EUANGELIUM BENEDICTUM – paavista, Jeesuksesta ja ekumeniasta

Toissapäivänä Akateemisessa kirjakaupassa esiteltiin kaksi vastajulkaistua Perussanoman kirjaa: Joseph Ratzingerin Jeesuksen viimeiset päivät ja Timo Junkkaalan toimittama Euangelium Benedictum – siunattu evankeliumi – Katolisuus ja luterilaisuus Jeesuksen sanoman jäljillä. Jälkimmäinen osuu niin omien kiinnostuksen kohteitteni ytimeen, että ei kestänyt kahtakaan vuorokautta arvostelukappaleen saamisesta, kun olin jo ”hotkaissut” tuon 272-sivuisen kokoelmateoksen ja tehnyt siihen runsaasti merkintöjä. Tulen kirjoittamaan kirjasta ja sen artikkeleista varmasti useampia arvosteluja. Tässä artikkelissa keskityn pääasiassa kirjan ensimmäiseen osaan ja esitän joitain yleisiä huomioita.

Kirjan ensimmäinen osa käsittelee Ratzingerin/Benedictus XVI:n Jeesus-trilogian osia 1-2, toinen osa puolestaan luterilais-katolista asetelmaa tänään. Kaikki kirjoittajat ovat teologian tohtoreita, mutta vain yksi yhdeksästä on katolilainen (isä Raimo Goyarrola). Julkaisun yhteydessä kolmena viime päivänä pidetyt luennot Helsingin yliopistossa olivat hieman tasapainoisempia: siellä katoliselta puolelta puhumassa olivat myös piispa Teemu Sippo SCJ ja teol. tri Sven-Olav Back.

Ratzinger ja Jeesus-tutkimus

Ensimmäisen osan artikkeleissa tutkitaan paavin Jeesus-kirjoja eksegeettisesti ja dogmaattisesti. Tom Holménin mukaan Ratzingerin kirjat ”eivät ole Jeesus-tutkimusta, ennemminkin kaukana siitä” (s. 23). Tämä perustuu Holménin näkemykseen historiantutkimuksen tavasta tietää, joka ”saa rajansa materialismin maailmankuvasta” (s. 25). Holmén toteaa kuitenkin, että uskonnollisessa maailmassa ”tavat tietää ovat paljon moninaisemmat” (s. 25). Ratzingerin Jeesus-kirjat ovat ”malliesimerkki kristityn Jeesus-käsityksestä, jolle tutkimuksen Jeesus ei ole epärelevantti muttei liioin kaikki, mitä Jeesuksesta on mielekästä sanoa” (s. 23). Monien vaikeahkojenkin erottelujen jälkeen Holmén sanoo Ratzingerin Jeesuksen olevan yhtä aikaa ”historian Jeesus, uskonnollinen Jeesus, evankeliumien Jeesus, todellinen Jeesus, uskon Jeesus, Raamatun Jeesus ja teologian Jeesus” (s. 29). Paljon sanottu!

Ratzingerin suhteesta Jeesus-tutkimukseen Holmén huomauttaa, että Ratzinger ei tunnu tuntevan ns. kolmatta etsintää vaan liikkuu pääasiassa jo hieman vanhentuneen, 1950-70-lukujen toisen etsinnän maailmassa ja kaatelee kumoon jo kauan hylättyjä virhetulkintoja (mikä ei kuitenkaan ole arvotonta, sillä ne voivat yhä elää tutkijakunnan ulkopuolella). Ratzinger olisi itse asiassa saanut monelle teesilleen paljon arvokasta tukea nykytutkimuksesta. Lopuksi Holmén toteaa, ”että Ratzinger, joka taustaltaan ei ole eksegeetti eikä Jeesus-tutkija, on siihen nähden varsin hyvin tietoinen ja oppinut näiden tutkimusalojen kysymyksistä” (s. 47).

Toisessa artikkelissa Matti Kankaanniemi kertoo siitä, mitä historiatutkimus sanoo Jeesuksen viimeisistä päivistä. Eräs huomioni herättänyt kohta sanoi osuvasti, että tutkijoiden filosofinen jako supernaturalisteihin ja antisupernaturalisteihin olisi karkea yksinkertaistus. ”Jokaisella tutkijalla uskottavuuden raja tulee jossakin eteen” (s. 68), Kankaanniemi sanoo viitaten erityisesti kohtaan Matt. 27:51-53. Kankaanniemen sinänsä arvokas artikkeli jää kuitenkin tässä kokoelmateoksessa hieman irralliseksi, kun siinä ei ole juuri tarttumapintaa Ratzingeriin. Sven-Olav Backin kontribuutio Ratzingerista eksegeettinä olisi kenties sopinut paremmin kirjan kokonaisuuteen.

Paavi, katolisuus ja roomalaiskatolisuus

Leif Eriksonin artikkeli ”Katolinen ja roomalaiskatolinen usko paavin kirjoissa Jeesus Nasaretilaisesta” on toisaalta hieno katsaus siihen, kuinka paljon yhteistä luterilaisilla ja katolilaisilla on, tai ainakin luterilaisilla ja Ratzingerilla. Se dokumentoi hienosti paavin edustavan yhteistä katolista uskoa kolminaisuusopin, kristologian, sakramenttiopin ja jopa pelastusopin kohdalla: ”Paavin esittämä pelastusoppi ei poikkea luterilaisten uskonpuhdistajien käsityksestä… Paavin kuvaus uskon ja tekojen suhteesta vastaa Augsburgin tunnustuksen artiklaa XX ja sitä käsitystä, mikä esiintyy Lutherin kirjoissa Kristityn vapaudesta ja Puhe hyvistä teoista vuodelta 1520.” (s. 101, 103)

Toisaalta katolista lukijaa artikkeli provosoi kielimanipulaatiollaan. Erikson määrittelee käytännössä katolisen tarkoittamaan evankelisluterilaista, kun taas katolisen hän leimaa roomalaiskatoliseksi. Hän tekee objektiivisen väitteen sanojen merkityksestä: ”Todettakoon aluksi, että käsitteet katolinen ja roomalaiskatolinen eivät suinkaan ole samaa tarkoittavia, vaikka usein niitä käytetään synonyymeinä […] evankelisluterilaiset kristityt tunnustautuvat katolisuuteen […] Katolisuuden yhdistäminen Rooman kirkkoon on myöhempi ilmiö.” (s. 93-94).

Eriksonin kielipeli antaa sellaisen mielikuvan, että kaikki Ratzingerin kirjoissa esiintyvä ei-luterilainen aines on myöhäisempää roomalaiskatolista lisää yhteiseen apostoliseen uskoon. Näihin ”roomalaiskatolisiin” erityispiirteisiin lukeutuvat mm. vapaa tahto ja ihmisen Jumala-kaipuu! Siis haloo – jos jokin oppi on katolinen ja yhteinen – kaikkien kirkkoisien hyväksymä, myös Augustinuksen – niin se on vapaa tahto. On luterilaisten ongelma, jos he eivät yhdy tähän katoliseen uskoon, ei Rooman. Samoin Erikson myöntää Jumala-kaipuunkin opin olevan jo Augustinuksella, joten sekään ei ole mikään CA:n jälkeinen roomalainen keksintö. Mieli tekisi melkein sanoa, että hyväksykööt luterilaiset itselleen paavi Leo X:n antaman nimen ”luterilainen” ja suostukoot samalla kutsumaan meitä katolilaisiksi, tai puhukoot sitten mieluummin saman tien vaikka ”meistä katolilaisista” ja ”niistä paavilaisista”. Jos Erikson ei halua hyväksyä sanojen sitä merkitystä, jota niiden edustajat itse käyttävät, niin ainakin voisi rehdisti todeta, että käytämme näitä sanoja eri tavoin, ja että tässä artikkelissa seurataan luterilaista itseymmärrystä. Sama kritiikki pätee osin myös Junkkaalaan (s. 263).

(Vielä varmuuden vuoksi nootti sanojen merkityksestä katolisessa kielenkäytössä, mistä jo piispa Teemu Sippo huomautti toissapäivänä: Rooman kirkko tarkoittaa Rooman paikalliskirkkoa, ei katolista kirkkoa eli kaikkia Rooman yhteydessä olevia paikalliskirkkoja, ja roomalaiskatolinen tarkoittaa roomalaiseen riitukseen kuuluvaa, toisin kuin vaikkapa kreikkalaiskatolinen, syyrialaiskatolinen tai kaldealaiskatolinen – silti kaikkien näiden riitusten edustajat ovat yhteydessä paaviin.)

Ehkä vielä edellistä kielellistä kysymystä enemmän katolista filologilukijaa kirpaisee teologian tohtoreiden (!) jatkuva kompastelu adjektiivin ”katolinen” ja substantiivin ”katolilainen” käytössä. Piispa Jari Jolkkonen kirjoittaa mm. ”katolilaiset hartausrukoukset” (s. 159), ”katolilainen osapuoli” (s. 162) mutta kuitenkin ”katolinen keisari” (s. 162) ja ”katolinen usko” (s. 163), jotka siis ovat oikein, toisin kuin ”katoliset omaksuvat” (s. 173) – oikein taas on ”halutaan olla katolilaisia” (s. 176). 

Lopuksi

Euangelium Benedictum -kirjassa on kaksi osaa, joista pääpaino on toisella. Toinen osa käsittelee siunattua evankeliumia, vanhurskauttamisoppia ja luterilais-katolista asetelmaa tänä päivänä. Kirjan nimileikkiä soveltaen toisen osan nimi voisi olla Euangelium Benedictum, ensimmäisen taas Euangelium Benedicti – Benedictuksen evankeliumi. Ja siitä paavi saa melkein puhtaat paperit. Joistain kritiikeistään huolimatta sekä Holmén että Erikson arvostavat Ratzingerin Jeesus-kirjoja: Eriksonin sanoin hän on ”onnistunut pyrkimyksessään toimia ’ekumeenisena todistajana’” (s. 114). Ratzingerin/Benedictuksen ”Jeesuksen kasvojen etsintään” osallistuminen on ”sekä älyllisesti että hengellisesti innoittavaa” (s. 114).  Perussanoma on tehnyt hienon ekumeenisen eleen julkaistessaan nämä kaksi arvokasta kirjaa.