[Piia Junkkari]
Olen viime aikoina miettinyt paljon kysymystä, mitä annettavaa uskonnonopetuksella kouluissa on. Olen pohtinut sitä työssäni Erityispedagogisesti suuntautuneen uskonnonopetuksen -hankkeessa ja yleistä keskustelua seuratessani. Polttava kysymyshän on, tarvitaanko kyseistä oppiainetta enää lainkaan suomalaisessa peruskoulussa. Tässä asiassa toivo on jälleen nuorissa, sillä kokemukseni mukaan heille uskonnon opiskelu on yksi kiinnostava alue muiden joukossa maailmanmenoon tutustuessa ja sitä pohtiessa. Sellaisen oppiaineen tarpeellisuus, jossa uskontoa ilmiönä tarkastellaan mahdollisimman monipuolisesti, on selvä. Riippumatta siitä, minkä nimisenä tai millä painopisteillä uskonnoista tulevaisuuden peruskoulussa opetetaan. Tietoa tarvitaan, sillä uskonnot ja uskonnollisuus eivät tästä maailmasta ole näillä näkymin katoamassa.
Uskontoja ei voi käsitellä ilman kysymyksiä ihmisarvosta ja tasa-arvosta. Koska ne ovat uskonnonopetuksen ytimessä, sen kautta on tärkeää kehittää opetusta, jossa tasa-arvo myös käytännössä toteutuu. Uskonnontunneilla sivutaan jatkuvasti ihmisen luovuttamatonta arvoa, mutta kuinka ihmisarvo toteutuu koulun arjessa? Lukuvuoden tohinassa, yllättävissä tilanteissa, valtavassa ihmismäärässä ja valitettavan usein kiireessä, tulee jatkuvasti eteen kysymys, toteutuuko koulun elämässä ja opetuksessa ihmisarvo. Mitä pitää sisällään opetus, joka on kaikkien ihmisarvoa kunnioittavaa? Tasa-arvo lienee ilmiselvä kriteeri.
Nykyään opettajat haluavat toteuttaa työtään lasten ja nuorten tasa-arvoa vaalien, mutta joskus olosuhteet kouluissa tekevät sen vaikeaksi. Aika ja työrauha eivät tunnu riittävän, jotta kaikkia oppilaita voisi aidosti huomioida. Siksi sellaisten opetusvälineiden ja -materiaalien tuottaminen opettajille, joilla jokaisen osallistumista omalla tasollaan voidaan tukea, on ajankohtainen haaste. Lapselle ja nuorelle omaan ikäryhmään kuuluminen ja mukautuminen on usein äärimmäisen tärkeää. Tällöin esimerkiksi eriyttävä opettaminen voi olla oppilaalle kauhistus, vaikka tarkoitus on hyvä – hän ei halua erottua omasta joukostaan. Siksi opetusmateriaali, jolla voidaan eriyttää opetusta luontevasti niin, että jokainen voi osallistua omien kykyjensä ja voimavarojensa mukaan erottumatta joukosta vastoin omaa tahtoaan, on yksi aikamme tarpeellinen hittituote. Uskonnonopetus tarjoaa näkökulmaa arvokkaan ihmiskuvan rakentamiseen, johon kuuluu erilaisten ihmisten tasa-arvo. Jokaisen oikeus olla tasa-arvoisesti erityinen. Jos tämä näkökulma vielä käytännössä toteutuu uskontotuntien oppimateriaalin ja opetusmenetelmien kautta, kaikenlaisten oppijoiden osallistuessa, on uskonnonopetus lunastanut paikkansa.
Piia Junkkari
Projektisuunnittelija
Agricola, Seurakuntaopisto
Tämä on tosiaan hyvin haasteellista. Puolisoni on erityispedagogi, ja isä oli pitkään tarkkailuluokanopettajana. (Itse ummikko, mutta reiluuden vuoksi voin sanoa että kanssani toimeentuleminen saattaa vaatia erityispedagogiikan keinoja.)
Nykylinjassa korostetaan ”omaa vakaumusta”. Joka otanut jonkinlaiseen ”segregaationmakuiseen”. Lisäongelmia on tullut käytännössä koska eriytetyt tunnut ovat kalliita järjestää. Koulu on säästö – ja joskus ihan suoraan sanoen ideologiasyistä – neuvotellut uskonnottomien kanssa, että jos nyt vapaaehtoisesti laitatte kristittyyn opetukseen, kun muutkin on suostunut eikä ryhmä kuitenkaan toteudu. (Joka ikiselle tällä samalla kaavalla.)
Ja onnistuessaankin on ollut hätäratkaisuja. Laitetaan oppilas siivouskomeroon uskonnolliseen aamunavauksen ajaksi -tyylisiä toteutuksia on oikeasti tehty. ET:n opettajalta on ihan tavallista se, että hän n myös uskonnon opettaja. Jao salla heistä on vakaumus. Vakaumus joka saa antamaan ET:n tunneillakin jokaiseen asiaan loppukaneetin ”mutta kristinuskon mukaan asia on näin ja näin”. Tämä on se arkielämän tilanne joka ei näy de jure -tasolla asioita katsovia toimijoita, joiden elämänpiirin ja kokemusmaailman ulkopuolella tälläinen on.
Uskontotuntien yhdistäminen säästäisi, mutta siihen liittyvät modifikaatiot eivät sitten miellytä kovin monia. Pitäisi luopua ”omasta vakaumuksesta” ja siirtyä uskontotieteoon. Käytännössä monen tavoite yhdistämisessä on se,e tä ”omaa uskontoa” halutaan opettaa sellaisille jotka ovatkin ”harhaoppisia”. Eihän ateisti voi olla intellektuaalisesti tyytyväinen, sanoo pedagogian puolella kannuksensa hankkinut Tapio Puolimatkakin. Ja tästä puhuminen olisi sitten todella sitä mihin hän myös kouluissa kannustaa.
Uskonnonopetuksessa käytän mieluummin termiä samanarvoisuus kuin tasa-arvo.
Useat lapset ja nuoret ovat kiinnostuneita uskonnosta. Tyypillistä on että he havaitsevat hyvin nopeasti uskonnon arvomaailman ja käytännön arvomaailman välisen ristiriidan; kysyvät siitä opettajalta ja koska vain harvoin saavat tyydyttävän vastauksen, taipuvat sille kannalle, että uskonnon arvomaailma on todellisuudelle vieras ja näin ollen lähinnä joutavanpäiväinen. Pyrkimys jäsentää todellista elämää esimerkiksi kristinuskon arvomaailman kautta epäonnistuu.
Meillä on nuorimmaisella huomenna uskonnon kokeet. Isosisko kyseli ja samalla tarkastaen että onko oppinut. Kuopus välillä heitti minulle kysymyksen. Sanoo tarkistavansa tietääkö äiti. Toteaisin näin, että äidillä on hiukan erilaiset vastaukset. Muistutin kuitenkin, että vastaa kokeeseen, niin kuin luterilaiset opettaa.
Itsekin käytän mieluummin sanaa samanarvoisuus. Vaikkakin ymmärrän esteettömän ympäristön, niin kirjojen ja muun huomioon ottaen tuovan tasa-arvoisen mahdollisuuden opiskeluun. Siis tasa-arvoisesti erityinen on mielestäni sama kuin samanarvoinen ja monikulttuuriseen yhteiskuntaan sopivampi sana.
Mitä tuohon uskonnon opetukseen tulee, niin sen tarpeellisuudesta käytiin kissanhännän vetoa jo silloin kuin kansakoulua suunniteltiin. Tajuan kuitenkin, että jotain täytyy tämän aineen tiimoilta muuttua, jotta se vastasi paremmin myös muiden ryhmien opetukseen yhdistämällä, eriyttämisen kautta syventämällä yhtä aikaa. Lähtökohta ei voi olla aineen kieltäminen, vaan kehittäminen vastamaan tämän päivän haasteisiin.
Piia Junkkari:
Samanarvoisuus tosiaankin lienee nykypäivänä osuva termi. Tasa-arvo viittaa helposti yhtenäiskulttuuriin ja mielikuvaan ”tasapäistämisestä”, minkä ei tietenkään tulisi olla peruskoulun tarkoitus.
Eija kirjoitit, että ”Lähtökohta ei voi olla aineen kieltäminen, vaan kehittäminen vastaamaan tämän päivän haasteisiin.” Juuri oppiaineen pedagoginen kehittäminen on hankkeen, jossa työskentelen, tarkoitus. On tärkeää, että uskonto oppiaineena palvelee sekä sisällöllisesti että opetusmetodeiltaan lapsia ja nuoria siinä todellisuudessa, jota tämän päivän yhteiskunta on. Siksi kirjoitinkin, että ”Sellaisen oppiaineen tarpeellisuus, jossa uskontoa ilmiönä tarkastellaan mahdollisimman monipuolisesti, on selvä. Riippumatta siitä, minkä nimisenä tai millä painopisteillä uskonnoista tulevaisuuden peruskoulussa opetetaan. Tietoa tarvitaan, sillä uskonnot ja uskonnollisuus eivät tästä maailmasta ole näillä näkymin katoamassa.”
Kirjoitin tasa-arvosta, eli samanarvoisuudesta, koska eriyttävä opettaminen on merkittävä asia jokaisessa oppiaineessa. Suomalainen peruskoulu menee suuntaan, jossa jokaisella oppilaalla on oikeus osallistua yleisopetukseen ikäryhmänsä kanssa. Tällöin tarvitaan keinoja, joilla jokainen voi oppia ja osallistua, ja näin ollen olla samanarvoinen.
Rene, kommentoit, että lapset ja nuoret saavat opettajalta vain harvoin tyydyttävän vastauksen kysymyksiinsä uskonnon ja käytännön elämän arvomaailmasta. Olisi kiinnostavaa tietää, mihin tai miten laajaan kokemukseen näkemyksesi perustuu? Mielestäni uskonnonopetuksen painopisteissä on jokin mennyt pieleen, jos uskonnon arvomaailma ymmärretään käytännön elämän kanssa ristiriitaiseksi, ja asia jää käsittelyltään siihen. Totta kai ristiriitoja on, mutta juuri ne ovat eettisen keskustelun ja kasvatuksen kannalta olennaisia kohtia pohtia elämänarvoja sekä oikeaa ja väärää.