Samaa sukupuolta olevien vihkiminen ei ole ainutlaatuinen haaste kirkolle. Samantapainen keskustelu käytiin eronneiden vihkimisestä.
Kirkko oli aina opettanut avioliiton elinikäisyyttä, mutta siitä huolimatta se oli reformaatiosta asti vihkinyt eronneita uuteen avioliittoon edellisen puolison eläessä. Tilanne kärjistyi, kun valtio 1900-luvun kuluessa useita kertoja muutti avioliittolakia ja lievensi avioeron ehtoja, mikä johti siihen, että yhä useammat erosivat ja halusivat uusiin naimisiin. Kirkon oli vihittävä eronneet, koska kirkkolaissa ei ollut asiaa koskevaa rajoitusta.
Kirkossa oli paljon niitä, jotka halusivat kieltää eronneiden vihkimisen, rajoittaa sitä tai ainakin antaa papille omantunnonvapauden olla vihkimättä eronneita edellisen puolison eläessä. Eronneiden vihkimiseen kriittisesti suhtautuvat esittivät rajoituksia kirkkolakiin lähes sadan vuoden ajan 1800-luvun loppupuolelta 1900-luvun loppupuolelle. Asialle ei saatu kirkolliskokouksessa määräenemmistöä kuin kerran, vuonna 1948.
Vuonna 1948 kirkolliskokous hyväksyi lähes yksimielisesti (äänin 104-7) kannan, ettei eronneita, joiden edellinen puoliso on elossa, vihitä kirkollisesti eikä heidän siviiliavioliittoaan siunata, ellei pappi katso siihen olevan erittäin painavia syitä. Kuten tunnettua, rajoitusta ei tuolloinkaan saatu kirkkolakiin, koska presidentti ei vienyt asiaa eduskunnalle.
Koska kirkkolaissa ei ollut rajoitusta eronneiden vihkimiselle, papeilla oli paitsi oikeus myös velvollisuus vihkiä kaikki eronneet, jotka täyttivät kirkollisen vihkimisen ehdot. Kirkolliskokouksessa ehdotettiin lukuisia kertoja papeille omantunnonvapautta olla vihkimättä, mutta tällainenkaan kirkkolainmuutos ei saanut määräenemmistöä. Käytännössä vihkimisestä kieltäytyviä ei kuitenkaan juuri rangaistu, vaan omantunnonarat saivat kaikessa hiljaisuudessa olla vihkimättä.
Vasta vuonna 1978 piispainkokous antoi seuraavan suosituksen: ”Pappi, joka omantunnon syistä kieltäytyy vihkimästä eronneita avioliittoon, ilmoittakoon vakaumuksestaan hiippakuntansa piispalle, joka päättää miten asia on hoidettava.” Tämä suositus lienee edelleen voimassa.
Vaihtoehtoisena tai rinnakkaisena ratkaisuna eronneiden vihkimisen rajoittamiselle esitettiin vuosikymmenten varrella vaihtoehtoista vihkikaavaa. Kaavasta puuttuisi tällöin erityisesti liiton vahvistaminen ”Kristuksen palvelijana” ja ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” ja joitain siunausosuuksia. Jotkut ehdottivat, että papin roolia valtion virkamiehenä korostettaisiin niin että hän vihkisi eronneet siviilikaavalla.
Vuonna 1958 kirkolliskokous hyväksyi riisutun kaavan, jota pappi saattoi halutessaan käyttää muiden muassa eronneita vihkiessään (vuoden 1963 käsikirjassa B-kaava). Kaavaan kuului toteamus parin aikeista, kysymykset, vahvistus ”sillä valtuudella, mikä minulle tässä asiassa on uskottu”, kehotuspuhe raamatunkohtineen, rukous aviopuolisoiden (ei liiton) puolesta, Isä meidän -rukous ja Herran siunaus (te-muodossa). Vuoden 2003 käsikirjassa riisuttua kaavaa ei enää ollut, mutta toimituksen osiin jäi valinnan varaa. Uusien kaavojen mukaan vihkiessään pappi ei enää vahvista kenenkään avioliittoa ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” vaan ”sillä valtuutuksella, joka minulle on uskottu”.
Historiallinen perspektiivi kirkollisiin avioliittokeskusteluihin voi olla avuksi uusissa tilanteissa.
Vesa Hirvonen
TT, dos.
”Historiallinen perspektiivi kirkollisiin avioliittokeskusteluihin voi olla avuksi uusissa tilanteissa.”
Nyt tulee kuitenkin muistaa, että vaikka katseltaisiin mistä historiallisesta perspektiivistä tahansa, niin avioliittoon vihittävän parin on aina muodostanut mies ja nainen.
Mielestäni avioliittoon vihkimiskeskusteluissa on viimeaikoina yritetty rinnastaa asioita mitkä eivät ole rinnasteisia. Eronneiden uudelleen vihkiminen ei ole rinnasteinen spnparin avioliittoon vihkimiseen. Oleellinen asia on se ketä avioon vihitään. Mies ja nainen vai kaksi samaa sukupuolta olevaa.
Mielestäsi siis kuka tahansa mies ja kuka tahansa nainen saavat mennä keskenään naimisiin. Näinhän on tapahtunut läpi vuosisatojen järjestetyissä avioliitoissa. Ei mitään väliä rakastavatko tai kunnioittavatko he toisiaan,ovatko he uskollisia toisilleen tai pahoinpitelevätkö toisiaan, pääasia, että ovat eri sukupuolta. Mutta mies ja mies tai nainen ja nainen, jotka rakastavat toisiaan ja ovat eläneet koko elämänsä rakkaudellisessa suhteessa toisiinsa eivät läpäise sinun seulaasi?
Seija,
en nyt aivan heti pääsen kärryille logiikastasi. Kommenttini toi esille sen, että vaikka kirkko on antanut myöten eronneiden uudelleen vihkimisessä, niin nämä uudelleen vihitytkin ovat olleet mies-nais-pareja. Joten spnparien vihkimistä ei voi perustella eronneiden vihkimisellä.
Ei minulla ollut eikä ole mitään seulaa, perustelen asioita loogisesti, en tunnepohjalta.
Vesa Hirvosen muutoin ansiokas historiallinen katsaus menee hiukan ohi, kuten Salme yllä kirjoittaa. Muutamaa viime vuotta ja muutamaa pikku kirkkoa lukuunottamatta kristillinen avioliitto on aina ja kaikkialla (semper et ubique), liki 2000-vuotta ja maailmanlaajuisesti, ollut miehen ja naisen välinen.
Kirkko ei ole aina opettanut – ennen reformaatiokaan – avioliiton elinikäisyyttä. Keskiajalla ja aiemminkin katolinen kirkko salli eron tietyissä tapauksissa. Lutherin mukaan avioliitto tuli olla purkamaton, joitakin erityistapauksia lukuunottamatta.
Tunnustuskirjoissa avioeroa pidetään mahdottomana, paitsi Melanchctonin yhtä lausetta Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa:
”Epävanhurskas on sekin säädös, joka avioeron jälkeen estää syytöntä osapuolta menemästä uuteen avioliittoon”
Kari-Matti: ”Muutamaa viime vuotta ja muutamaa pikku kirkkoa lukuunottamatta kristillinen avioliitto on aina ja kaikkialla (semper et ubique), liki 2000-vuotta ja maailmanlaajuisesti, ollut miehen ja naisen välinen.”
Asiasta ei ole aina ja kaikkialla oltu ihan noin yksimielisiä kuin Kari-Matti antaa ymmärtää. Mm. Yalen yliopiston professori ja historioitsija John Boswell (1947 – 1994) on kirjassaan (1994) ”Same-sex Unions in Premodern Europe” rinnastanut saman siunauskaavan homoliittoihin, jolla kristillinen kirkko vihki miespareja ystävyysliittoon vielä 1000-luvulla. Boswell oli vakaasti sitä mieltä, että kirkko olisi alkanut vasta 1300-luvulla suhtautua kielteisesti homoseksuaalisuuteen.
Minua päinvastoin ja suoraan sanottuna kyllästyttää tämä ”historiallisen perspektiivin” tarjoaminen, mistä ei mielestäni mitään apua ole. Jos lähtökohtana on se, että kun jotain on joskus ennenkin sallittu vaikka on myös vastustettu jne. niin ei siinä sinällään mitään yhteistä tarttumapintaa ole. Saati hyötyä.
Mielenkiintoista on ollut huomata, että vihkimistä puolustavat viittaavat usein menneisyyteen ja historiaan. Vastustavat tähän päivään ja muihin ajankohtaisiin asioihin ja realistiseen tulevaisuuteen.
On tosiasia, että jotkut haluaisivat laajentaa avioliittoa useamman väliseksi. Mutta tästä ei puhuta eikä saa puhua. Mielestäni ajankohtaisten asioiden tuoma perspektiivi olisi hyödyllisempi toisessa ajankohtaisessa asiassa. Ainakin hyödyllisempi kuin listaukset siitä mitä kirkossa on ennenkin vastustettu, mistä on keskusteltu ja mitä on lopulta sallittu. Ikäänkuin tämä toimisi argumenttina kun varsinaista rinnasteisuuttakaan ei ole.
Eronneiden vihkiminen liittyy lisäksi avioliittoon liitettäviin ihanteisiin, mutta ei avioliton olemukseen sinänsä. Vaikka keskustelut ja asian käsittelytavat muistuttavatkin toisiaan.
Kiva tulla liitetyksi traditionalistien joukkoon! – Eronneiden vihkiminen liittyi kyllä joidenkin kirkonmiesten (esim. piispa O.I. Colliander) mielestä avioliiton olemukseen – oli siis sitä vastaan. Heidän mukaansa avioliitto oli olemuksellisesti erottamaton, ja kaikki uudet avioliitot olivat huoruutta. Joissain tapauksissa saattoi muuttaa asumuseroon, mutta itse liittoa ei voinut purkaa. Tässä lyhyessä jutussani en käsittele eronneiden vihkimisen puolesta ja sitä vastaan esitettyjä argumentteja.
Vesa
Olin hieman epätarkka ilmaisussani, ja huomasin sen kirjoitettuani.
Oikeastihan on kyse avioliiton määritelmällisyydestä. Avioliiton olemukseen voidaan katsoakuuluvan elinikäisyys, totta. Mutta kyse on siitä mitä ja mikä ja miksi avioliitto ON. Elinikäisyys voi vastata osaltaan kysymykseen ”mitä avioliitto on”, mutta jälkimmäiset kysymykset ”mikä” ja ”miksi” avioliitto on, määrittävät senkin miksi sen tulee olla elinikäinen.
Kaikkiin kysymyksiin on vastaus. 🙂 Millä perusteella siis voidaan katsoaettä kirkko voisi tai kirkon pitäisi vihkiä samaa sukupuolta olevia. Mitä voidaan tai mitä pitäisi vastata nohin kolmeen kysymykseen ”mitä”, ”mikä” ja ”miksi” avioliitto on, jotta voitaisiin katsoa että kirkon tulisi vihkiä homopareja.
Oleellista on se, ovatko vastaukset erilaiset kuin siinä mitä, mikä ja miksi miehen ja naisen välinen avioliitto on.
Keskustelua ei edistä se, että nämä kysymykset ohitetaan, tai oletetaan että vastaukset ovat kaikkien mielestä samat.
Siis: mitä, mikä ja miksi avioliitto on, sen kristillisessä merkityksessä ja tarkoituksessa?
Tarkkaavainen lukija huomaa epäloogisuuden näissä spnavioliittoon vihkimisivaatimuksissa.
Kerrotaan, että kirkko on alkanut vihkiä eronneita, vaikka se Raamatun mukaan ei ole kaikissa tapauksissa suotavaa. Heti perään vedotaan edelliseen ja vaaditaan, että myös spnpareja tulee vihkiä kirkossa avioliittoon, vaikka Raamatusta ei löydykään asialle myönnytystä.
Ts, kun aiemminkin on toimittu vastoin Raamatun ensisijaista ilmoitusta, niin nytkin voidaan toimia samoin. Herää kysymys, miksi pitäisi jatkaa Raamatun linjasta poikkeavalla reitillä? Eikö olisi parempi pysäyttää tällainen kehitys? Yksi myönnytys johtaa toiseen ja sitten taas toiseen, kunnes ollaan ihan ”pöpelikössä”.
Salme: ” Yksi myönnytys johtaa toiseen ja sitten taas toiseen, kunnes ollaan ihan “pöpelikössä”.
Pöpelikössä olemisesta olen eri mieltä, mutta noin se menee Salme, kun kehitys kehittyy.
Ei sille kukaan mitään voi, että sivistys sivistyy – miksi pitäisi voidakaan?
Historiallista perspektiiviä saa myös siitä että maailman ensimmäiset homoliitot on solmittu 2001. Koko asiaa on vaadittu reippaasti alle 50 vuoden ajan.
Niin se yhteiskunta vaan edistyy pyrkimyksissään Juhani – vaikkakin hitaasti, mutta kuitenkin varmasti.
Kimmo Wallentin kirjoittaa ns. adelphopoiesis (ἀδελφοποίησις) -riitistä, joka oli tosiaan joidenkin, lähinnä idän kirkkojen riitteihin kuuluva toimitus. Sillä ei kuitenkaan ollut seksuaalista luonnetta. Boswell ei ollut ensimmäinen joka näistä kirjoitti, mutta hänen näkemystään (jonka mukaan kyseessä oli käytännössä samaa sukupuolta olevien avioliitto, tai ylipäätänsä seksuaalisia suhteita sisälltävä liitto) pidetään virheellisenä.
Uusin kirja aiheesta on Claudia Rappin ”Brother-Making in Late Antiquity and Byzantium: Monks, Laymen, and Christian Ritual (2016)”. Kirja sisältää hyvin asiallista Boswellin teesien kritiikkiä.
Markku: ”Kirja sisältää hyvin asiallista Boswellin teesien kritiikkiä.”
Kuka mitäkin pitää virheellisenä tai jopa täysin totuuden vastaisena ja harhaanjohtavana. Moni kirja siältää hyvin asiallista kritiikkiä myös Raamatullisista ”totuuksista”.
Lähtökohtaisesti Raamattu ja historiallinen tutkimus kuuluvat kritiikin ja tarkastelujen osalta osin eri kategoriaan. Rapp ei ole ainoa kritiikissään. Myös nämä kirkot joiden traditioon tällainen riitti on kuulunut, kieltävät toisistaan riippumatta sen että kyseessä olisi ollut jotenkin avioliittoon verrattava liitto. Adelfopoieesista pidetään yleisesti näiden kirkkojen traditioissa hengellisenä liittona.
Je pelkästään se tieto asettaa Boswellin teesin kyseenalaiseksi, että samaan aikaan niissä kirkoissa joissa tätä veljeksiottamista (suora käännös tuosta adelfopoieesis -sanasta) tapahtui, oli vallalla käytäntöjä joiden mukaan samaa sukupuolta olevien välisistä seksisuhteista seurasi rangaistus. Adelfopoieesis -riitti oli käytössä kirkossa 800 – 1700 -luvuilla. Kielteinen suhtautuminen samaa sukupuolta olevien seksuaalisuhteisiin on ollut vallalla alusta alkaen.
Sinällään tärkeä asihan tämä on, koska näyttää siltä että olemme jossain määrin kadottaneet ystävyys -käsitteestämme jotain olennaista. Jossain päin maaimaa on vielä normaalia että miehetkin kulkevat käsi kädessä ja se tarkoittaa vain sitä, että nämä miehet ovat ystäviä.
Hieman pidempi kritiikki: http://www.newoxfordreview.org/reviews.jsp?did=1294-viscuso
Wikissä on tietenkin lisää: https://en.wikipedia.org/wiki/Adelphopoiesis
Myös eronneiden vihkimisessä pitäisi kirkolla olla enemmän harkintavaltaa. Avioerojen syyt ja uudelleen avioitumisen motiivit kun voivat olla hyvin erilaiset. Jos joku on vastoin omaa tahtoaan jotunut kokemaan avioeron, on oikein ja kohtuullista, että hänen uusi yrityksensä saa osakseen kirkon siunauksen ja esirukouksen, onhan armon evankeliumi nimenomaan uudelleen alkamisen mahdollisuuden avaava sanoma. Mutta toisaalta on perin irvokasta, jos aviorikokseen yhdessä syyllistyneet vihitään rukouksin ja siunauksin liittoon keskenään, ovathan he nimenomaan yhdessä rikkoneet aiemman, myös Jumalalle annetun uskollisuuslupauksen. Yhteiskunnallisista syistä on toki suotavaa, että tämmöinenkin liitto virallistetaan, mutta eiköhän silloin siviilivihkiminen olisi reilumpi menettely. Eihän se nykyisin edes leimaa ketään, kun puolet vihkimisistä jo joka tapauksessa on siviilivihkimisiä.
Pappi ei voi tietää mistä syystä kukin on eronnut koska avioeron syytä eiole enää vuodesta 1987 lähtien tarvinnut ilmoittaa. Avioeron saa aina. En kyllä muutenkaan ymmärrä mitä se papille kuuluu.
Olen minäkin vihkinyt eronneita taustoja kyselemättä, mutta asianosaiset toki itse tietävät taustansa ja on heidän omantunnon asiansa millaisen vihkimistavan valitsevat.
Y.Sahaman kanssa samoilla linjoilla. ”Jumala vihaa hylkäämistä yli kaiken” Joka hylkää puolisonsa, muuten kuin huoruuden (haureuden) tähden, tekee vääryyttä. Se joka lähtee toisen kelkkaan ja jättää toisen, ei tarvitse kirkon siunausta.
Meillä menee muutenkin tämä vihkiminen ja avioliitto sekaisin. Avioliitto on Raamatun mukaan sitä, kun mies ja nainen yhtyy ja heistä tulee näin yksi liha. Sitä ei voi tyhjäksi tehdä, kun se on kerran tapahtunut, eli tämä on elinikäinen avioliitto Raamatun mukaan.
Tästä myös Jeesus puhui opetuslapsille:
”Mutta luomakunnan alusta Jumala ’on luonut heidät mieheksi ja naiseksi. Sentähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa.
Ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.’ Niin eivät he enää ole kaksi, vaan yksi liha.
Minkä siis Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.”
Ja heidän mentyään huoneeseen opetuslapset taas kysyivät häneltä tätä asiaa.
Ja hän sanoi heille: ”Joka hylkää vaimonsa ja nai toisen, se tekee huorin häntä vastaan. Ja jos vaimo hylkää miehensä ja menee naimisiin toisen kanssa, niin hän tekee huorin.”
Tuossa Jeesus puhuu sukupuolisesta yhteenliittymisestä (naimisiin), kun hän määrittelee haureuden. Mutta kukapa Jeesuksen jutuista enää välittää, kaikki vain kiertävät selvän asian ja selittelevät itselleen luvan naida ja naittaa miten kukin haluaa… Ei ihme, että ihmiskunta on sekaisin kuin käkikello. Koskahan tämä hulluus loppuu?
Siviilivihkiminen on Suomessa kaikille sallittua, mutta avioliitto on vain miehen ja naisen liitto. Tämä on selkeä ja yksinkertainen asia ja kirkko ei voi vihkiä ja siunata liittoon muita kuin miehiä ja naisia yhteen. Muuten kirkko luopuu Raamatun selkeästä ilmoituksesta ja Jeesuksen sanoista.