensimmäisinä vuosisatoina yksinkertaisena ja orgaanisena, sillä ei ollut hierarkiaa eikä palkattuja ammattilaisia. Vaikka olikin joitakin alueellisia piispoja ja hiukan institutionalismia, niin yleisesti ottaen kirkko oli aina 300-luvulle asti hengellisistä matkaajista koostuva, yhteiskunnallisesti marginaalissa oleva liike.
Sitten vuonna 313 kirkon käyttöjärjestelmä koki isomman päivityksen. Kirkosta tuli keisari Konstantinuksen päätöksellä pappisvetoinen organisaatio, kirkko 2.0. Tapahtui päivitys, jonka perusratkaisut näkyvät kirkossa vielä nykyäänkin. Ruohonjuuritason liikkeestä tuli instituutio, ja kristinusko siirtyi yhteiskunnan keskiöön. Kirkosta tuli kerralla valtionkirkko, sen jäsenmäärä moninkertaistui, ja kirkko uudisti koko toimintaperiaatteensa. Ammattipapiston avulla se pystyi pitämään yhteydessään isot ihmisjoukot, mutta samalla kirkon luonne hengellisenä liikkeenä katosi.
Alunperin kirkko 1.0 oli hengellinen ihmissuhdeverkosto, jossa uudet uskovat opetettiin seuraamaan Kristusta sekä elämään Kristuksen edustajina maailmassa. Elämäntavan oppiminen toteutui erityisesti ihmissuhteissa ja kodeissa.
Nyt taas Konstantinuksen luomassa 2.0 valtionkirkossa Jumalan edustajiksi alettiinkin ymmärtää ensisijassa kirkon papit samalla kun aikaisempien kotikokoontumisten sijaan tulivat kokoontumiset kirkkorakennuksissa – arkikielellä kuvaten seurakuntalaisista tuli pelkkä yleisö.
Näin syntynyt kirkon mallisarja 2.0 on säilynyt perusratkaisuiltaan suurin piirtein samana aina meidän päiviimme saakka. Varsinaista muutosta pappis-ja rakennuskeskeisyyteen ei tuonut itäisen kirkon syntyminen, ei myöskään reformaatio, tai uudet kirkkokunnat. Kaikki ne olivat vain pieniä korjauspäivityksiä. Käytännössä rakennus – ja pastorikeskeisyys jäivät ohjaamaan kirkkojen toimintaa aina meidän päiviimme asti.
Vuosien kuluessa sekä munkki- että herätysliikkeet ovat aina hiukan pyrkineet paikkaamaan kirkon 2.0 – päivityksestä puuttunutta yksilöiden hengellisen elämän tukemisen ominaisuutta, mutta ilman merkittäviä tuloksia.
Erityisesti viime vuosina tyytymättömyys käyttöjärjestelmää 2.0 kohtaan on jatkuvasti kasvanut. Kasvava joukko kristittyjä poistuu monista seurakunnista, koska he eivät koe työntekijäkeskeisen rakenteen kykenevän tukemaan heitä heidän hengellisessä elämässään. Eräs tällainen poistunut joukko on ollut 2010 luvulla USA:ssa tunnistettu ns. kirkkopakolaisten ryhmä. He sanovat jättäneensä kirkon, mutta ei Kristusta. Nämä ihmiset ovat kokeneet, että olemassa olevat rakenteet eivät ole tukeneet riittävästi heidän hengellistä matkaansa. Heidän mielestään eläminen kodissa on hengellisesti antoisampaa kuin heille seurakunnassa tarjottu ohjelma. Tätä joukkoa voisi kuvata erääksi etujoukoksi, kun osa kristityistä on siirtymässä päivitykseen 3.0.
Minulle kirkko 2.0 näyttäytyy kirkon harhapolkuna, joka valittiin tietyssä historiallisessa tilanteessa, mutta jonka ongelmista ei haluta keskustella. Se rakentui pastorin, kirkkorakennuksen ja messun ympärille. Siinä hengellinen vastuu siirtyi ammattilaisille, jotka eivät välttämättä kuitenkaan ole olleet parhaita hengellisen elämän tukijoita ja mallittajia. Suurin osa kirkkojen johtajista pitää silti 2.0 käyttöjärjestelmää ainoana ainoana oikeana, koska he itse osaavat toimia vain sen sisällä. Samalla nykyinen käyttöjärjestelmä takaa heidän asemansa.
Ilmaisu käyttöjärjestelmä 3.0 on mielestäni hyvä nimi kuvaamaan nyt ilmassa olevan muutoksen suuntaa. Siinä painopiste siirtyy 2.0 aikaisista kirkkokeskeisistä rakenteista yksilön hengellisen matkan tukemiseen. Siinä ei pyritä nostalgisesti takaisin 1.0 käyttöjärjestelmän “alkuseurakuntaan”, mutta samalla kyseenalaistetaan historian tuoma rakennekeskeisyys jossa yksittäisen ihmisen hengellisen matkan tukeminen on unohtunut. Seurakunta aletaan uudelleen hahmottaa Kristuksen johtamana “ihmissuhdeverkostona”, joka muodostuu Kristuksen seuraajista, sen ytimessä on Jeesuksen ydinsanoma Jumalan valtakunnasta sekä palvelevasta elämäntavasta. Kun nämä yhdistyvät aikamme teknogian mahdollisuuksiin ja monimuotoisin rakenteisiin, niin lopputuloksena voi olla omassa ajassamme ihmisiä voimaannuttava hengellisen elämän verkosto.
Oletan, että suuri enemmistö kirkkojen jäsenistä on edelleen tyytyväinen 2.0 kirkkoon, hyvää tekevänä ammattilaisten organisaationa. Samalla kuitenkin on kasvava joukko niitä, joille verkostomainen 3.0 on ainoa vaihtoehto, kun he etsivät kokonaisvaltaista tapaa elää kristittyinä.
Versiossa 2.0 opit niiltä, jotka haluavat opettaa, kun versiossa 3.0 opit niiltä joille keskeistä on Kristuksen seuraaminen.
.
