”Sanoilla on hoitavia ja pitkällisiä vaikutuksia”, otsikoi toimittaja Jaana Kerola kolumninsa (AL 7.12.2024). Kerola muisteli yli 20 vuoden takaisia lääkärin sanoja, jotka antoivat uskoa silloin, kun oli epätoivoa. Sanojen mahti on moniulotteinen – ja pitkävaikutteinenkin. Sanojen mielikuvilla rakennetaan sosiaalista todellisuutta – nostetaan ja painetaan. Miten itse toimit, oletko sanojesi mittainen, lannistatko vai lääkitsetkö sanoillasi?
Mitä, milloin, miten ja keille puhumme, ovat vaikuttamisen avainasioita. Kun hyväksymme ja ymmärrämme paremmin itseämme ja toisiamme, lääkitsevät sanatkin löytyvät helpommin.
Joulun aika on esimerkki siitä, kuinka hyvä tahto valtaa ihmiset – sanoin, lahjoin ja teoin. Näin on vielä, vaikka joulun päähenkilö puhuttelee – sanallaan – aina vain supistuvaa joukkoa. Joillekin Jeesus on antisankari, muinaistarun satuolento tai vain yksi profeetoista aikalaisilleen.
Suomalaista arvomaailmaa kuvannee aina vain selvemmin professori Kari Suomalaisen pilapiirros 22.12.1954 (HS) ”Kuokkavieras syntymäpäiväjuhlilla.” Piirroksessa Jeesus seisoi hämärässä porttiholvissa kerjäten ohikulkijoilta jouluruuhkassa. Samaan aikaan valossa kylpevien markettien ovet kävivät tiuhaan. Tavaroiden taivaan suosio oli ja on vahva ja vakaa.
Aikamme henkeä kuvastaa osin esimerkiksi ruotsalaisyritys SSAB, joka on kehottanut välttämään joulu-sanaa ja ohjeistanut sanomaan joulutoivotusten sijaan ”Hyviä vapaita!” (HS 13.12.2024).
On merkkejä, joiden mukaan kristinuskon kuuluvuutta ja näkyvyyttä haluttaisiin karsia. Paheksuvaa kriittisyyden kasvua on esiintynyt esim. kouluissa esitettävien ohjelmien hengellisiä viittauksia kohtaan.
Saatamme nähdä ihmisten sanojen ja kehonkielen peilistä joitakin vahvuuksiamme ja heikkouksiamme. Onko niin, että itsekkyytemme havaitsee peilistä ensi sijassa toisten puutteita?
Vaikuttava puhe ja puheenvuoro?
Vaikenemmeko, kun pitäisi puhua? Onko puhumisen suurin este luulo osaamisen puutteista? Vai onko esteenä ikivanha mörkö korvien välissä: ”Mitähän kuulijat sanovat!”
Vuonna 2016 puhujana palkittu toimittaja Riku Rantala sanoo: ”Kuuntelemalla oppii puhumaan paremmin. Menkäämme siis kuuntelemaan mestareita!” Mestariksi ei tarvitse tulla, mutta jos vaikutamme sanoillamme ilman ahdistusta, sekin on paljon. Myönteisyys ei ahdista.
Jokainen meistä joutunee aina joskus pitämään pikku puheen. Onnistumme paremmin, jos esiinnymme itsenämme – luonnollisuus voimanamme.
Kuka tahansa voi harjaannuttaa itsessään eri asioita. Puhuminen ei ole poikkeus. Puhetilanteisiin meneminen koulii parhaiten. Luontaisia taitoja ei kuitenkaan mikään selätä. Kirjailija ja tiedemies W. A. Goethe kirjoitti: ”Taipumuksen antaa luonto, valmius on siitä jokaisen itse kehitettävä.”
Hyvässä puheessa on jokin juoni, pääviesti, ehkä jännitekin. Se valpastuttaa. Se hivelee tunteitakin. Siinä on merkityksellistä samaistumispintaa. Sen selkeys ja ymmärrettävyys ovat a ja o.
Puheeseen valmistautuva ottaa selvää kuulijakunnastaan ja puhetilanteesta. Kiusaus on kosiskella kuulijoita, sillä yleisön arvoista poikkeamiseen reagoidaan herkästi. Olemmehan silloin kyllin itsekriittisiä, ettemme suin päin seiso arvostelijoiden joukossa.
Jos puhujalla on omia kokemuksia, herkkyys oivaltaa, mikä tuntuu joltakin sekä luovuutta puhua koskettavasti, se vangitsee kuulijat.
Tarinallisuus kiehtoo aina
Hyvä tarina puheessa, vaikkapa johdatteluna, jää mieleen. Siksi monet sadutkin elävät kauan. Niissä on opetus pelkistettynä sekä toimintaympäristö tuttu ja konkreettinen.
Puhekouluttaja, TT Juhana Torkin mukaan monet merkitykselliset asiat voidaan pukea tarinan muotoon: ”Puheet unohdetaan, mutta tarinat muistetaan.”
Raamatun historiassa luomiskertomus, Jeesuksen syntymä ja kuolema ovat ikiaikaisia tarinoita. Sana – Raamatun käyttämässä merkityksessä – voi nykyisin jopa hämmentää (ks. Joh. 1: 1).
Maailmankirjallisuuden helmitarinoita ovat esimerkiksi Anatole Francen ”Paita” (onnellisen miehen paita), John Finnemoren Robin Hoodin ja hänen iloisten miestensä tarina sekä Hans Christian Andersenin ”Keisarin uudet vaatteet.” Alusta loppuun koukuttavaa ja aikaa kestävää tarinaa on myös Mika Waltarin ”Sinuhe egyptiläinen”.
Tarinoiden ohella sanavalinnat ohjaavat mielikuvia. Poliitikoille ja mielipidevaikuttajille asia on läheinen. Jotkut puhujat hyödyntävät tyylivalinnoissaan kaunokirjallisuudenkin lajeja – epiikkaa, lyriikkaa ja jopa draamaakin. Esitystilanne ratkaisee paljolti puhumisen reunaehdot.
Onko puhuminen pienryhmissä vahvuutesi?
Valmius keskustella, käyttää puheenvuoro ja pitää puhe kehittyvät kokemusten karttuessa. Puheen näkökulma on avainvalinta pääsanoman ohella. Sujuvaa puhetta kuuntelee mielellään. Kun asia hallitaan, sanat seuraavat. Puheessa lämpimät sanavalinnat vaikuttavat ikään kuin puhuja keskustelisi yleisön kanssa.
Toisten puheenvuoroista jatkaminen on taito sinänsä. Se edellyttää kuuntelua ja ymmärtämistä. Ahtaasti tulkiten vuoropuhelu tarkoittaa vuoron perään puhumista – ei vielä edellisten puheenvuorojen hyödyntämistä. Taito jäsentää puheenvuoroja on harvinaista.
Keskustelun ylläpitämiseksi kysymykset, kommentit, väitteet ja palautteet ovat tervetulleita. Eduskunnan kyselytunnit eivät niiltä osin kelpaa esikuvaksi. Toisin ajattelija ei saa eduskunnassa kiitosta, vaikka aihetta olisikin. Ajateltaneen, että juuri näin pitääkin puhua ja hyökätä. Puhekulttuuri vie ja puhujat vikisevät. ”Kehtaattekin”– ehkäpä tuttu ilmaus valtuustoissakin?
Matala kynnys puhua on etu monessa mielessä. Avainasia on ilmapiiri. Liika itsekriittisyys hämärtää ajatuksen kirkkautta. Aitous, tavallisuus ja turvallisuus vetoavat. Ne avaavat takin (sanaisen arkun) kuten aurinko teki Aisopoksen klassikkosadussa auringosta ja tuulesta. Jos joku puhuu toistuvasti ”sankariteoistaan”, tuuli alkaa puhaltaa navakasti.
Dialogisuudessa on kyse yhdessä ajattelusta luottavassa ja sallivassa ilmapiirissä. Silloin ihmisten väliset sidokset ja ryhmän tuloksellisuus kukkivat. Erikoisiakaan ideoita ei tyrmätä. Ryhmän lopputulos, yhdessä prosessin kanssa, ratkaisee onnistumisen.
Tunteiden ohittamattomuus!
Tunteiden näkyminen ja niistä puhuminen ovat normaalia. Se kuuluu ihmisyyteen. Emme voi piilotella arvojammekaan. Ne pilkistelevät aina jostain. Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu (ks. Matt. 12:34).
Tosiasiat eivät yleensä kiinnosta puheissa – vallankaan, jos asia ei kosketa. Omakohtaiset kokemukset, suhteemme asioihin (mielipiteet) ja konkreettiset tutut asiat koskettavat. Televisio-ohjelmat – ehkä sään ohella – stimuloivat keskusteluita.
Vaikuttamisen nyrkkisääntö on kuulijan kunnioittaminen. Se toteutuu parhaiten kasvokkain ja ryhmissä.
Haastavat keskustelukumppanit
Harvoin keskustelijoiden koostumus on kaikille mieleinen. Haastava kumppani saattaa löytyä seuraavista ryhmistä: pikkutarkat saivartelijat, marttyyrin viitan ylleen kietaisijat, ikävien asioiden kaivelijat, tinkaavat kaikkitietävät, paljon (päällekin) puhuvat ja keskustelua hallitsemaan pyrkivät. Mielipahaa voi toki yksikin jakaa. Lopulta katkeruus nujertaa kylväjänsä.
Puhetulvaa suoltavaa kumppania voi ohjata kysymyksin, palauttein ja ottamalla esille uusia näkökulmia. Nekään eivät aina ”puhekonetta” pysäytä. Silloin on viisasta väistyä.
Keiden kanssa seurustelet?
Sanoin joskus tuttavalleni, että olen tullut toimeen hyvin henkilön kanssa, jolla on päinvastaiset arvot kuin minulla. Hän sanoi: ”Ette varmaankaan puhu niistä arvoista.” Asia oli juuri niin. Muitakin kanssakäymisen tulppia voi olla esim. koettu alempiarvoisuus, toisin ajattelu tai vain henkilökemia.
Jossakin seurassa ”väärä” sanavalinta sähköistää. Raamatun lainaaminen voi olla ”punainen vaate”. Järjen ääneen uskova voi kauhistua Pietarin sanoista: ”Ei ole mitään profetiaa tuotu esiin, selitetty, ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta (2. Piet. 1:20–21).
Esko Korkeakoski, kasvatustieteen tohtori ja dosentti, Valkeakoski
