Eteenpäin ja kohti uusia pettymyksiä

Eduskunta äänesti, arkkipiispa oli samaa mieltä äänestystuloksen kanssa, mitä ihmiset tekivät? Erosivat kirkosta. Tiukan äänestyksen synnyttämä pahin savupilvi lienee hälvennyt, joten olisiko aika tarkistaa kytkennät? Niin lain puoltajat kuin vastustajatkin vetosivat lapsen oikeuksiin, joiden luonnollisesti katsoivat toteutuvan paremmin, jos heidän kantansa pääsisi voitolle.

No hyvä.

Kun nyt piispatkin ovat ilmaisseet huolensa ykseyden säilymisestä ja kilvan kauhistelleet/surreet ennätyksellistä kirkosta eroamispiikkiä, voisiko tässä lapsilähtöisyydessä olla yhteisen alun siemen? Olen tarkoituksellisesti pysytellyt ulkopuolella kaikista niistä – lähinnä Facebookissa tarjotuista – liittymiskutsuista mielipiteenilmaisuun sukupuolineutraalin avioliiton puolesta tai sitä vastaan. Tosiasia kuitenkin lienee se, että meistä suomalaisista yli 95 % on sellaisia, jotka eivät muodostaisi intiimiä parisuhdetta, saati rekisteröisi sitä millään tavalla, samaa sukupuolta olevan kanssa. Ei varmaan antaisi luonto periksi monellakaan, vaikka siitä saisi kuinka paljon etuja ja vaikka rahaakin tarjottaisiin. Loppujen lopuksi taitaa olla niin, että alle tuon viiden prosentin menee se määrä, jotka lähtevät sitten joskus 2017 häähommia suunnittelemaan. Aivan eri suuruusluokkaa on perheitä ja lapsia paljon useammin ja syvemmältä koskettava ongelma, joka ei parisuhteen laadun laventamisesta huolimatta ole osoittamassa vähenemisen merkkejä ja jonka haittapuolia lapsille ei koskaan tunnuta muistettavan tarpeeksi: erot ja niiden vaikutus lapsiin.

Lapissa kaikki kukkii nopeasti; kun meillä vehdataan pienen vähemmistön asioissa ja nähdään siellä jos jonkinlaista uhkakuvaa, unohdetaan muita, suurempia ja tärkeämpiä ongelmia siinä sivussa. On niin kivaa tuntea itsensä moraalisesti ylemmäksi pohtiessaan samaa sukupuolta olevien parisuhteita – onhan kyseessä niin marginaalinen ilmiö, että ehkä se ei koskaan koske minua tai lähipiiriäni. Lähes joka perheessä, suvussa ja piirissä vain alkaa olla niin yleistä tuo eroaminen, että sitä ei parane paheksua. Jeesushan ei Raamatun mukaan puhu sanaakaan homoseksuaalisuudesta – Matt. 19:12 on tässä kohtaa monitulkintainen – mutta avioerot hän tuomitsee melko selkeästi.

Oli tilanne lainsäädännön suhteen sitten mikä tahansa tai antoi kirkko siunauksensa sitten millaisille liitoille ja perhekunnille tahansa, lienee jatkossakin tavallisempi tilanne lapselle päätyä avioeron kiistakapulaksi kuin samaa sukupuolta olevan pariskunnan adoptoimaksi. Kun kerran molemmat avioliittolain muutoksen osapuolet ovat ilmaisseet ajattelevansa lapsen parasta, olisiko tämän asian parantamisessa tie yhteistyöhön ja vaikuttamiseen monia koskevassa asiassa? Vai onko joukossa sellaisia tahoja, joiden mielestä lapsiperheiden erot ovat positiivisia elämyksiä, joita tulisi kovasti pyrkiä lisäämään ja tarjoamaan tuota ihanaa ihmisenä kasvamisen mahdollisuutta yhä useammalle?

Yhä edelleen erotilanteissa lapset jäävät – syystä joka kaipaisi pitkää ja perusteellista esiin kaivamista – äidilleen useammin kuin isälle. Yhä edelleen liian usein lähivanhempi saa suoltaa omaa katkeraa mielikuvaansa toisesta vanhemmasta. Olen tämän satoja kertoja työssä ja omassa elämässäni kuullut. Pahinta on se, että lapsikin kuulee kaiken sen, miten toinen hänen elämänsä tärkein ja rakkain ihminen on vastuuton narsisti, juoppo raha-asioista huolehtimaton luuseri. Se on siis kuva, jonka useimmiten poikalapsi useimmiten äidiltään saa omaa sukupuoltaan edustavasta hahmosta; siitä, jonka kaltaiseksi hänen on tarkoitus kasvaa.

Ongelmaa ei taatusti helpota sekään, että lapsen kohtaama ammattilaisten armeija naisistuu sekin. Vielä 1970-luvulla, ydinperheiden aikaan, otettiin opettajankoulutuksiin puolet naisia ja puolet miehiä. Nyt miesten osuus luokan- ja erityisopettajiksi opiskelevista taitaa olla jossain kymmenen prosentin hujakoilla. Tiedän myös, etten ole ainoa (mies) opettaja, joka suunnittelee ammatinvaihdosta vaikeutuvien tilanteiden ja lisääntyvän byrokratian vuoksi. Pilatukset pesevät käsiään kasvatuksen ongelmista tarjoamalla yhä uusia ja uusia palavereja, raportointeja ja toimintarajoituksia. Sen sijaan, että saisimme keskittyä kasvatukselliseen vuorovaikutukseen, istumme oppilashuoltokokouksissa, kirjaamme Wilmaan ja vastaanotamme yhä uusia velvoitteita, joiden täyttäminen vie aikaa siltä työltä, jota meidän tulisi olla lasten kanssa tekemässä.

Mites olisi? Palautettaisiinko resurssit; luottamus ja usko kasvatukseen ja tuettaisiin vastuuta ottavia aikuisia kaikissa asemissa ja kaikissa kasvatustehtävissä? Jos puoletkin siitä innosta, millä parisuhdelakia on argumentoitu puolesta ja vastaan, käytettäisiin jo olemassa olevien lasten ongelmien hoitoon, olisi käytetty lasten aseman oikeaan parantamiseen, olisi moni itku jäänyt itkemättä ja moni burnout jäänyt toteutumatta.

Raamatulla homoliittoja vastustavat ovat useasti siteeranneet Roomalaiskirjeen alkua, jossa Paavali puhuu luonnolliset sukupuolisuhteet ”vaihtaneista” – ei siis mainitse niitä, jotka eivät koskaan ole heteroseksiä harrastaneetkaan – mutta unohtavat, miten Paavali jatkaa Room.1:28-31:

Koska he eivät ole antaneet arvoa Jumalan tuntemiselle, on Jumala jättänyt heidät arvottomien ajatusten valtaan, tekemään sellaista mikä ei sovi. He ovat täynnä kaikenlaista vääryyttä, halpamaisuutta, ahneutta ja pahuutta, täynnä kateutta, murhanhimoa, riitaisuutta, petollisuutta ja pahansuopuutta, he panettelevat ja parjaavat, vihaavat Jumalaa, ovat röyhkeitä ja pöyhkeitä, rehenteleviä ja pahanilkisiä, vanhemmilleen tottelemattomia, ymmärtämättömiä ja epäluotettavia, rakkaudettomia ja säälimättömiä.

Näitä jakeita edeltävästä tekstistä on nyt käyty jo riittävästi polemiikkia suuntaan jos toiseenkin. Olisiko nyt aika keskittyä muihin Paavalin mainitsemiin ongelmiin?