Euroopan kirkkojen konferenssi (EKK) pitää heinäkuun alussa aikaistetun 14. yleiskokouksensa Budapestissa. EKK keskittyy siinä hallintonsa ja organisaationsa uudistamiseen, jotta se vastaisi paremmin 2000-luvun haasteisiin.
Niin Euroopan unionin kuin Euroopan kirkkojen konferenssinkin syntyhistoriaa yhdistää ehdoton rauhan aate. Eurooppaa koetelleet ja tuhonneet maailmansodat ja diktatuurit eivät saa enää milloinkaan toistua. Eurooppa haluaa elää rauhassa, ihmisoikeuksia ja oikeusvaltion periaatteita kunnioittaen.
EKK on sitoutunut vahvasti Euroopan integraation edistämiseen. Sen mukaan integraatioon kuuluu poliittisen ja taloudellisen yhdentymisen ohella myös syvä inhimillinen, sosiaalinen, hengellinen ja uskonnollinen ulottuvuus. Integraatio on ihmistä, ei bisnestä varten.
Lissabonin sopimuksen myötä EU:n eri instituutioiden ja Euroopan eri uskonnollisten johtajien välinen vuoropuhelu on vakiintunut ja entisestään syventynyt. EKK:n toiminta on puolestaan viime vuosina vaikeutunut ja hankaloitunut.
EKK:n yhtenä määräävänä tavoitteena on ollut alusta alkaen toimia sillanrakentajana Itä- ja Länsi-Euroopan kirkkojen välillä.
Valitettavasti Euroopan ortodoksisen kirkon sisäisten valtapoliittisten jännitteiden seurauksena EKK:n suurin jäsenyhteisö, Venäjän ortodoksinen kirkko on nyttemmin pidättäytynyt järjestön toiminnasta.
Taustalla on kiista Viron venäjänkielisen kirkon oikeudesta toimia EKK:n täysjäsenenä vironkielisen kirkon ohella. Viime kädessä kyse on Venäjän ja Konstantinopolin patriarkaattien keskinäisestä arvovaltataistelusta ja Viron kohdalla myös kirkkopoliittisesta etupiirijaosta.
Toivottavaa olisikin, että Euroopan ortodoksisten kirkkojen johtajat ymmärtäisivät ja löytäisivät pian uuden tavan kantaa yhteisvastuuta niin yhdentyvästä Euroopasta kuin eurooppalaisesta laumastaan, jota ei saisi enää rasittaa nationalismin ja eri jurisdiktioiden rautakahleilla. Niiden tilalle tulisi löytää rakkauden ja toivon sanoma ja teot.
Euroopan integraatio tarjoaa positiivisen haasteen ennen kaikkea Euroopan ortodoksisille kirkoille löytää niin pienimmät yhteiset jaettavat kuin myös suurimmat yhteiset tekijät ja olla siten yhdessä rakentamassa yhteistä Eurooppaa ja samalla syventämässä omaa identiteettiään.
Jusu vihervaara kirjoitti:
”Sanon vielä sen, että vaikka monet ovat sitä mieltä, että kirkkoon kuuluu parempia ja huonompia kristittyjä, on silti taivahan tosi, että näiden tosiuskovaisten parempien lasten harrastustoiminta rahoitetaan pitkälti näiden väärässäolevien luopioiden maksamilla verorahoilla.”
Kannattako Jusu Vihervaara julkaista tuollaista sotkua.
Pelkkkää sotkuahan Vihervaara tähänkin asti on julkaissut. Miksi hän muuttaisi linjaansa?
Koen että kirkon kanta avioliittoon pysyä muuttumattomana ja uskollisesti sitä toteutaen mitä Raamattu siitä sanoo on uskollisuutta Jumalalle, vaikka uhkana olisi väen häipyminen kirkosta kokonaan, jota en usko. Se on lopputuleman kannala aivan sama koska kirkko on toiminut sen pohjalat kenen kirkko oikeasti on. Uskollisuus Jumalan Sanalla eli Raamatulle on kirkon pää oppi. Näissä keskusteluissa on unohtunut mitä merkitsee Jumalan siunaus tai Hänen vetäessä siunauksensa pois, se on kongreettisesti havaittavissa jos vain halutaan se nähdä. Tämä siunauksen poistuminen tai sen saaminen ei aina näy välittömästi, mutta joka on rehellinen ja katselee avoimin silmin näkee kyllä.
Jolkkosen kanta on saivartelua. Ei Kirkkokäsikirjaa voi takautuvasti toisin tulkita. Kun se on laadittu, maapallolta ei löytynyt vielä ketään, joka olisi vaatinut sukupuolineutraalia avioliittoa.