Jussi Valtonen sai kirjallisuuden Finlandia-palkinnon romaanistaan, jolla on raamatullinen nimi: He eivät tiedä mitä tekevät. Lämmin onnittelu!
En ole romaania lukenut, mutta lukulistalla se on, ei hätää. Kuten lienee monen muunkin listalla, sillä siitä on jo nyt menossa neljäs painos.
Tuoreessa Sana-lehdessä on Jussi Valtosen haastattelu. Siinä kerrotaan, että mies on, ei ainoastaan papin poika, vaan kahden papin poika, mutta ei sanota keiden, sillä lehden lukijakunta tietää sen varmaan ilmankin. Kirjailija ei halua – eikä hänen tarvitsekaan – ratsastaa kirkon piirissä tunnetuilla vanhemmillaan (Olli ja Leila Valtonen). – Tosin kirkollisissa piireissä voi saada lisäpisteitä jos isä tai äiti on pappi…
Jussi Valtonen on psykologi ja väittelemässä tohtoriksi. He eivät tiedä mitä tekevät on hänen neljäs romaaninsa.
Valtonen suoritti aikoinaan siviilipalveluksen seurakunnassa nuorisotyössä. Hän on kirjoittanut muun muassa Etsijään ja avustanut Kirkko ja kaupunki -lehteä.
”Kuulun kirkkoon, mutta olen todella nöyrä sen edessä, miten uskallan määritellä suhdettani kristinuskoon. Usko on niin monitasoinen ja monimutkainen asia. Melkein kaikki siitä menee jotenkin pilalle, jos yritän sanoittaa sitä”, Valtonen sanoo Janne Villan tekemässä Sanan haastattelussa (lyhennelmä täällä).
Lähiaikoina Jussi Valtosen haastatteluja saadaan lukea monistakin lehdistä. Kotimaassa hänet tavataan ensi viikolla. Anna-Kaisa Pitkäsen tekemässä haastattelussa Valtonen toteaa muun muassa, että uskonnon tarkastelu romaanissa oli tärkeää, sillä ihmisen käyttäytymisessä näkyvät edelleen samat asiat, jotka ennen puettiin uskonnon muotoon, vaikka suhde itse uskontoon on muuttunut etäisemmäksi.
”Kuulun kirkkoon, mutta olen todella nöyrä sen edessä, miten uskallan määritellä suhdettani kristinuskoon. Usko on niin monitasoinen ja monimutkainen asia.”
Onnittelut Jussi Valtoselle. Melkein kuin olisi kuulevinaan noissa sanoissa pastori Voitto Viron sanat 1956 julkaistussa Suomi tahtoi elää –kuvateoksessa suomalaisen sotilaan uskonnollisuudesta.
Sodan aikana jokainen sotilas keskusteli mielellään uskonnollisista asioista. ”Minulla oli hyvä tuuri, saattaa sotilas sanoa. Sisimmässään hän tarkoitti, että Jumala varjeli, mutta mitenkäs sitä saattoi ruveta niin imelästi puhumaan, kun sellainen ei ollut ennenkään tapana, eikä tässä nyt olla niin hirveän hartaita, ollaanpahan vain suomalainen yksinäinen mies, jonka on ikävä kotia ja lapsia ja jolla on toivo siitä, että Jumalan maailma olisi.”