EUANGELIUM BENEDICTUM – vanhurskauttamisopista, ekumeniasta ja paaviudesta

Artikkelisarja on kasvanut viisiosaiseksi, mutta sellaisen tämä Euangelium Benedictum -kirja ansaitseekin, ainakin minulta. Vielä kerran kiitokset Perussanomalle tällaisen hienon artikkelikokoelman julkaisemisesta. Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä arviointivuorossa on kirjan toimittaja Timo Junkkaala, joka esipuheen lisäksi kirjoitti kirjaan artikkelin ”Löytyikö yhteys vanhurskauttamisopissa?”

Aivan ensiksi on tietysti viitattava joulun alla yhdessä Timo Junkkaalan kanssa käymäämme debattiin juuri tästä aiheesta. Paljon hyvää palautetta saanut debatti on luettavana kokonaisuudessaan blogillani. Jos lukee pelkän Junkkalan artikkelin, negatiivinen kanta näyttää vakuuttavasti perustellulta, joten on hyvä katsoa asiaa myös toiselta puolelta: audiatur et altera pars. Vaikka emme me itse asiassa Junkkaalan kanssa mitenkään vastakkaisilla äärilaidoilla ole tämän asian suhteen.

Tässä artikkelissa haluaisin tuoda esille ajatuksia, joita Junkkaalan painettu artikkeli minussa herätti ja joita jouludebatissa ei tullut käsiteltyä.

Terminologiasta

Junkkaala aloittaa artikkelinsa selittämällä vanhurskauttamisen raamatullista taustaa. Hän kirjoittaa: ”Vanhurskauttaminen on alun perin ollut oikeudellinen termi.” (s. 233) En suoraan protestoi, mutta olen tietoinen myös toisesta tavasta selittää sanan alkuperää. Sen mukaan vanhurskausterminologia on liittoterminologiaa. Nämä kaksi eivät edes välttämättä sulje toisiaan pois, mutta nyt faktana esitetään yksipuolisesti vain yksi teoria, joka tietysti sopii paremmin perinteiseen luterilaisuuteen.

Myös Vanhan testamentin vanhurskausopin lyhyt esitys on vahvasti luterilaisen tulkinnan värittämä (s. 233-234), puhumattakaan sitten Junkkaalan Paavali-tulkinnasta. Junkkaala esittelee Paavalin Room. 4:ssä käyttämän termin ”katsoa” tai ”lukea” vanhurskaaksi (lat. imputare/reputare) ja selittää sen merkityksen 1500 vuotta myöhemmän luterilaisen dogmatiikan mukaan. Paavali ei kertaakaan sano, että ”syntisen ihmisen hyväksi luetaan (imputatio) Jeesuksen vanhurskaus, jolloin Jumala julistaa hänet vanhurskaaksi, vaikka hän edelleen itsessään on syntinen” (s. 235). Room. 4:5 tulee tietysti tätä lähimmäksi, mutta ei siinäkään puhuta Jeesuksen vanhurskauden imputaatiosta.

Vanhurskas-sana on suomen kielessä outo ja tuntematon muuten kuin Raamatussa/teologiassa. Junkkaalan selitys sen etymologiasta on mielenkiintoinen. Nähtävästi ”hurskas” on sama kuin muinaisenglannin horsc, jonka eräs merkitys on viisas. Tämä näkyy edelleen sanonnassa ”hullua hurskaammaksi”. Etuliite van- tulee vanhasta ”vaka” sanan genetiivistä. Vuoden 1641 Bibliassa Jumala on ”waca”, siis uskollinen tai oikeamielinen. Näin päästäänkin jo ahaa-elämykseen: ”Suomen kielen sanat vanhurskas ja vanhurskaus ovat siis itse asiassa suoria käännöksiä germaanisista kielistä. Muinaisenglannin rihtwis ja ruotsin rättvis ovat sananmukaisesti suomeksi vakaan eli oikean tai oikeamielisen ja hurskaan eli viisaan yhdistelmä.” Vanhurskas on siis ”oikealla tavalla viisas” – nimittäin niin, että ”on ottanut todesta Jumalan sanan”. (s. 236)

Sitten mennään taas luterilaisen anakronismin puolelle. Vanhurskas ”tarkoittaa siis Uudessa testamentissa ihmistä, joka uskoo Jumalan sanan lupaukset Kristuksen sovitustyön tuomasta syntien anteeksiantamuksesta” (s. 236). En taaskaan sinänsä halua protestoida, mutta korkeintaan puolitotuus tämä on, asia on paljon monimutkaisempi, kuten joskus analysoimani Aarne Toivasen väitöskirja osoittaa. Mitä UT esim. tarkoittaa sanalla dikaios Joosefia, Sakariasta ja Elisabetia kuvaillessaan? (Luuk. 1:6, Matt. 1:19)?

Vanhurskauttamisopista

Junkkaalan esitys Lutherin vanhurskauttamisopista ja sen tuomiosta on tietysti kirjoitettu aidan luterilaiselta puolelta, ja se näkyy. Aivan eri kuvan tapahtumien kulusta saisi, jos ensin hahmottelisi vaikkapa Alister McGrathin (Iustitia Dei) tavoin Augustinuksen ja keskiajan teologien vanhurskauttamisoppeja ja sitten vertaisi niitä Lutheriin ja Trentoon. Nyt Junkkaala esittää hienosti luterilaisen opin mutta valikoi Trentosta vain muutaman kaanonin, jotka hänen mielestään tuomitsevat luterilaisuuden.

Artikkelissakin mainittu (s. 242) vanhurskauttamisoppia tutkinut luterilainen teologi Olli-Pekka Vainio sanoi hiljattaisessa keskustelussamme juuri tämän olevan tunnustuksellisten luterilaisten (ongelmallinen) menettelytapa: otetaan irrallinen kaanon Trentosta ja teksti Tunnustuskirjoista ja katsotaan, että nehän ovat vastakkaisia. Pikemminkin pitäisi kysyä, mikä oli Trenton isien huoli, mikä taas reformaattoreiden huoli. Trenton kaanonit on ymmärrettävä itse vanhurskauttamisdekreetin valossa, joka selittää ”oikean” tulkinnan (ja joka on muuten aika täynnä Raamattua!). Lisäksi on huomautettu esimerkiksi, että Trenton tapa käyttää sanaa ”usko” (älyllinen suostumus) poikkeaa luterilaisten tavasta ymmärtää usko luottamuksena. Tällaiset havainnot mahdollistivat Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista. 

Junkkaala ei ole tyytyväinen YJ:n vanhurskauttamisoppiin ja kysyy, ”miten ilmaisut lainkaan tosiasiassa eroavat Trenton kokouksen päätöksistä” (s. 249). Myöhemmin Junkkaala kuitenkin hieman erikoisesti valittaa, ettei uusi Katolisen kirkon katekismus ”sovi yhteen Yhteisen julistuksen kanssa”, sillä siinä ilmaistaan ”perinteinen roomalaiskatolinen oppi” (s. 264). Kun kysyin tätä Junkkalalta keskiviikkona, hän sanoi, että YJ kuitenkin sisältää luterilaisiakin ilmauksia. Katekismuksen opista keskustelimme hieman debatissa, mutta Johannes Paavali II:n sitaatti taisi jäädä käsittelemättä. Tähän pätee melko pitkälti se, mitä sanoin edellisessä artikkelissani Raimo Mäkelän vastaavasta argumentista.

Siteeratussa kohdassa, jossa puolalainen paavi puhuu Jumalan vaatimasta yhteistyöstä ja siitä, kuinka ihminen ”luo” oman pelastuksensa Jumalan kanssa, viittaus on idän perinteen synergiaoppiin tai jumalallistumisoppiin. Siitä saisi mielenkiintoisen jatkokeskustelun: tämä ei ole Trentoa, vaan suuri kristillinen traditio, johon tunnustukselliset luterilaiset ovat niin monesti ilmaisseet halunsa yhtyä. Asia onkin tullut esiin luterilais-ortodoksisissa neuvotteluissa, ja juuri sieltähän on peräisin Tuomo Mannermaan kuuluisa ”luterilainen jumalallistumisoppi” in ipsa fide Christus adest, jonka Junkkaalakin mainitsee (s. 241-243). Lisäksi mielestäni YJ:n Annex eli liite sivuaa hienosti tätä yhteistyökysymystä kohdissa 2 C), D) ja E).

Loppukaneetti

Junkkaala käsittelee artikkelissaan vielä hienosti Ruotsi-Suomen lut-kat-dialogia ja ekumenian tilannetta laajemmin. Näistä olikin puhetta jo debatissamme. Ehkä yksi mieleen jäänyt asia viime maanantain tilaisuudesta, jossa puhuivat piispat Eero Huovinen ja Teemu Sippo, oli paavin johtajuus. Junkkaalan mukaan ehtoollisyhteyden syntymisessä on kysymys yksinkertaisesti siitä, ”että luterilaisten tulisi hyväksyä paavius yhteyden merkkinä ja alistua paavin johtajuuteen” (s. 266). On ymmärrettävää, että luterilaisesta näkökulmasta kyseessä olisi ”johtajuuteen alistuminen”, mutta Sippo ja uusi paavi Franciscus ovat yrittäneet saada läpi toisenlaisen sanoman.

Paavin vallankäyttö on palvelemista, hän on ennen kaikkea palvelija ja esimerkki, ei niinkään mahtava ja voimallinen johtaja, joka puuttuisi jatkuvasti paikalliskirkkojen asioihin. Paaviuden etu on siinä, että hiippakuntien sisäisissä tai välisissä kiistoissa on tarvittaessa mahdollisuus vedota korkeampaan instanssiin, joka voi tulla avuksi, toimia kirkon parhaaksi ja säilyttää ykseyden. Eero Huovisen ja Jari Jolkkosen artikkelit olivat siitä hienoja, että ne hahmottelivat rakentavasti visiota siitä, millaista voisi olla luterilaisuuden yhteys paaviin. Jatkukoon siis Jeesuksen rukous: ut unum sint!