Tällä kertaa emme vietä satavuotis-juhlaa, vaan kysymyksessä on vuoden 1918 muistovuosi. Mieleen tulee assosiaatio Saksasta. Saksalaiset eivät vääristele kurjaa kansallissosialismi-historiaansa. Juutalaisvainojen vääristely on jopa laissa kielletty. He yrittävät hallita historiaansa tuomalla sen koko ajan rehellisesti julki: kouluopetuksessa ja mediassa – vanhoja vääryyksiä käsitellään avoimesti. Vaikka nyt ajattelisimme vain Eurooppaa, tämä ei ole sääntö vaan ennemmin poikkeus. Miten erilainen olisikaan nykypäivä, jos joka maa noudattaisi historiantulkinnassaan avoimuutta ja rehellisyyttä?
Meillä Suomessa tähän on mahdollisuus ja muuttunut historiantutkimus luo siihen edellytyksiä. Onkohan nyt kymmenen vuotta siitä, kun kirkko, historian miehen Jukka Paarman arkkipiiuspana ollessa, järjesti Helsingin yliopiston juhlasalissa seminaarin kirkosta ja työväenliikkeestä 1918. Se oli hyvä alku ja Ilkka Huhta ja kumppanit ovat jatkaneet tällä tiellä. Siinä hengessä vietettiin ”Sovinto 100-kirkkopäiviä Kallion kirkossa.
Luonnollista on, että tämä vuosi keskustellaan satavuotismuistosta, sen monessa mielessä traumaattisten tapahtumien purkamiseksi ja ymmärtämiseksi. Keskustelua on käyty myös Kotimaassa ja Kotimaa24:ssä, yhtenä lähtökohtana historiantutkija Ville Jalovaaran artikkeli Kotimaassa.
Tähän keskusteluun liittyi myös Jutta Urpilaisen puhe Työväen kirkkoillassa Turun tuomiokirkossa 3.4.18. Hänen aiheenaan oli ”Kirkko ja kansa 100 vuotta sitten ja nyt”. Kansanedustaja ja ulkoministerin rauhanvälityksen eristyisedustaja Urpilaisen puhe oli siksi merkittävä, että lainaan tähän sen lopun:
Myös kirkon roolissa on ollut valkoisen miehen taakkaa. Joidenkin piispojen ja pappien ymmärrettäviin laillisuuspuheisiin sekottui aimo annoa työväen ja naisten emansipaation vastustmista. Surullisinta kuultavaa on ollut punaisista
vainajista osan jääminen ilman hautaan siunaamista ja pappien rooli vankileirien
”kansalaiskasvatuksessa” Näistä ajoista kirkko on tehnyt arvokkaan matkan koko
kansan kirkoksi, niin oikeiston kuin vasemmiston, niin miesten kuin naisten.
Kirkolla voi olla kansakuntaa eheyttävä rooli myös tämän päivän ilmiöiden keskellä. Yhteiseen ihmisyyteen pitää kuitenkin mahtua niin heteroparit kuin sateenkaariperheet, niin maassasyntyneet kuin maahanmuuttaneet, niin kristityt kuin muiden uskontojen edustajat.
Väkivaltaa, sortoa tai vihapuhetta emme saa – kansana tai kirkkona – hyväksyä keneltäkään. Ei sata vuotta sitten eikä nyt.
Sovinto saa olla vientituotteemme, kunhan se pysyy myös jatkuvana kotiläksynämme.
Hyvin sanottu ja kuulijoina oli lähes kolmesataa turkulaista. Itse korostin samassa tilaisuudessa yhtä historiallista tosiasiaa. Myöhemmin on väitetty, että kirkko ja työväestö olisivat 1918 olleet jyrkästi vastakkain. Se on osatotuus, vain osittain totta. Piispat olivat jyrkästi sosialidemokraatteja ja monet työväenjohtajat kirkkoa vastaan. Mutta kummallakin puolella oli paljon myös toisen osapuolen ymmärtäjiä ja kannattajia. Myöhemmin sisälähetysjohtajana tunnettu Aarnisalo sanoi vielä sisällissodan jälkeen olevansa sosialisti ja sai siitä piispansa nuhteet. Mutta sota lukitsi rintamalinjat ja nosti -20 ja -30 luvuilla korkean muurin pappien ja työväenliikkeen välille. Ja siitäkään huolimatta kansa ei eronnut kirkostaan, vaikka papit sitä vastaan saarnasivat.
Vähitellen olemme päässeet vaiheeseen, että tätä voidaan tutkia ja tästä keskustella.
Murrosaikoja elettiin silloinkin, eduskuntakin saatiin…. Selaileeko siellä kukaan vuoden mittaan 109 vuotta vanhoja lehtiä, jotta tietäisimme missä silloin mentiin ja miksi Pietari Brofeldt muutaman vuoden päästä karkoitettiin? Tapahtui jo ennen helluntaiherätyksen rantautumista suomeen..
Kirkon (enkä puhu Kristuksen ruumiista!) asema ja kristinuskon tulevaisuus eivät kulje rintarinnan.
”Kotimaa päätettiin perustaa aikana, jolloin kirkko koki joutuneensa uhatuksi. Yhteiskunnalliset virtaukset asettivat kirkon uuteen tilanteeseen. Lehti syntyi, jotta siitä tulisi kristikansan oma äänenkannattaja, joka ”osoittaisi rakkautta erityisesti kansankirkkoamme ja sen suurta elintehtävää kohtaan.””
Onnittelut menneistä vuosista kristillistä kulttuuria ja uutisia välittävälle Kotimaa-lehdelle. Toivottavasti Suomen valtio saa lehdistötukensa ja verkkojulkaisuilta perittävän arvonlisäveronsa edes pohjoismaiselle tasolle, että yhtiön työpaikat säilyvät tulevasiuudessakin.
Otava-lehden Runnin kylpylästä kertovaa Elämän lähteellä –kirjettä v. 1906 mukaillen:
”Vähävaraisimmat ovat jo nyt tottuneet lukemaan Kotimaa-lehteä, ja tulisivat silloin yhä enemmän lukemaan, jos täällä olisi vakinaisesti saatavana huokea maksullinen lehti ja yhtiössä tekisi työtä vakinainen pappi, joka tietysti olisi tässä tapauksessa ihan välttämätöntä.”
Toivottavasti Kotimaa säilyy ja vahvistuu myös ’näinä vaikeina aikoina.’
Kotimaa syntyi aikana, jolloin maassamme oli yli kirkkokuntarajojen ulottuvaa hengellistä herätystä. Esim. niin kutsuttu ”Hannulan herätys” kokosi kirkkoihin ja rukoushuoneisiin runsaasti väkeä luterilaisesta kirkosta ja sen monista herätysliikkeistä – esim. Wilhelmi Malmivaara körttiläisten taholta oli mukana. Mukana oli myös vapaakirkollisia jne. Tällaista myönteistä, kristittyjen yhteyteen haastavaa uutisointia ja toimintaa toivon ja rukoilen Kotimaan juuriensa mukaan edistävän.
Heikki Palmu :”Sovinto saa olla vientituotteemme, kunhan se pysyy myös jatkuvana kotiläksynämme. ”
Tässä mielestäni sopiva alku ”jatkuvalle kotiläksyllenne”:
Tarton rauhansopimus 14.10.1920, 35.artikla 4. pykälä:
”Suomen tai Venäjän kansalainen, joka on tuomittu rangaistukseen ennen tämän rauhansopimuksen allekirjoittamista toisen sopimusvaltion eduksi tekemästään valtiollisesta rikoksesta tai siitä, että hän on ollut yhteydessä toisen sopimusvaltion sotajoukkojen tai hallituselinten kanssa tai siitä, että hän on tehnyt rangaistuksenalaisen teon tarkoituksessa toteuttaa kansallisen itsemääräämisoikeuden, vapautetaan enempää rangaistusta kärsimästä ja lasketaan heti vapaaksi.
Jos hän on sellaisesta rikoksesta syytteessä tai vangittuna, mutta ei vielä tuomittu tai jos syytettä häntä vastaan ei ole vielä nostettu, raukeaa syytösoikeus, olkoonpa hän maan rajojen sisä- tai ulkopuolella, eikä sellaista syytettä enää saa panna vireille.
Jos hän joko samalla tai yksistään on tehnyt itsensä syypääksi muunlaiseen rikokseen maansa voimassaolevaa valtiollista tai yhteiskunnallista järjestystä vastaan, ja sen jälkeen paennut toisen sopimusvaltion alueelle, nauttikoon sellaisesta rikoksesta kotimaassaan annettua armahdusta samalla tavalla kuin kotimaahan jääneet syytetyt tai tuomitut sitä nauttivat.”
TUULA,
lainaamasi kohta oli Jutta Urpilaisen puheen loppu, ei siis minun tekstiäni. Olen kyllä samaa mieltä. Yritin kirjoittaa puhelainauksen kursiivilla, mutta se ei välittynyt Kotimaa24:n sivulle.
Mitä vuoteen 1918 tapahtumiin Suomen historiassa tulee, on lainaamasi teksti minusta siitä selvästi kauempana, kuin Svinhufvudin yleinen armahdus kaikille valkoisen puolen murhatöille, olivatpa ne sitten henkilökohtaisia kosto- tai vihasurmia tai mitä muuta tahansa. Nuori valtio siis hyväksyi valkoisen terrorin ja itse kosti kollektiivi-rankaisulla kaikki punaisten ilkityöt.
Heikki Palmu :” Nuori valtio siis hyväksyi valkoisen terrorin ja itse kosti kollektiivi-rankaisulla kaikki punaisten ilkityöt.”
Mikä oli sota 1939-1945? ” Se oli laskelmoitua ja suoraa jatkoa tälle:
Sosiaalidemokraatit järjestivät ylimääräisen puoluekokouksen 25.-27.11.1917. Puolueen vallankumouksellista siipeä innostamaan kokoukseen saapui mm. Aleksandra Kollontay ja Venäjän kansankomissaarien neuvoston vähemmistökansallisuuksien komissaari Dzugashvili. Tämä myöhemmin Stalinina tunnettu komissaari kannusti suomalaisia vallankumouksen tekemiseen ja vakuutti puheessaan, kuinka ”tällaisessa ilmapiirissä voi kestää ja voittaa vain yksi valta, sosialistinen valta. Tällaisessa ilmapiirissä kelpaa vain yksi taktiikka, Dantonin taktiikka: rohkeutta, rohkeutta ja vielä kerran rohkeutta. Ja jos te tarvitsette meidän apuamme, me annamme sitä teille, veljellisesti ojentaen teille käden.”
Ja apua myös tuli. Kun puolueneuvosto kokoontui uudelleen 19.-22.1.1918, vallankumousta ajanut Jukka Rahja saattoi kertoa kokousedustajille, kuinka ”Suomen työväki on onnellisemmassa asemassa kuin monen muun maan työväki, kun sillä ei ole vastassaan aseistettua porvaristoa.” Ja niin sosiaalidemokraatit päättivät suorittaa Suomessa väkivaltaisen vallankaappauksen vain reilun kuukauden mittaisen itsenäisyyden jälkeen.
Minun mielestäni veljessota / sisällissota 1918 oli suuri onnettomuus kaikille osapuolille. Toivottavasti emme enää koskaan joudu samanlaiseen tilanteeseen. Mutta, kuten Jutta Urpilainen puheessaan Turun tuomiokirkossa sanoi, sisällissotia käydään tälläkin hetkellä eri puolilla maailmaa. Toivottavasti me, Suomi, voi olla rauhan ja sovinnon asialla, niitä edistämässä. Urpilaisen puhe on muuten kokonaisuudessaan luettavissa Kristillisten sosialidemokraattien Veljeysliikkeen kotisivuilla.
En ole asiantuntija Tarton rauhansopimuksen kohdalla, enkä myöskään 1918 sisällissodan kohdalla, vaikka 1905-1923 historiaa ja kirkkohistoriaa Helsingissä Eino Murtorinteen ja Pentti Laasosen ohjauksessa tutkinut olenkin.
Mutta Tuula, et kertonut, mitä mieltä olet Svinhufvudin yleisestä armahduksesta kaikille toisen osapuolen teoille? Oliko se oikeudenmukaista?
Heikki Palmu :”Oliko se oikeudenmukaista?”
”Suomen vasemmistovoimien” mielestä tämä ilmeisesti oli:
”Maanpaossaan Neuvostoliitossa suomalaisten kommunistien johto piti yhteyttä Suomen vasemmistovoimiin sekä kehitteli selkeää taktiikkaa niiden toimille poliittisessa taistelussa. Päätavoitteena oli entiseen tapaan kansan vastaisen – niin kuin siihen aikaan sanottiin – ”lahtarihallituksen” kukistaminen ”proletariaatin vallankumouksella”. Eräässä viestissään Suomen työtätekeville kuusi vuotta ennen ”talvisodan” alkamista kommunistinen puolue esitti varsin selkeän kehotuksen: ”Suomesta on luotava työväen ja talonpoikain tasavalta! Näin tulee vuoden 1918 vallankumouksen tappiosta se voiton porras, jolta Suomen työväenluokka SKP:n johdolla nousee valtaan.” (Baryšnikov & Baryšnikov: Terijoen hallitus, Helsinki-Pietari 2001)
TUULA,
onko nyt keskustelua tai vuoropuhelua se, mitä me tässä käymme? Vai onko se huutelua, jossa kumpikin huutelee omiaan, toista kuulematta?
En puolusta punakaartin toimintaa tai sen johtajia, enkä myöskään SKP:tä 1918 tai sen jälkeen. Puolustatko Sinä Svinhufvudia, kun hän ”laillisesti” vapautti vastuusta kaikki ne, jotka henkilökohtaisista tai kostosyistä tappoivat työväöenliikkeen jäseniä, myös aseelliseen toimintaan osallistumattomia miehiä, naisia ja lapsia? Vastaisitko tähän, ennen kuin kaivat uusia sitaatteja historian roskatynnyreistä?
Heikki Palmu :”onko nyt keskustelua tai vuoropuhelua se, mitä me tässä käymme”
On. Isoäitini isä oli punakaartiin kuulunut demari, joka 1918 kuoli nälkään Suomenlinnan vankileirin seurauksena. Haluan puolustaa ”oikeistoa ja porvareita”, joita te yksipuolisesti syytätte.
Heikki: On totta, että saksalaiset ovat selkeästi eniten tehneet työtä toisen maailmansodan, sen syiden ja seurausten, perkaamisessa.
Mutta oma havaintoni Belgiassa ja myös Ranskassa on se, että molemmissa maissa on tarkoin puitu natsimyönteistä suuntautumista sodan aikana: http://www.levif.be/actualite/belgique/collaboration-la-verite-des-historiens/article-normal-322341.html ja https://fr.m.wikipedia.org/wiki/Collaboration_en_France
SEIJA,
ranskantaitoni rajoittuu kahteen sanaan: ”kiitos” ja ”kiitos paljon”. Voisitko kertoa jonkun pointin lainaamistasi lähteistä?
Vichyn hallitusta meillä ei ollut, mutta olihan meillä koko Pohjois-Suomi saksalaisten miehittämänä ja oli meillä myös joukko yhteistoimintamiehiä, suomalaisessa politiikassa, taloudessa ja kulttuurissa.