”Sota oli Bysantin normaali tila”, toteaa Paavo Hohti. Tuhannen vuoden perspektiivillä arvio on ymmärrettävä.
Ortodoksinen kirkko rukoili Bysantissa rauhaa, mutta myös voittoa sodissa. Tämä näkyy yhä ortodoksisessa jumalanpalveluksessa.
Mielenkiintoista kyllä Suomen ortodoksisessa kirkossa ei lainkaan säännöllisesti rukoilla puolustusvoimien puolesta. Erityisissä tilanteissa kyllä rukoillaan, mutta ne ovat poikkeuksia.
Suomen liittyminen Natoon olisi hyvä tilaisuus pohtia rauhaa ja myös sotaa teologisesti, ja käytännön jumalanpalveluselämän näkökulmasta. Venäjän hyökkäys Ukrainaan vaatii myös samaa.
Maailmanlaajuisesti tilanne Suomessa on erikoinen. Suurin osa, jos eivät kaikki ortodoksit rukoilevat omien maittensa armeijoiden puolesta. Paikallista vaihtelua esiintyy, mutta periaate pysyy. Esirukous ”Kristusta rakastavan sotaväen” puolesta tai muulla ilmaisulla pidetään yhtä normaalina kuin rukous vaikkapa esivallan puolesta.
”Kirkolle rauha ei merkitse vain keveästi sommiteltua aselepoa luonnostaan väkivaltaisessa maailmassa”, opettaa Maailman elämän edestä -asiakirja. Sen mukaan: ”Rauha on luomakunnan palauttamista, edes pieneltä osaltaan, sen todelliseen tilaansa.”
Ortodoksinen kirkko ymmärtää ”traagisen välttämättömyyden puolustaa voimakeinoin itseään ja muita välittömältä väkivallan uhalta … Itsepuolustus … ja sorrettujen puolustaminen sortajia vastaan voi usein olla suorastaan moraalinen velvollisuus, mutta toisinaan valitettavasti kumpaankaan ei voida ryhtyä ilman harkittua voimankäyttöä”.
Liturgia Suomessa on ollut pasifistinen. Armeija on ollut sille jotenkin näkymätön aihe. Puolustusvoimat on kuitenkin kansallisesti tärkeä asia.
Lainaus alussa on Paavo Hohtin kirjasta Bysantti – tuhat draaman vuotta (2021) ja Maailman elämän edestä -asiakirja löytyy täältä. Asiakirjan viides luku Sota, rauha ja väkivalta on tutustumisen arvoinen.
Kirjoittajan ehdotus ”Esirukous Suomen puolustusvoimissa palvelevien puolesta tulisi mielestäni olla osa normaalia liturgista elämää.” on hyvin kannatettava.
Joskus ihmettelen kun rukoillaan ”sovinnon mieltä Ukrainassa sotiville”. Outoa, koska Ukrainalla on sovinnon mieltä, mutta ei se voi jättäytyä taistelematta Venäjän joukkotuhonnan alle. Venäjähän on kertonut avoimesti tavoitteekseen kaiken ukrainalaisen tuhoamisen, sekä ihmisten että kulttuurin.
”Sovinnon mieltä Ukrainassa sotiville” on vastuuton ja vastenmielinen pyyntö. Avasit tilanteen hyvin. Toivottavasti sellaisia pyyntöjä ei enää esiinny.
Luterilainen näkökulma: Yhteinen esirukous voidaan valmistella seurakunnassa (meillä käytännössä pappi kirjoittaa ja noin kerran kuukaudessa joku seurakuntalaisista osallistuu sen lukemiseen, mikä on vähän kankea systeemi). Seurakuntien omista painotuksista riippuu, minkä asioiden puolesta rukoillaan, rukoillaanko yleisemmällä tasolla, vapaammin, käsikirjan mukaan vaiko yksityiskohtaisemmin. Vanhassa karoliinisessa käsikirjassa pyydettiin Jumalan varjelusta valtakunnan sotajoukolle maalla ja merellä (ja ilmassa, lisättiin joskus modernissa Vanhan käsikirjan jumalanpalveluksessa rukoilevaisseudulla).
Olen itse muotoillut rukouksen tästä nimenomaisesta aihepiiristä jotenkin näin: ”rukoilemme oikeudenmukaista rauhaa Ukrainaan”. Näin siksi, että se sulkee sisäänsä ainakin kaksi tai kolme ulottuvuutta. Emme rukoile sitä käytännön syistä joka kerta, koska rukousaiheita riittää. Voisin ajatella, että tuo muotoilu sovinnon mielestä on kompromissi tilanteessa, jossa seurakuntalaiset tulevat eri osapuolten parista Suomeen.
Meillä luterilaisilla on myös ikioma oikeudenmukaisuusongelma. Osa seurakuntalaisista kun ajattelee ns. kristillisen sionismin pohjalta, että Israelia – juutalaisia ja heidän omaa valtiotaan – pitää siunata erityisenä hengellisenä kuuluaisuuden osoituksena. Toiset taas ajattelevat, että oikeudenmukaisuus vaatii erityisesti palestiinalaisten arabien oikeuksien toteutumista.
Blogikirjoitus viittaa ortodoksiseen liturgian käsikirjaan. Ihan siis kaavaan, missä rukoillaan esivallan puolesta monessa kohtaa. Piispainkokous taitaa olla sen mahdollinen muokkaaja.
Suomen ortodoksisessa kirkossa puolustusvoimat loistaa poissaolollaan, ainakin verrattuna muuhun ortodoksiseen maailmaan. Argumenttina ”muu ortodoksinen maailma” ei toki ole kovin painava, mutta poikkeama mielenkiintoinen – sekä historiallisesti että globaalisti.
Luterilainen käytäntö omansa. Mielenkiintoista oli kuulla siitä. En itse asiassa tiennyt tuota käytäntöä.
”Rukoilemme oikeudenmukaista rauhaa Ukrainaan” on huomattavasti parempi kuin ”sovinnon mieltä Ukrainassa sotiville”.
Kiitos Lars, Jari ja Marko!
Hyvä ja kannatettava lopputulema.
Miksiköhän rukouksissa usein toistuu tuo, että pyrimme neuvomaan Jumalaa? Pyydämme tässä oikeudenmukaista rauhaa.
Eikö muunlainen rauha kelpaisi. Oikeudenmukaisuus on tietysti hieno termi, mutta sen oikeudenmukaisuus riippuu täysin näkökulmasta. Onko Ukrainalla lupa vaatia Venäjänkielisiä alueita omikseen. Alueita, jotka ovat venäjänmielisiä. Sen tähden, että Ukrainan rajat ovat mitä ovat. Mitä on siis oikeudenmukaisuus siellä?
Sen sijaan voimme rukouksessa tuoda Jumalan eteen sen kärsimyksen, jota sota siellä aiheuttaa ja vedota Jumalan viisauteen ja voimaan jolla hän voi vaikuttaa rauhaan sillä alueella. Onhan Jumalalla kaikki mahdolliset ja mahdottomat mahdollisuudet käytössä. Rukouksen tulisi olla vain oman ihmisen hädän ja avuttomuuden kertomista. eli sydämen avaamista Jumalalle. Samalla sitä, että jätetään Jumalan huoleksi se millainen rauha Ukrainaan pitäisi saada.
Olen sitä kirkkorukousta jossa luetellaan Jumalalle kaikkia asioita ja annetaan hänelle neuvoja, miten niiden kanssa pitää menetellä. Lisäksi se, että joku seurakuntalainen lukee sen. Ei rukousta tee rukoukseksi se että sanotaan: rukoilkaamme.
Ymmärrän kyllä, että luettelo joka siinä rukousaiheista luetaan voi kuulijoiden mielissä muuntua oikeaksi rukoukseksi seurakuntalaisten sydämissä.
Kun rukoilemme ”oikeudenmukaista rauhaa Ukrainaan”, rauha ymmärtääkseni sisältää ainakin: (1) Venäjän hyökkäyksen pysäyttämisen ja venäläisten joukkojen vetämisen pois Ukrainan alueelta, (2) Ukrainan alueellisen koskemattomuuden turvaamisen kansainvälisesti tunnustettujen (myös Venäjän tunnustamien) rajojen sisällä, (3) Venäjän velvoittamisen korvaamaan aiheuttamiaan tuhoja, (4) sotarikoksiin syyllistyneiden (sekä Venäjän että Ukrainan kansalaisten) saattamisen oikeudelliseen vastuuseen.
Venäjällä ei ole mitään oikeutta vaatia Ukrainalta maakuntia, jotka ovat enemmistöltään venäjänkielisiä. Jos ukrainalaisen äidinkieli on venäjä, se ei ole samaa kuin venäjämielisyys – sellaisia toki on. Kremlin käynnistämä kapinointi Donetskissa ja Luhanskissa sai jonkin määrän paikallisia mukaansa, mutta tosiasiallinen johto on koko ajan ollut rajan takaa tulleilla ns. isovenäläisillä.
Venäjän hyökkäyksen seurauksena tuhannet – määrää on vaikea tietää – venäjää äidinkielenään puhuvat ukrainalaiset ovat vaihtaneet käyttämänsä kielen ukrainaksi ja protestoivat näin hyökkäystä vastaan.
Vielä lisäyksenä: Ukraina ei vaadi Venäjältä yhtään maakuntaa, mutta pyrkii saamaan takaisin ne Ukrainan maakunnat, jotka Venäjä on osittain miehittänyt.
Pekka P.
Kirjoitat ”…mutta sen oikeudenmukaisuus riippuu täysin näkökulmasta. ”.
Eipä taida riippua näkökulmasta. Siviilien raiskaaminen, kiduttaminen ja murhaaminen, jota Venäjä harjoittaa on väärin ihan mistä näkökulmasta tahansa.
Samaa mieltä Jorma ja Jarin kanssa. Venäjän kohdalla ei voida puhua mistään;
”Oikeudenmukaisuus on tietysti hieno termi, mutta sen oikeudenmukaisuus riippuu täysin näkökulmasta. ”
Pekka Veli ja Jorma. Oikeudenmukaisuuden käsite voidaan totta kai ymmärtää eri tavoin. Kun lähdetään pohtimaan syvällisiä, käy ilmi, että oikeudenmukaisuuskin voidaan toteuttaa eri tavoin. Kirkko ei tietenkään voi ottaa kantaa kaikkiin tällaisiin kysymyksiin jumalanpalvelusta pitäessään.
Koska Jumala tahtoo vanhurskautta ja oikeutta, oikeudenmukaisuuden pyytäminen monissa eri asioissa on oikein. Samalla on huomattava sekin, että kristityilläkin on eri syistä hyvin eri käsityksiä siitä, mikä on oikeudenmukaista ja Jumalan tahdon mukaista kussakin konkreettisessa tilanteessa. Onneksi saamme luottaa siihen, että Jumalalta saa pyytää, mutta Häntä ei tarvitse neuvoa. Lisäksi meidän on syytä muistaa: tapahtukoon sinun tahtosi (ei minun tahtoni/meidän tahtomme). Yhä useammin on myös tapana pyytää Jumalalta, että me tai ne, joiden puolesta rukoilemme, osaamme/osaavat toimia oikean suuntaisesti.
Luterilaisen jumalanpalveluksen esirukouksen ongelma onkin muuten minun mielestäni nykyään inkluusio: Miten muotoilla esirukous niin, että kaikki osallistujat voisivat kokea sen omakseen, rukous olisi kristinuskon mukainen ja vielä seuraisi liturgista perinnettä?
Mitä on todellinen kristillinen oikeudenmukaisuus?
Siis kun ajattelee jokaista ihmistä niin jokainen (aikuinen) on tehnyt syntiä ja ansaitsee kadotuksen ja evankeliumin tähden voi saada armon ennen tehdyistä synneistään.
Nyt kun uskova on saanut armon niin voiko hän vaatia itselleen oikeudenmukaista kohtelua, siis eikö armo ole juuri epäoikeudenmukaista, kun teoista joista kuuluisi katotustuomio saakin armon?
Nyt kuuluukin kysymys mikä on minulle niin tärkeää että en armahtaisi lähimmäisiäni, onko joku niin tärkeää että olisin valmis jopa tappamaan lähimmäisen?
Esirukous Suomen puolustusvoimissa palvelevien puolesta on varmasti paikallaan, tunnustuskunnasta riippumatta. Samoin rukous rauhan puolesta.
Muuten muotoilisin yhteiset rukoukset aika avoimesti ja jättäisin yksityiskohdat Herran haltuun.
”Rukoilkaamme Herraa Jumalan varjeleman tasavaltamme, sen presidentin, eduskunnan, valtioneuvoston, puolustuslaitoksen ja koko esi- vallan edestä.”
Näin yhdessä käännösehdotuksessa asia ilmaistiin. 1950-luvulta lähtien puolustusvoimat ei enää normaalisti mainittu.
Rauha ollut rukouksissa aina. Ensimmäisenä.
Kiitos kommenteista. Keskustelu vaikuttaa hiljentyneen.
Minä liitän lähes aina esirukoukseen rukouksen puolustusvoimissa ja rajavartiolaitoksessa palvelevien puolesta. Tuo rajavartiolaitoksen osuus tuli hauskalla tavalla mukaan: Eräs rajaeversti evp. osallistuu säännöllisesti itsenäisyyspäivän jumalanpalveluksiin. Hän tuli kerran puhumaan, että miksi rukoillaan vain puolustusvoimissa palvelevien puolesta ja unohdetaan rajavartiolaitoksessa palvelevat. Tuo rukousosa siis siinä yhteydessä, missä rukous presidentin, hallituksen eduskunnan ja oikeuslaitoksen puolesta.
Monen puolesta voisi rukoilla osana normaalia liturgista elämää. Ortodoksisesti puolustusvoimat tai sotavoimat on se perinteinen. Ortodoksisissa kirkoissa tällaiset lisäykset ei tehdä omin päin, vaan koko paikalliskirkkona tai korkeintaan hiippakunnallisesti. Silloin voi myös huomioida mainitsemasi paikalliset erityisyydet.