Tuon kysymyksen kanssa olen monena aamuna kahvini nauttinut. Olen sellaisen erkaantumisen jo kerran kokenut ja se kipu ei ollut mitätön. Me molemmat muutuimme kuin ilmaksi. Minä heille ja he minulle! Silloin täytyy juurtua lujasti siihen ”peruskallioon”, koska se ilma tulee joskus niin suurina annoksina. Esikoislestadiolaisuus kouristelee historiansa suurimmassa koetuksessa ja sen jokaista niveltä ja liitosta koetellaan. Vaikka se onkin minulle ilmaa ja minä heille, niin en välty sisäiseltä kivulta sen asian suhteen. Tiedän liian hyvin miltä sadoista veljistä ja sisarista tuntuu, kun perustus alkaa halkeilla ja juopaa syntyy sukujen ja perheenjäsenten välille. Toivon, ettei juopa ole niin suuri kuin oli rikkaanmiehen ja Lasaruksen välillä, sitä ei voinut ylittää.
Kun peruslähtökohta ihmisellä on seuraava: Me vastaan muu maailma, niin sieltä on pitkä matka siihen, että aistisi Jumalan ja Hänen valtakuntansa suuruutta. Esikoisena oli selkeää olla, koska mikään muu ei ollut mitään. No, jos avartuisin sitten ja alkaisin rohkeasti yleisluterilaiseksi, niin miltä se maailma sitten näyttäisi? Se selviäisi yhdellä kysymyksellä: Kenen kanssa Luterilaisella kirkolla ja sen jäsenillä on ehtoollisyhteys? Siis virallisesti! No, ehkä niitä muutama löytyisi, siis kirkkoa. Oppositioasenteesta en kuitenkaan pääse, vaikka paidankaulus ei ihan niin kiristä, mutta kiristää kuitenkin.
Vapaat suunnat ovat falangissa, mutta jos siirtyisinkin sinne? Niin sieltä kilven suojasta voisin tirkistellä ja näkisin seuraavaa: Siellä olisikin vastassa ne entiset ystävät ja heihin pitäisi osoittaa keihäällä! Karkun opistolla joku kertoi asiaa. Joku henkilö heräsi peräämään sielunsa pelastusta. Hän liittyi toiseen ja erosi edellisestä, hänet aina kastettiin ja seuraava paikka ei tunnustanut edellisiä kasteita ja kastettiin taas. Opettaja totesi: Ei lisää kasteita, vaan sielunhoitoa hän tarvitsi. Tuliko hänestä sitten paholainen niitten kasteitten kautta? Jonkin oppisuunnan mukaan melkein näin kävisi? Ei tullut, vaan hänen sielunsa etsi edelleen lepoa ja rauhaa Kristuksessa, jota hänelle ei tarjottu, vain jäsenyttä jossain sääntökunnassa.
Olen siis kriisissä. Ei kovin pahassa, mutta kuitenkin. Ensin tunnustan muutaman asian. Olen luterilaiselle kirkolle veroa maksavana suorittanut muutaman lapsen siunaamisen, siunannut muutaman kodin ja yhtä avioliittoa. Olen osallisena maallikkoehtoollisissa, en siis esikoisuuden puitteissa vaan muualla. Olen siis rikkonut kirkkoa vastaan jonkin mielestä niin pahasti, että en saisi kuulua enää kirkkoon. Toinen momentti : Mitä kirkko on minulle tällä hetkellä! Moniääninen kirkko sisältää niin paljon asioita, joita vieroksun, että en enää tunne oloani kotoiseksi. Kotikirkkoni savu ja hyppymessut eivät ole makuuni. Raamatun sanan moninainen käsittely irroittaa ikävästi ne peruspilarit perustastaan, joista olen koittanut pitää kiinni. Irrallinen tuki ei paljon auta, kun maanjäristykset tulevat.
Nyt siis haluaisin karistaa päältäni kaikki kahleet. Haluaisin olla kaikkien autuutta kaipaavien kaveri. Haluaisin pitää erilaisia ihmisiä veljinäni ja siarinani, asia jota mikään nykyinen laitos ei minulle salli. Minusta tulee kirkosta eroamisen jälkeen, joko kaikkien kaveri tai sitten hylkiö, jonka kaikki hylkäävät. Tämä on riski, mutta uskon, että se riski kannattaa ottaa! Rauha Herran Siionille, jolla ei ole maallista nimeä!
Kuule Matias. Oliko Luterilainen kirkko jo silloin olemassa, kun tunnustuskirjoihin kirjoitettiin , ettei kirkon ulkopuolella ole pelastusta? Mitä jos se olikin katollinen kirkko?
Silloinhan me Luterilaiset ollaan jo ulkopuolisia.
Hävyttömän hyvä kysymys Pesoselta!
Kaikki paikalliset kirkot ovat olleet olemassa jo siinä hetkessä, kun Jeesus sanoi Pietarille: ”Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita” (Matt 16:18).
On olemassa vain yksi Kristuksen kirkko, jonka perustana on tämä apostolinen tunnustus ”Sinä ole Messias, elävän Jumalan Poika” (Matt 16:16).
Kuitenkin tämä Kristuksen kirkko, joka on apostolien ja profeettojen perustukselle rakennettu (Ef 2:20), näyttäytyy tässä maailmassa konkreettisesti ja paikallisesti. Sen jäsenet muodostavat ”elävinä kivinä” Kristuksen konkreettisen muodon, ”rakennuksen” / ”temppelin” / ”ruumiin”.
Kristuksella ei ole astraali- tai virtuaaliruumista, vaan konkreettinen ruumis, joka elää ja kärsii täällä maailmassa (1 Kor 12:12).
Sen tähden mistä tahansa paikallisesti kirkosta eroaminen on eroamista Kristuksen ruumiista, jos jotain toista paikallista, apostolien ja profeettojen perustukselle rakennettua kirkkoa ei löydy tilalle.
Tällöin toteutuu myös ”extra ecclesiam nulla salus” (kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta). Kukaan ei voi kristittynä elää ”ilmassa”, vailla yhteyttä toisiin kristittyihin ja heidän paikallisuuteensa.
Nämä ovat sen verran vakavia asioita, ettei kannattaisi elämöidä eikä ilakoida sillä, että joku on omissa kipeissä pohdinnoissaan päätynyt jättämään Suomen ev.lut, kirkon.
Toivon, että Lauri Lahtinen pääsee eläväksi kiveksi johonkin paikalliseen seurakuntaan, osaksi siitä Kristuksen kirkosta, joka on apostolien ja profeettojen perustukselle rakennettu.
Toivottavasti Matias vastaa. Olisi kiva tietää tuokin.
Kelpaako tuo minun yo. yritys vastata, vaikken Matias olekaan..?
Jouni sen jo sanoiksi puki, joten enpä ole aikaisemmin tullut vastanneeksi
Veljet ja sisaret! En tarkoita sytyttää kolmatta maailmansotaa tässä asiassa. Nyt kuitenkin alkaa tuntua, että Jumalan valtakunnan rajat pitäisi hakata auki ja laittaa ne Raamatulliselle pohjalle. Minun ymmärrykseni mukaan valtakunnan sisäpuolella ovat ne, joiden Vapahtaja on Jeesus ja jota he tarvitsevat. Valtakunnan ulkopuolelle ovat kaikki ne, jotka eivät Jeesusta tarvitse.
Täällä Keravan, Tuusulan ja J-pään alueella hakataan yhteisin rukouksin jo näitä rajoja.
Voi, kun saisi nähdä sen leviävän. Radanvarsi missiosta olemme löytämässä oman kodin.
On upeaa, kun saamme eri seurakuntina kokoontua yhteen etsimään Herran kasvoja. Tietämättä, edes sitä mistä suunnasta veljet ja sisaret on.
Aamen! Juuri sellaisessa haluan olla mukana ja meillä on Turussakin pientä alkua. On todellinen rikkaus kuulla toisenlaista julistusta mihin on tottunut. Itse esikoistaustaisena kuuntelen mielellään helluntaiveljiä ja niistä erittäin lähetystyössä olleita.
Järvenpäässä oli sellainen Kohtaamispaikka. Siellä minäkin sain vierailla muutaman kerran. Silloin oli Rinta-Mänty ja Talikainen puikoissa siellä.
Rauhaa kaikille! Oikeastaan asiat menevät niinpäin, että muotoutui uusi ryhmä, joka toimii siltana erilaisten virtausten välillä. Kun siinä porukassa otimme maallikkoehtoollisetkäyttöön, niin alkoi kuulua napinaa, että sellaisten ei saisi olla kirkossa, koska silloin rikotaan kirkkoa vastaan. Koska suhteeni paikalliseen seurakuntaan oli jo löystynyt enkä pitänyt hyvänä kaikkea mitä siellä tapahtui, oli kehitys luonnollinen. Nyt siis olen kaikkien kaveri tai hylkiö, joka ei kelpaa kenenkään kaveriksi.
Jos yhteiseen uskoon pyritään, niin ei ole syytä rikkoa välejään yhteenkään suuntaukseen.
Oma pyrkimykseni ei ole kirkkoa jättää. Silloinkaan kun homoja papit alkaa vihkimään. Eihän se ole oikeasti minun murheeni. Oma murhe koskee enemmänkin sitä, että kirkon toiminnassa on hyvin vähän tilaa toimia. Jollei tilaa ole, niin miksi ei elovainiolle voisi mennä ilman kirkon jäsenyyttä? Miksi maksaa kirkolle verot, kun toiminta kuitenkin on ihan muualla?
Jounin vastaus on muutoin ihan hyvä, mutta varsinaiseen kysymykseeni en saanut vastausta. Eli oliko tuo linjaus, ettei kirkon ulkopuolella ole pelastusta jo katollisen kirkon peruja?
Vastausta ei ole kuulunut. Niinpä aloin katsella itse. Katollisen kirkon katekismus sanoo seuraavaa:
Rooman katolinen kirkko opettaa, että sellainen ihminen, joka tietää Jeesuksen perustaneen katolisen kirkon ei voi pelastua, ellei hän halua liittyä katoliseen kirkkoon tai pysyä katolisen kirkon jäsenenä.
Joten huomaan tuon opetuksen, että kirkon ulkopuolella ei olisi pelastusta, olevan Paavin ”erehtymättömyyden” tuottamia opetuksia. Luterilaiset ovat omineet sen häneltä. Perustelevat vain eritavoin. Raamatulla väitettä ei voi perustella.
Tuo opetus johtaa väkisinkin samaan lahkolaisuuteen, mistä Lestadiolaisia usein syytetään. Uskoon, että vain meidän oppi on oikea ja kaikilla muilla väärä. Näin uskon opista tuleekin pääasia. Uskon ja rakkauden todeksi eläminen jää sivuasiaksi.
Tähän oppiin nojautuu sekin uskomus ,että kaikki kastetut kirkon jäsenet ovat oikeita kristittyjä. Muut eivät sitä ole.
Ehkä tässä hommassa ollaan vajailla eväillä Jumalan roolissa valitsemassa pelastuvia?