Fasismin ja talousoikeiston liitto ja kaappiluterilainen fariseus

1. Fasismin ja talousoikeiston liitto

Valtiovarainministeri syyttää hyppyaltaassa (Twitterissä) köyhiä ”loikoilusta.” Sama suuri äärioikeistolainen puolue, jonka puheenjohtaja valtiovarainministeri on, vakuutti ennen vaaleja, että köyhiltä ei leikata. Vaalien jälkeen puolue ei muuta tee kuin leikkaa köyhiltä ja muukalaisilta.

PS on nykyisin pakanapuolue ilman kristillisyyttä, mutta mikäli sieltä vielä löytyisi yksikin kristitty, kysyä voisi, ketkä Raamatussa ovat loikoilijoita? Ketkä loikoilevat leposohvilla? Keitä tosiasiassa Isossa Kirjassa tarkoitetaan, kun sanotaan, että ”loikoilijoiden juhlat on juhlittu”?

Pääministeripuolue on ajautunut niin talousoikealle, että jopa sen nimeämä presidenttiehdokas kieltää sen. Ajatelkaa: vähäosaisten nälkärajalla hoippuvasta toimeentulosta leikataan satoja euroja samalla kun hyväosaisille kohdistetaan verohelpotuksia.

Meillä on hallituksessa ”kristillinen”pönkäpuolue, joka hyväksyy tämän kaiken ja jonka näkyvin piirre on, että puolueessa ei ole mitään kristillistä. Meillä on maa- ja metsätalousministeri, joka posket vallan kiimasta punehtuneina ajaa maaseudun köyhät perikatoon.

Ilmeisesti valtiovarainministeriön uusliberalistista talouspolitiikkaa kannattavat ylimmät virkamiehet ovat pitäneet tiiviisti koulutustilaisuuksia. Hallituksen kellokkaat puhuvat nykyään kuin yhdestä suusta menoleikkausten ”käyttäytymisvaikutuksista.”

Haluaisin tietää, mitä muita käyttäytymisvaikutuksia vähävaraiselle hallituksen leikkauksilla on kuin että ruokajonoon on pakko mennä kerta toisensa jälkeen? Kannustaako työttömyyskorvausten lapsikorotusten poisto hakemaan olemattomia työpaikkoja? Ei. Ainoa muutos lienee, että yhä useamman lapsen ainut lämmin ateria on kouluruoka.

Lapsiperheköyhyys on Suomessa vuosikymmen toisensa jälkeen 1990-luvun alun lamasta lähtien moninkertaistunut. Suomalainen köyhyys alkaa yhä enemmän olla absoluuttista, konkreettista ja perinnöllistä. Ei ole varaa ostaa vihanneksia, ei hedelmiä, ei kalaa, ei mitään ns. terveellistä. Yhä useamman jääkaappi on puolet kuukaudesta tyhjä ja kuntoilusta käy seisominen leipäjonoissa. Käyttäytymismuutos tosin sekin.

Hallituksen päättämät perusturvaan kohdistuvat leikkaukset todennäköisesti rikkovat perustuslakia. Sen lisäksi hallitus ei ole kuullut riittävässä määrin asiantuntijoita ja lausuntoaikaakin eri tahoilla oli puolet ehdottomasta minimistä. Mutta Suomessa ei ole perustuslakituomioistuinta ja eduskunnan perustuslakivaliokunta on tukevasti Kokoomuksen ja PS:n hallussa, sori siitä.

Ihmetystä herättää perussuomalaisen puolueen eliitin ajaminen Kokoomuksestakin talouspoliittisesti oikealta ohi. Tätäkö moni puoluetta äänestänyt kelkasta pudonnut toivoi? Tuskin, mutta tyydytys avoimesta rasismista voittaa tyhjän jääkaapin.

Vaikuttaa siltä, että puolueen valtionvarainministeri suorastaan hekumoi hakiessaan uusia sellaisia valtiontalouden ”korjaamis”toimenpiteitä, jotka kohdistuvat rankimmin vähävaraisiin. Esimerkkinä vaikkapa ruuan arvonlisäveron nostaminen. Miksi PS:n puheenjohtaja ei vastannut mitään A-studion toimittajalle, joka kysyi useamman kerran, olisiko jo aika puuttua esimerkiksi listaamattomien yritysten osinkojen verohelpotuksiin? Purra ei vastannut. Miksi?

Siksi, että PS on liukunut talouspoliittisesti(kin) äärimmäisen oikealla. Halla-aho, Purra, Rydman ja se eduskuntaryhmän puheenjohtaja, jonka suu käy kuin singer sopivat kuin nenä päähän siihen , mitä Adorno sanoo fasismin ja pääoman yhteenkietoutumisesta.

Siinä missä uusvanha kokoomuslainen talousoikeisto kuvittelee käyttävänsä äärioikeistoa hyväkseen omia tavoitteita saavuttaakseen, siinä suomalainen vasemmisto hurmaantuessaan me too-liikkeistä ja amerikkalaisesta woke hullutuksesta, on vastaavasti toiminut astinlautana radikaalioikeiston nousulle.

2. Sixten Korkman – omantunnon ääni

Onneksi meillä on edes Sixten Korkman, joka paitsi, että itse on elänyt erittäin köyhän lapsuuden, tietää myös, miten pitkät ja julmat ovat seuraukset, kun kaikki leikkaukset kohdistuvat julmimmin samoihin, jo ennestään huono-osaisiin ihmisiin. Korkman toimi 1990-luvun alussa valtiovarainministeriön kansantalousosaston ylijohtajana ja on avoimesti myöntänyt, että silloin toimittiin monessa suhteessa täysin väärin. Ja toisin kuin 1990-luvun alussa, nyt ei edes eletä sellaisessa akuutissa talouskriisissä kuin silloin.

Korkman on ainoita tunnettuja suomalaisia taloustieteilijöitä, joka on omalla nimellä ja kasvoilla rohjennut avoimesti kritisoida uusliberalistista talouspolitiikkaa, johon hallitus avoimesti nojaa. Korkman ehdottikin vastikään, että köyhiin kohdistuvat leikkaukset perutaan.

Poliittinen oikeisto ja etenkin perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja, jonka nimeä en edelleenkään saa päähän, mutta joka twiittaa yhtä taajaan kuin normi-ihminen hengittää, on syyttänyt Korkmannia sosiaalidemokratiasta(sic!). Käsitykseni mukaan Korkman ei ota kantaa minkään puolueen tai ideologian agendan ajajana vaan ihmisenä, joka kokemusasiantuntijana tietää, mitä on (lapsiperhe)köyhyys.

3. Katsokaa piispoja, katsokaa kirkkokansan konservatiiveja ja liberaaleja

Raamattu on omituinen kirja, se on radikaali. Se esimerkiksi puolustaa köyhiä rikkaita vastaan. Meillä hallitus puolustaa rikkaita köyhiä vastaan. Polkee vähävaraisia ja myy köyhät kenkaparin hinnalla. Pitää lukea hyvin valikoivasti Raamattua ellei huomaa, että siinä puhutaan kerta toisensa jälkeen, yhä uudelleen leskistä, vähäosaisista, orvoista, köyhistä, pakolaisista, muukalaisista ja sairaista.

Jobin kirjassa päähenkilö menettää omaisuutensa, sitten perheensä ja lopulta terveytensä. Tuttua, eikö vain? Job on erinomainen esimerkki siitä, miten köyhyys, yksinäisyys ja sairaus kulkevat käsi kädessä. Hallitus on ”raamattunsa” lukenut. Se tekee parhaansa, että huono-osaisuus kasaantuu. Kaikki rajut leikkaukset kohdistuvat samaan ihmisryhmään: kaikkein vähävaraisimpiin.

Onko Jumalan tahto kurittaa heikkoja ja sairaita? Tuskin. Mikään valtion taloudellisen tilan sinänsä todellinen epätasapaino ei oikeuteta kohdistamaan kaikkein suurimpia säästöjä ja raakoja leikkauksia jo ennestään monin tavoin puutteessa eläviin ihmisiin.

Meillä on hallitus, joka kertoo, että sen tekemät rajut leikkaukset ovat välttämättömyys. Siten pelastetaan hyvinvointivaltio. Pelastetaanko siis hyvinvointivaltio leikkaamalla köyhiltä? Suistamalla vähävaraiset nälkärajan alapuolella. Mikä pelastettava se sellainen ”hyvinvointivaltio” on, jonka pelastamiseksi viskataan huono-osaiset heitteille. Ennen näkemättömän julmaa siitä tulee, kun samalla kevennetään jo ennestään erittäin hyvin toimeentulevien verotusta.

Lukekaa Jesajaa!

”1. Voi niitä, jotka vääriä säädöksiä säätävät, jotka katalia päätöksiä tekevät 2. estääkseen heikkoja saamasta oikeutta, riistääkseen kansani köyhiltä lain turvan, anastaakseen leskien varat, ryöstääkseen orpojen perintöosan. 3. Miten te aiotte selviytyä tilinteon päivästä, kun kaukainen rajuilma ehtii tänne? Kenen luo silloin pakenette apua hakemaan, minne kätkette rikkautenne

Katsokaa piispoja. Lahtaavat, minkä ehtivät, aidosti uskovia kirkosta ulos, ajavat pois lähetysjärjestöjä, jotka oikeasti tekevät lähetystyötä ja vähentävät köyhyyttä ja epätasa-arvoa ja estävät naisten silpomista kehitysmaissa.

Katsokaa itseään radikaaleina pitäviä liberaalikristittyjä. Ei Tulkaa Kaikki-liikkeestä duunaria löydä. Köyhästä tai asunnottomasta puhumattakaan. On sinistä ja on oranssia silmälasin sankaa, on sivistystä ja on ylemmyyden tuntoa. Tiedostava intersektionaalinen etujoukko siellä opettaa hyvin hoidettu pullea etusormi pystyssä rupukansalle, miten uskoa. Ei siinä ole miestä eikä naista vaan ihanasti kaikkia sukupuolia.

Minulla on tässä erään Munkkiniemen kirkossa pidetyn tilaisuuden ohjelma. Siinä sanotaan:

”Aikamme polttavia kysymyksiä ovat ilmaston lämpeneminen, lajikato, ydinsodan uhka, yhteiskuntien eriarvoistuminen (hyvä!), kasvava fasismi, rasismi ja demokratian murentuminen….”

Ja sama ohjelma jatkaa uuspakanallista tykitystä: ”Jos kristinusko haluaa toimia maailman ja ihmisen pelastamiseksi on murrettava perinteinen kristillinen herruuskieli ja luotava sen sijaan ei-patriarkaalista ja ei-hierarkista kieltä..”

Munkkiniemen kirkossa aiheesta alusti kolme kirkollista julkista ja puheenjohtajana toimi konservatiivisten lähetysjärjestöjen roimimisesta tunnettu Munkkiniemen seurakunnan kirkkoherra. Tätäkö on kristinusko? Ei ihme, että kirkkoon näillä seuduilla ei kohta kuulu kukaan. Tätä on liberaalikirkko. Omassa ei patriarkaalisessa uuskielessä yhtä kaukana köyhästä kuin lumiukko saharasta.

Katsokaa konservatiivikristittyjä. Kunhan on hyvä auto, arka valikoiva omatunto, kiva rivitalo, mukavat koirat, lapset ja muut lemmikit, harrastukset ja vaimokin, mikä on julistaa ja todistaa Jumalan sanaa samanlaisten keskinkertaisten ja keskiluokkaisten kristittyjen kanssa. Sellaista, joka sopivan hellästi satuttaa omaatuntoa, että tulee hyvä olo. Sielujen pelastus, tietysti. Ai että minä lähtisin sieluja pelastamaan – ei kai nyt sentään. Mitä sanoisi Tiililä, aito profeetta, joka sentään erosi kirkollisesta establishmentista, erosi pappeudesta ja erosi lopulta koko kirkosta, silloin kun juuri kukaan muu ei sitä tehnyt.

4. Uuskarismaattista hurlumheitä ja sosiaalityötä

Sattumalta selatessa netin ihmeellistä maailmaa nykyajan pyhähenki algoritmit heittivät eteeni uuskarismaattisen seurakunnan, joka videoi kaikki ”viikkojuhlansa.” Meno on kuin kahviveteen olisi pistetty piriä ja bentsoja. Lauletaan, heilutetaan huiveja ja lippuja, heilutaan ja hypitään, pastori puhuu kielillä, väkeä kaatuu, siteerataan Raamattua ja jaetaan omatekoinen ehtoollinen. Kunnon hurlumheimeininki.

Kun katselee ihmisiä, jotka vaeltavat siellä ”ehtoolliselle”, laulavat, tanssivat ja kaatuvat, he ovat vaatetuksesta ja habituksesta päätellen juuri niitä, joita ei keskiluokkaisessa kirkossa näy eikä käy. Köyhiä, monella tavoin vähäosaisia. Muukalaisiakin mukana monta. Ei näitä Munkan happeningeissä tapaa.

Kyseisen seurakunnan tilaisuuksissa vähäpätöisinkin pääseee todistamaan uskostaan, jos ei muuten niin lausumalla isä meijän seurakunnan edessä.

Uskomatonta, mutta totta: kyseinen seurakunta huolehtii parhaansa mukaan suhteellisen monikulttuurisen ja tulotasoltaan alhaisen kaupunginosansa ruokakassien jakelusta, noutaa niitä marketeista, jakaa leipää ja tekee korvaamatonta käytännön diakoniatyötä. Siis kaiken hässäkän ja hurlumhein ohella.

Kaltaiseni pystyyn kuollut syntymäjäykkä luterilainen kristitty, jolle jo papin hyvän huomenen tervehdys ovella ennen messua tuntuu tunkeilulta ja hipoo liiviin uimisen rajoja, tuomitsee seurakunnan: väärä opetus, väärä oppi, väärin toimitettu ehtoollinen. Sanalla sanoen: väärin uskottu. Kyllä!

Mutta jos kaikkea edellä kuvaamani katsoisi taivaallisesta perspektiivistä, niin eikö siinä ole jotain oikeaakin?

5. Wilhelmi Malmivaara – suomalaista pietismiä sadan vuoden takaa

Lopuksi nykykatsannossa jo vanhan herännäisyyden sydänääniä. Pieni pätkä Wilhelmi Malmivaaran saarnasta.

Saarnassa kaikki on totta. Vaikka Malmivaara 1920-luvulla, muutaman vuoden, kuolemaansa saakka edusti Kokoomusta, silti hän omasi käsitykseni mukaan jotain siitä vanhasuomalaisesta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tunnosta, mikä 1900-luvun alussa oli vanhasuomalaiselle puolueelle – osin Kokoomuksen edeltäjälle – ominaista ja vastaavasti nykykokoomukselle vierasta.

Mitä on perisynti? Sitä, että ihminen – siis minä – on olemukseltaan kokonaan turmeltunut, täysin paha ja syntinen. Epäuskoinen ja erossa Jumalasta. Kokonaan maailmassa. Toinen silmä virsikirjassa, toinen vilkuttamassa. Turha harmitella, ettei ole olemassa sellaista kuin perisynnintunto, kun ihan tavallinenkin synnintunto ja syyllisyys puuttuvat. Tarkoitan edelleen itseäni.

Minua – kaappiluterilaista fariseusta – Wilhelmi Malmivaara puhuttelee edelleen, yli sadan vuoden takaa :

”Näinkö teidän parannuksentekonne sujuu? Taapäinkö niin kuin kravun kulku? Yhäkö on tullut selvemmäksi vakaumus, että olette todellisuudessa kokonaan ulkopuolella Herrasta? Sekö on jokapäiväisessä elämässä painona, kun en minä onneton pääsekään sanaan sisälle enkä armon piiriin. Vaan minun täytyy tälläisena kuolleena raatona aina vain olla. Keskentekoisena kristittynä. Pettämässä Jumalaa ja ihmisiä. Olla olevinaan se, mikä en kuitenkaan ole. Ja kun ei tästä toivomallakaan muuta tule. Kulki kirkossa tai seuroissa tai kuunteli Jumalan sanaa kotona, olipa valveilla tai nukuksissa, itki tai nauroi niin aina vain asia pahenee. Tästä pahuudesta rupee sitten näkyä yhä kypsempää hedelmää, lapsissakin ja ympäristössä. Ei siinä, että itse on pilalla vaan kun pilaa vielä muutkin. Kun ei saa siivotuksi itseänsä, ei sydäntänsä, ei suutansa, ei menoansa, mitä muuta silloin voisi vaikuttaa muihin kuin pahennusta. Tämä on hirmuisen kovaa koulua, kovaa harjoitusta. Voi kun, kuinka kerkiän sen vaihtaisi parempaan, mutta ei saa vaihdetuksi.”