Kirkon haasteena on uskottava evankeliointi eli kristinuskon sanoman esillä pitäminen ja sen vetovoiman osoittaminen tässä ajassa eri katsomusten, uskomusten ja aatteiden keskellä.
Etenkin monen nuoren aikuisen ajatuksissa kirkosta piirtyy kuva vanhanaikaisena, jäykkänä, patriarkaalisena ja taantumuksellisena instituutiona. Kirkon auttamistyötä ja arvomaailmaa saatetaan arvostaa mutta niihin ei välttämättä haluta sitoutua, jos kirkkoon yhteisönä tai instituutiona ei ole mitään suhdetta. Pelkkä perinne tai kulttuurinen tapa olla kirkon jäsen eivät enää välttämättä riitä syyksi kuulua siihen. Monikulttuuristunut ja moniuskonnollistunut Suomi ei ole enää edes näennäisen homogeeninen, vaan kaikille katsomuksille ja aatesuunnille löytyy tilaa ja tilausta. Maallistuminen on tuonut tähän kehitykseen oman osansa, sillä uskonnon merkitys osana ihmisten elämää on kaventunut tai kadonnut kokonaan.
Ihmisillä on kuitenkin yhä edelleen kaipaus hengellisyyteen, elämyksiin, kokemuksiin ja johonkin pyhään. Uskonnolla ja uskolla on paikkansa maailmassa. Elämme sekä yhteiskunnallisesti että kirkollisesti suurta murroksen aikaa ja millenniaalisukupolvi on se joukko, joka eniten haastaa kirkkoa tässä ajassa pohtimaan itseään ja omaa rooliaan. Kirkon tapa olla ja toimia ei tällä hetkellä kohtaa nuorten aikuisten todellisuutta, minkä vuoksi tämä sukupolvi jättää kirkon. Mikäli kirkko haluaa olla olemassa tulevaisuudessakin, on sen otettava millenniaalien ajatukset ja elämänkysymykset todesta sekä kohdattava heidät heidän ehdoillaan omasta olemuksestaan ja ydinsanomastaan (evankeliumista) kuitenkaan tinkimättä.
Omassa työssäni Espoon seurakuntayhtymän hengellisen elämän kehittämisen hankkeessa pohdin yhdessä kolmen seurakunnan ja yhteisen viestintämme kanssa, kuinka millenniaalisukupolven espoolaiset voisivat kokea kirkon yhteisöksi, jossa pohtia oman elämänsä hengellisiä kysymyksiä ja toteuttaa hengellisyyttään monipuolisesti. Hankkeen motivaatio on evankeliumin ydin “Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi koko sydämestäsi ja koko sielustasi ja koko mielestäsi” (Matt: 22:37), “Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Matt: 22:39) sekä Jeesuksen kehotus “Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni” (Matt: 28:19).
Hankkeen perusajatus rakentuu näiden raamatunkohtien ympärille. Evankeliumi ohjaa meitä viemään sanomaa Kristuksesta kaikkialle maailmaan ja elämään sitä todeksi. Millenniaalien tavoittamiseksi meidän on kuitenkin kirkkona toimittava tässä ajassa ja tämän ajan ehdoilla. Millenniaalien kohtaaminen on pakottanut meitä pohtimaan kirkkona myös omaa itseämme. Mikä on sanomamme ydin, millaisia olemme toimintakulttuuriltamme ja elämmekö aidosti niin kuin opetamme? Tarvitsemme kirkkona perusteellista itsetutkiskelua omasta toiminnastamme ja sen motivaatiosta. Jotta voisimme tavoittaa millenniaalisukupolven, on meidän kirkkona arvioitava uudelleen niin toimintaamme, resurssejamme kuin tapaamme viestiä sekä välittää sanomaa Kristuksesta ja rakastavasta Jumalasta. Vanhat keinot eivät nimittäin tunnu purevan. Evankeliumin ja evankelioinnin täytyy elää ajassa.
Hengellisen elämän hankkeessa emme puhu evankelioinnista, vaikka käytännössä sitä teemme. Miellämme, että evankeliointi perinteisessä muodossaan on ylhäältä opettavaa. Perinteisessä evankelioinnissa olettamuksena on se, että meillä on kirkossa totuus, jonka haluamme välittää kaikille valmiilla ja vakiintuneella tavalla ottamatta huomioon vastaanottajien yksilöllistä kokemusta, omaa ajattelua ja elämäntilannetta. Hankkeessamme evankelioimisessamme tarkoittaa, että olemme kirkkona itse selvillä sanomastamme ja tuomme sen esiin kielellä, jota ihminen ymmärtää ja tavalla, joka linkittyy hänen arkeensa, elämäänsä ja kokemuksiinsa.
Valmiit vastaukset ja “tuputtaminen” eivät vetoa millenniaaleihin, joten siksi evankelioimme toisin. Painopisteenämme on dialogisuus ja ihmisten kohtaaminen pyyteettömästi. Emme odota tai oleta, että ihmiset haluavat liittyä kirkkoon tai olla kirkon jäseniä oltuaan tekemisissä kirkon kanssa. Sen sijaan haluamme tuoda esiin, että kirkko on paikka, joka voi olla myös sinua ja sinun ajatuksiasi varten. Tai sitten ei.
Emme voi vielä tietää, olemmeko onnistuneet hankkeessa – ja evankelioinnissa – vai emme. Lähtökohtamme dialogisuus ja ihmislähtöisyys kantavat toivottavasti hedelmää, sillä kirkon perinteisempi tyyli ei viime vuosina ole vedonnut. Uudelle tavalle viedä evankeliumia maailmaan on tarvetta.
Ennen kaikkea luotamme kuitenkin siihen, että Pyhä Henki tekee työtään. Me olemme kirkkona hänen käsinään ja jalkoinaan viemässä sanomaa Kristuksesta ja Jumalasta maailmaan. Kirkkona meidän tulee luottaa siihen, että evankeliumin sanoma kantaa, vaikka tekisimmekin asioita toisin kuin aiemmin. Emme tuijota jäsentilastoja, opeta tai anna ihmisille valmista mallia ajatella ja uskoa, vaan kohtaamme heidät kunnioittaen aidosti heidän itsemääräämisoikeuttaan ja uskonkokemustaan. Jumala tekee työtään meidän kanssamme, mutta ei yksin meidän kauttamme.
Tämä teksti sisältää otteita artikkelista, jonka olen kirjoittanut yhdessä pastori TT Heidi Zittingin kanssa ja joka julkaistaan loppuvuodesta.
Bloginne statuksesta katsoen esitätte järkevää pohdintaa.
Olisin samalla mielellä; yhdenvertaiset kokoontumiset järjestettyinä olisivat mannaa. Ilmoittaa voisi myös mukana olevan tunnustavia Ihmisiä mutta aluksi tämä olisi mukaantulijoille mahdollisuus kohtaamiseen.
Näin yhteydessä toisiin tutustuttaisiin, kysymysten asettuessa siirryttäisiin EnTheos yhteyteen mahdollisuutena oman kokemuksen kautta.
Tunnustuksellisuuteen on useasti vielä matkaa mutta oleellista on prosessin alkuun saanti persoonakohtaisesti.
Syntyvät ystävyyssuhteet auttavat kysymyksien eteenpäin katsomisessa.
Yhdellä tavalla katsomisessanne on kyse sielunhoidon alun synnyn mahdollisuudesta.
Kuten perinteisessä, ei tässäkään alkuun tarvitse Jumalaa ensimmäiseksi olla ehdottamassa ensimmäiseksi prinsiipiksi. Korkein tulee sitten kun aika on.
Nuo kolme ydin kohtaa ovat lakia. Eli niissä on kussakin vaatimuksen maku. Ne eivät ole kristinuskon ydintä, vaan sen reunapalaa. Ydin on siinä, ettei tulijoille vaatimuksia aseteta.
Se evankeliumissa juuri on vallankumouksellista. Kukaan ei kykene elämään noiden kolmen lauseen mukaista elämää. Jollei itse ole sisäisesti vapautunut niiden asettamista vaatimuksista. Tässä paradoksissa on Kristillisen uskon ydin.
Blogissa oli kysymys miten kirkostamme eri tavoin vieraantuneet voisivat tavoittaa uudelleen kasteen Armon.
Ja kun olisi kysymys jäsenettömyydestä on asia tismalleen sama.
Uskon paradokmisyys tietysti haastaa.
Perinteisessä huomaamisessa Oikean Uskon voi antaa vain Jumala Itse.
Ei kai ole väärin Ihmisen askeleittensa mukaan kulkevan.
Aikanaan Alatornion seurakunnassa nousin ja sanoin iltaan kuuluvasta jotakin.
Rakkaudesta oli kysymys, ja sanoin ettei sitä voi pakottaa, sen voi ottaa vastaan, ja sen voi lahjoittaa eteenpäin.
Millä tavalla muuten uskon omaksi kokemut viestiänsä vie eteenpäin.
Ei tähän tarvita kompleksistä differentiääliä asian syistä kuin juurista, vaan ehtaa elämisen vuorovaikutteisuutta vielä elävien kesken.
Koen, että Lauran motivaatio on hyvä, mutta lähestymiskulmasta olen epäileväinen.
Ongelma on outous, ja miten siihen suhtaudutaan. Lähestymiskulma blogissa kuvatussa projektissa on kohtaaminen ja ymmärrettävyys.
Evankeliumeista välittyy taas mielestäni sanoman outous ja kohtaamattomuus. Vain harvat ottavat sen vastaan, monet loukkaantuvat. Jeesus on kompastuskivi. Lopulta evankeliumin voima on yliluonnollista, ei luonnollista kohtaamista.
Ristin teologian näkökulma on Jumalan kätkeytyminen oudon ja alhaisen alle, vastakohtiinsa. Mikäli se on oikea, kirkon ei pitäisi olla niin huolissaan milleniaaleista. Tämä herättää minussa epäilevyyttä.
Uskoaan tunnustava Ihminen on aina sopiva keskustelukumppani vieraantuneelle Ihmiselle kirkossamme katsomassa uutta kulmaa elämäänsä.
Pitää muistaa jo yhden prosentin askeleen olevan merkittävä, jolloin ajan kanssa voi syntyä useamman prosentin liikettä.
Blogistin ajatuksiin yhdyn täydellä sydämellä. Sieltä voi syntyä kovasti hyvää.
Ihailen kovasi Lauran intoa. Hän on varmasti oikea nainen oikealla paikalla. Se, että Espoossa ei tule olemaan suurata tai ehkä ei edes pientä kansanherätystä ei todellakaan ole hänen syytään.
On hyvä kokeilla kaikkia ideoita niin kauan kun voimia riittää. Mutta kuka ostaa jotakin mitä ei katso tarvitsevansa. Se tuote jota kirkko tarjoaa, missä muodossa tahansa, on tullut kulttuurille ja varsinkin nuorisokulttuurille niin vieraaksi että se koetaan kummallisuutena ja vieraana kappaleena yhteiskuntaruumiissa. ja ennen kaikkea omassa identiteetinmuodostuksessa.
Jotta kirkon tapainen toiminta vetäisi puoleensa, niin mahdollisen jäsenkandidaatin on ainakin jossain määrin tunnettava se että hän voisi samaistua sen kantaviin ideoihin ja sen sovellutukseen , siis seurakuntaelämään.
Kristinuskon sanoma ihmisten syntisyydestä , pelastuksentarpeesta ja että joku Jeesus voisi järjestää sen , on mielenkiintoinen mutta tavalliselle tietokoneella leikkivälle nuorelle ajatus joka tulee jostain ulkoavaruudesta. He ovat jo kauan eläneet lukemattomien hengellisten vaihtoehtojen maailmassa.
Noita ideointeja ei silti tule lopettaa. Niillä on tärkeä tehtävä kirkon sisäpiireille. Ilman noita näkyjä he menettäisivät tarkoitusperänsä. Heille jäisi vain omien sisäpiirien hoitaminen . Ei sekään ole pieni asia mutta ilman maailmanvalloituksen näkyä kirkollinen elämä olisi masennuksessa elämistä.
Minua on alkanut hieman ärsyttää tämä kristinuskon kauppaamisessa tapahtuva jatkuva verbaalinen hienostelu. Kun ei haluta sanoa, että ’sanoma’ on se, että kaikki miljardit ihmiset joutuvat lähtökohtaisesti palamaan helvetillisissä tuskissa ikuisesti helvetissä, elleivät niele ja omaksu kirkon uskontunnustusta. Ja tämä sadismi siksi, että yksi ihminen lankesi tuhansia vuosia sitten syntiin, johon seuraavat sukupolvet eivät olleet millään tavoin syyllisiä.
Markku, pointti onkin siinä, että kristillinen usko aiheuttaa meissä aina jonkin asteista pahennusta. Siksi uskon syntykin on aina Jumalan työtä. Jos samastetaan ihmisen luontainen uskonnollisuus ja kristillinen usko, ollaan hakoteillä.
Seppo se taas tekee olkiukkoja ja nostattaa suuria tunteita.
Sanoinko jotain Marko joka ei pidä paikkaansa? Eikä viestini ottanut minusta kantaa mihinkään luomaani karikatyyriin. Sillä ei kai helvetti-taivas asetelma ole karikatyyri?