Saarnaan tämän kirjoituspäivän seuraavana sunnuntaina, jonka teemana on Jumalan sanan kylvö. Pohdiskelen pyhän Raamatun tekstien pohjalta eri näkökulmista tuota teemaa. En käy tässä toistamaan suoraan niitä pohdintoja. Saarnassa puhun kuitenkin siemenestä, sen itämisestä, oraan kasvamisesta, perustuksesta, muokkaamisesta, rakentamisesta ja niihin liittyvistä kirkon asioista.
Olen pitkän, melkein 40 vuoden pappisuran pohjalta miettinyt usein kirkon työtä – ja sitä kylvötyötä. Sitähän nyt jälleen yritetään kirkossamme (ev.lut.) pohtia ihan kirkon hallinnon ylätasolla. Hiljattain nostettiin esille evankeliointi ja heti ”kättelyssä” todettiin, että tuo termi on rasitteinen ja että sen käyttäminen siksi tässä yhteydessä hankalaa.
Itse en vierasta sanaa evankeliointi, mutta vierastan kyllä tiettyjä tapoja toteuttaa sitä. Tai vierastan ajattelua, että evankeliointi, siis evankeliumin välittäminen, olisi vain tietynlaista julistusta tai tietynlaista toimintaa.
Evankeliumin välittämisessä on olennaista ymmärtää ensin, mikä tämä ”siemen” on, jota kylvämme ja jonka kasvulle muokkaamme maaperää. Se on luonnollisesti evankeliumi. Mikä se taas on. Pohjimmiltaan ”se” on ”hän” eli Kristus. Evankeliumi on Jumalan armo, osallisuus Jumalan lahjoista Kristuksessa. Se on anteeksisaaminen, uusi elämä, yhteys Jumalaan, yhteys Jumalan valtakuntaan ja sen arvoihin ja todellisuuteen. Kaikkea tällaista.
Luther kuvaa Isossa Katekismuksessa, että evankeliumi välittyy viiden ”kanavan” kautta. Ne ovat: kaste, ehtoollinen, rippi, luettu ja julistettu Jumalan sana ja ”veljien keskinäinen lohduttaminen”. Viimeisen voimme lausua nykyisin, että ihmisten keskinäinen lohduttaminen.
Nuo Lutherin evankeliumin välittymisen kanavat ovat melko perinteiseltä tuntuvia ja jotenkin tuo asetelma tuntuu kaavamaiselta. Silti Lutherin tuossakin tiivistyksessä ja opetuksessa on edelleen syvä viisaus. Noiden asioiden kautta evankeliumi eli Kristus eli osallisuus Jumalan lahjoista välittyy.
Ehkä nykyaikana mietitään liikaa erilaisia tapoja toimia. Se on ymmärrettävää. Samalla unohtuu se, että uskomme mukaan evankeliumi välittyy aina, kun kaste ja ehtoollinen toimitetaan, kun rippiä käytetään, kun luetaan tai julistetaan sanaa ja kun ihmiset ovat koolla lohduttamassa ja tukemassa toisiaan evankeliumin hengessä.
Itse rohkenen ajatella ja myös väittää, että evankeliumi välittyy enemmän kuin usein ajattelemme. Sitten tietysti joku kysyy: Miksi se ei näy ja miksi kirkon jäsenmäärä laskee? Siihen voisi vastata siemenen itämisen tapahtuvan Jumalan työnä salassa. Samoin kuin hapate hapattaa taikinaa.
Kylvötyölle parhaana perustana näen maaperän muokkaamisen. Se tapahtuu ihmisten mukaan ottamisena, osallisuutena, yhdenvertaisuutena, kohtaamisena, rakastamisena. Ja vielä enemmän siinä tapahtuu: Rakastaminen ja mukaan ottaminen on jo evankeliumia. Merimieskirkon työssä tämä ilmaistiin vuosia sitten, että ”laadukkaassa kohtaamisessa” on kahden lisäksi läsnä aina ”Kolmas” eli itse Jumala.
Olisiko sittenkin niin, että emme tekisi ”evankelioinnista” liian vaikeaa vaan olisimme enemmän ihmisten kanssa ja keskellä. Ja uskoisimme enemmän siihen, mitä jo olemme tehneet ja teemme. Ja uskoisimme kasteen, ehtoollisen, ripin, julistuksen ja muun niihin liittyvän merkitykseen. Tapoja saa olla monia, mutta ehkä evankeliumin sanan siemenen kylvö ei kaipaa suuria kampanjoita vaan arjen piirissä tehtävää työtä ihmisten kanssa.
Toivo Loikkanen
Ehkä blogikirjoitukseni lopun voisi tiivistää ajatukseen siitä, että ei pidä lisätä välttämättä puhumista (julistamista) vaan olemista (ihmisten kanssa).
Olen samaa mieltä. Näin olen sinut myös kokenut, näin blogiesikin kautta.
Toivo
Mielestäni käsittelet aihetta todella tasapuolisesti ja rakentavaan sävyyn. Henki on kokoava ja ihmisistä huolta pitävä. Pidän tästä tekstistäsi. Olet hyvin tuonut oleellisen esille.
Kiitos sinulle
Kiitos, Matias! Paljon tietysti muutakin yksityiskohtiin ja käytäntöihin menevää voisi kirjoittaa ihmisten kanssa olemisesta ja siten ”maaperän muokkaamisesta” sekä myös julistamisen keinoista ja tavoista. Tässä kuitenkin ne keskeisimmät asiat, joista evankeliumin välittämisessä mielestäni on kysymys.
Evankeliointia on monenlaista ja siinä tulee olla tietynlainen vapaus. Mielestäni seurakunnan johdon on tässä suhteessa oltava esimerkkinä. Väärä evankelioiminen aiheuttaa vain harmaita hiuksia. Paras evankelioimisen tapa on oma suhteemme Jumalaan, rukous kuvastaa parhaiten suhdettamme. Jos tämä asia on kunnossa kristitty on kuin pimeässä loistava kaupunki. Hänen elämänsä on heijastus Isän kodista, rakkaudesta ja lämmöstä. Tämä ei jää huomaamatta.
Itse jotenkin vierastan, suuria evankelioimistapahtumia, todistamisen pakkoa, uskoon tulleiden tilastointia, katuevankeliointia, uskonnollisten mainosten ja lehtien jakamista, tolppajulisteita, you tube käännytystä, ja tv 7 ohjelmia. Toisaalta en voi sanoa näitä vääräksi, enkä huonoksi, enkä kieltäsi, jos ne toteutetaan taidolla ja ihmisten vapautta kunnioittaen. Evankelioimisen kirjo on siis varsin laaja.
Vielä yksi näkökulma kirkon historiasta. Simoen Slyliitta asui pylvään päässä suurimman osan elämästään, täysin eristäytyen. Tätä hän piti varmana tapana pelastua. Kirkon historia on vastaavia täynnä. Simeon ei tehnyt yhtään saarnamatkaa, ei järjestänyt evankelioimistapahtumia, hänellä ei ollut yuo tube kanavaa. Tästä huolimatta ympäri maailmaa tultiin hänen luokseen hakemaan neuvoa. Sairaat paranivat kilometrien päästä. Simoenille koko maailma oli läsnä pylvään päässä ja sen puolesta hän rukoili.
Kiitos, Sami, hyvästä kommentistasi!
”Ameriikan ihmemaassa” tunnutaan nimitystä ”evagelist” käytettävän ihan maallisissakin yhteyksissä. Sain aikoinaan erään tietotekniikka”gurun” käyntikortin, jossa kyseisen henkilön tittelinä oli ”evangelist” etumääreellä (jota en tarkasti muista enää). Hänen tehtävänään oli yrityksen ”ilosanoman” julistaminen.
Sitä kai ei kukaan ole vielä rasistiseksi sanonut. Lieko sitten (talous)”kolonialismia”?
Ihmisillä on evankeliumin levittämisessä kiusaus ”kehuskella” määriä, johon toki on syytä varauksella suhtautua. Toisaalta – kyllä aikanamme nomenlaista muutakin ajatustapaa tuputetaan. Kristinuskon sanoma näyttää aika vaisuksi kutistuneen – eikä tunnu oikein ymmärretyksikään ihmisten mielissä tulevan. Joten jos kirkko meinaa kristillisenä kirkkona säilyä, kyllä evankeliointi tarpeen on; eikä yksi keino passaa kaikille. Rippikoulu ei tunnu riittävän. Ei kannettu vesi iäti taida kaivossa pysyä – elävää vettä sen olla pitää.
Miika Ruokasen kirja : ”Miten voin uskoa, kun en voi uskoa” nostaa esiin yhden asian joka tuppaa unohtumaan, kun puhutaan evankelioinnista, tai koko kirkon toiminnasta. Mihin on unohtunut Pyhän Hengen keskeinen vaikutus evankeliumin käsittämisessä ja vastaanottamisessa? Sen sijaan puhutaan paljon työstä jota kirkko tekee, mutta ei paljoakaan siitä miten PYhä Henki toimii ja vaikuttaa uskon , rakkauden Jumalaan ja lähimmäisiin. Kun tämä keskeinen toimija jätetään sivuun, niin evankeliumi ei kolahda kansaan.
Kun viittasin Lutheriin ja uskon siemenen kasvamiseen niin pidin Pyhän Hengen työtä kaiketi niin itsestään selvänä siinä yhteydessä etten maininnut sitä. Kun kirjoitin, että siemen kasvaa salassa jne.
Ruokasen kirjassa on vain se ongelma, että Pyhän Hengen työ on sidottu ns. välttämättömyyden pakkoon. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Jumala pelastaa ne jotka pelastaa, koska ihmisen tahto on sidottu. Puhe Pyhästä Hengestä on tästä näkökulmasta keinotekoinen.
Kirkon historiassa lähetystyötä tehtiin alusta asti, ihmisiä liittyi kirkkoon, tuli uskoon, uudestisyntyi jne.. siitä huolimatta mitään systemaatista pohdintaa Pyhästä Hengestä ei ollut. Vasta 313-398 Didymos Sokea laati systemaattisen teoksen Pyhän Hengen jumaluudesta. Piispa Juha Pihkala on suomentanut tämän kirjan.
Kirkon jäseniksi siis liityttiin huolimatta siitä, että koko kolminaisuus oppi oli vasta hahmottumassa. Näin täytyykin olla. Vastaavuutta löytyy myös muistakin kristillisen opin kohdista. Jostakin syystä Jumalan salaisuudet, ilmoituksen rikas sisältö, avautuu pitkienkin prosessien myötä. Koko kristillisen opin kokonaisuus on kuin mosaiikki, se ei kuitenkaan estä Jumalan toimintaa.
Oma lukunsa on kirkossa ja sen kokemusmaailmassa kehittynyt apofaattinen teologia, jossa kielteisten ilmaisujen kautta ymmärretään Jumalaa, että Hän on sanojen tuolla puolen, ja niidenkin yli. Me emme voi ymmärtää Jumalaa, mutta tämän voimme ymmärtää.
Kiitos, Sami, asiantuntevasta kommentistasi koskien Ruokasen kirjaa. Tunnen tuota tematiikkaa, mutta en ole vielä lukenut kirjaa. Tosin olen muuten lukenut Lutherin Sidottua ratkaisuvaltaa ja siitä kirjoitettua.
En kirjoittanutkaan siitä, että Sinä Toivo olisit armon hengen työn unohtanut, vaan siitä, että se on kirkossa jäänyt sivuun ja siksi, esimerkiksi ” samalla kertaa syntinen ja vanhurskas käsite” ei avaudu kaikessa rikkaudessaan. Eikä muukaan keskeinen Lutherin opetus. Ruokanen avasi minulle tämän näköalan ja se innostaa nyt. Varsinkin omassa palvelutehtävässäni tässä Jumalan pyhässä ja pyhien seurakunnassa.
Pekka, kiitos täsmennyksestäsi. Olen samaa mieltä siitä, että Lutherin keskeiset opetukset jäävät sivuun ja unohduksiin julistuksen ja toiminnan sinällään oikean uudistamisen ja ”modernisoinnin” vuoksi ja keskellä. Yksi syy lienee myös se, että nuoremman polven papeille ei ehkä (en tarkasti tiedä) opeteta Lutheria kuten aikaisemmin opetettiin.
Tästä siis samaa mieltä: ”…vaan siitä, että se on kirkossa jäänyt sivuun ja siksi, esimerkiksi ” samalla kertaa syntinen ja vanhurskas käsite” ei avaudu kaikessa rikkaudessaan. Eikä muukaan keskeinen Lutherin opetus. ”
Olen pitkään kummastellut Samin tiukkaa kritiikkiä Lutheria kohtaan. Ruokasen kirjan luettuani asia selkeni ja käsitin miksi Sami kirjoittaa noin. Samoin kävi sen kritiikin kanssa jota Antero Syrjänen on koko uskon elämää vastaan esittänyt. Ruokasen oivallus auttaa käsittämään sitä lähtökohtaa josta vastaava kritiikki nousee ja helpottaa siihen vastaamista.
Lutherillahan on paljon hyvää. Ruokanen toteaa kirjassaan useasti Lutherin kirjoittavan liian jyrkästi. Itse olen jo kauan pohtinut luterilaisuuden antropologiaa. Kirkon historiasta en ole löytänyt sellaista pessimististä käsitystä mitä luther ja luterilaiset tunnustuskirjat edustavat. Sellaista vaan ei löydy. Näin ollen luther on luonut jonkinlaisen oman tulkinnan. Tämä on vakava asia. Ymmärrämme vakavuuden siitä näkökulmasta, jos vertaamme 1800 luvulla kristikuntaan tullutta aikuiskastetta.
Pekka, toistat itseäsi ”pitkään kummastellut” näkökulman vaihtaminen voisi avata uutta. Tartu härkää sarvista ja pureudu ko. aiheeseen.
En vielä Ruokasen kirjaa ole lukenut. Olisi näemmä syytä.
Liekö aikamme vallitsevassa ”Luther-käsityksessä” ollut ongelmana tietty yksipuolinen korostus. Toisaalta olen joskus kokenut, että Lutheria ei luterilaisuudessa oikein ole edes voinutkaan kritisoida – hiukan kärjistäen ilmaistuna. Kun olen Lutheriin tutustuneita viime vuosina kuullut, on minulle tullut sellainen tuntemus, että Lutherissa on sellaisiakin puolia, joista on ikäänkuin ”vaiettu” syystä tai toisesta.
Toisaalta kai olisi muistettava sekin, että Luther toimi ja kirjoittikin olosuhteissa, joissa hän oli vastatusten erinaisten ryhmittymien kanssa. Monet hänen kirjoituksistaan ehkä tätäkin heijastavat. Paljonhan hän lienee kirjoittanut, kuka sen kaiken sitten tuntee…
Kun en ole itse Luther-ekspertti, en uskalla mitään ehdotonta väittää. Voidaan myös kysyä, tunnistaisiko Luther nykyisen suomalaisen luterilaisuuden ”itsensä näköiseksi” – tai pitäisikö edes niin olla? Itsestäni on tuntunut, että Pyhä Henki on jäänyt liian abstraktiksi ja etäiseksi, josta tuntuu olevan vielä vaikeampi puhua kuin ”vaikeasti puhuttavasta” Jumalasta (ketkä sitten vaikeutta korostavatkin).
Meitä on kehotettu Matt. 10 ja neuvottu, miten evankelioida. Ja mitä siitä seuraa.
”Katso, minä lähetän teidät niinkuin lampaat susien keskelle; olkaa siis älykkäät kuin käärmeet ja viattomat kuin kyyhkyset. ”
Mark 4:41″Ja hän rupesi taas opettamaan järven rannalla. Ja hänen luoksensa kokoontui hyvin paljon kansaa, jonka tähden hän astui venheeseen ja istui siinä järvellä, ja kaikki kansa oli maalla järven rannalla. 2Ja hän opetti heitä paljon vertauksilla ja sanoi heille opettaessaan: 3″Kuulkaa! Katso, kylväjä lähti kylvämään. 4Ja hänen kylväessään osa putosi tien oheen, ja linnut tulivat ja söivät sen. 5Ja osa putosi kallioperälle, jossa sillä ei ollut paljon maata, ja se nousi kohta oraalle, kun sillä ei ollut syvää maata. 6Mutta auringon noustua se paahtui, ja kun sillä ei ollut juurta, niin se kuivettui. 7Ja osa putosi orjantappuroihin; ja orjantappurat nousivat ja tukahuttivat sen, eikä se tehnyt hedelmää. 8Ja osa putosi hyvään maahan; ja se nousi oraalle, kasvoi ja antoi sadon ja kantoi kolmeenkymmeneen ja kuuteenkymmeneen ja sataan jyvään asti.” 9
Ja hän sanoi: ”Jolla on korvat kuulla, se kuulkoon”.” ”Jumalan Sana ei tyhjänä palaja”
Kaikenkaikkiaan kuitenkin evankeliointi ei saa olla puserrusta, omayritystä, päähän lyömistä-eikä keinotekoista. Oman persoonan ja järjen käyttö sallittua. Ja huumorin. Evankeliumin julistus saa olla iloa Herrassa.
Kiitos hyvistä nostoista evankeliumeista ja hyvä on tämä ajatus:”Kaikenkaikkiaan kuitenkin evankeliointi ei saa olla puserrusta, omayritystä, päähän lyömistä-eikä keinotekoista. Oman persoonan ja järjen käyttö sallittua. Ja huumorin. Evankeliumin julistus saa olla iloa Herrassa.”
Armon henki ei ketään pakota uskomaan, ei edes vaadi. Hän ottaa Kristuksen omasta ja jakaa meille.
Suurimman osan opetuslapsista lähtiessä. Jeesus sanoi lopuille” Tahdotteko tekin mennä pois”. Herra ei ryhtynyt edes kutsumaan porukoita takaisin. Armon Henki toimii samoin, kuin Jeesus. Se joka hänen luokseen tulee otetaan avosylin vastaan, mutta joka menee pois saa mennä. Pyhän Hengen työ on samaa nytkin. Hän tahtoo johdattaa ja vetää puoleensa. Hänen puheensa on usein hiljaisempi kuin perhosen siiven räpäytys.
Tämä on viisas kommentti. Näin Hengen tuuli puhaltaa ja tekee työtään.
Pekalla on paljon hyvää ajatusta.
Toisaalta joskus tuntuu muyös siltä, että meillä ollaan vaan niin hiljaa ja odotetaan, että jotain tapahtuisi, että Henki salaperäisellä tavalla vaikuttaisi. Niinhän Henki toki toimiikin. Kuitenkin ”Hengen vetovoima” on vain toinen puoli. Jos kukaan ei kerro, miten ”hiljaisen Hengen vetovoiman” voisi konkretisoida, voi heikko vetovoima vaipua unholaan. Moni on kertonut, ettei ole ymmärtänyt, mitä tuolle heikolle ”vetovooimalle” voisi tehdä tai siihen suhtautua tai reagoida, kun kukaan ei ole kertonut, mistä loppujen lopuksi on kyse – siis kristinuskossa. Vastauksia on sitten alettu etsiä Henkeen nähden väärästä suunnasta.
Joten en evankeliointia sinällään vääränä pidä. Mutta ilman Henkeä se ei toimi siten kuin olisi Hengen tarkoitus. Tavat ja tyylit ovat oma pohteensa. Meitä ja heitä on niin monenlaisia.
Toki jotkut ovat sitäkin mieltä, että koko ”krisitinnusko” pitäisi vaientaa; mutta se on oma kysymyksensä.
Olen samaa mieltä Pekan kanssa, että ihmisellä on vapaa tahto. Näin kirkossa asia on aina ymmärretty. Jumala ei ketään pakota.
Jos ajattelemme Pekan esittämää ”Jumala ei ketään pakota” lausumaa luterilaisesta teologiasta käsin lause on mahdoton ja väärä. Luterilaisuudessa Jumala nimenomaan pakottaa, käännyttää ja pelastaa väkisin, vastoin ihmisen tahtoa, joka on paha. Kääntymyksessä ihminen on vain Jumalan työn kohde, ihminen ei itse tee mitään, tai toimi hän vain kokee kääntymyksen. Jumala ei siis kysy lupaa, vaan toimii monergistisesti.
Monille luterilaisille tämä on outo asia, eivätkä he usko näin. Heidän kokemus voi myös olla päinvastainen. Mutta jos luetaan luterilaisia tunnustuskirjoja ja lutherin pääteosta, sidottu ratkaisuvalta, niin näiden dokumenttien valossa asia on toisin. Ihminen on välttämättömyyden pakon alainen ja tekee vain syntiä ja hänen tahto on paha. Monergistinen Jumala kuva (Jumala yksin vaikuttaa kaiken) hallitsee.
Varsinaisena ongelmana evankelioinnissa taitaa olla se, että on vaikea muistaa, ettemme saa mitään aikaan ilman Armon Henkeä. Hän on se joka toimii meidän kauttamme ja meissä. Unohtuu niin kovin usein se, että varsinainen työntekijä on Armon Henki ja me olemme vain hänen heikkoja apulaisiaan.
Loikkanen
Kylvötyölle parhaana perustana näen maaperän muokkaamisen.
Edellinen lähti kesken kaiken.
Lause, joka siinä esiintyy, kertoo kaiken siitä miten toimintaa on tarkoitus hoitaa. Kaikki ne hienot työkalut, jotka siinä tulivat esille, eivät siis ole aitoja, vaan palvelevat muokkaamista.
Ovelaa tietysti, ja hyvä että se sanotaan suoraan.
Vain harva näkee läpi.
Tarja Parkkila: Niin mitähän tuosta ”näkee läpi”? Tuon jälkeen useammassa lauseessa kerron, mitä se tarkoittaa kirkon työssä. Kommenttisi vihjaa jotakin, mutta ei kerro, mitä.