Yhteiskunta elää jatkuvassa murroksessa, niin taloudellisessa kuin hengellisessä. Koska emme voi siirtyä vaihdannaistalouteen, raha määrittelee aika pitkälle selviytymisemme. Hengellisesti meillä on syvä kaipaus johonkin, onko se sitten Sallimus, Kohtalo, Jumala vai joku muu. Kaipaamme, että jokin meitä suurempi ohjaa elämäämme silloinkin, kun sanomme, että jokainen on oman onnensa seppä.
Kirkon työntekijänä ajattelen, ettei kirkko ole mikään saari, irrallaan yhteiskunnasta, vaan juuri se taho, johon erilaiset yhteiskunnalliset ilmiöt peilautuvat. Meidän on nähtävä ne ja tartuttava niihin. Tarvittaessa meidän pitää hyvinkin radikaalisti muuttaa työmme suuntaa.
Diakoniasta ei voida puhua ilman, ettei oteta huomioon myös muutoksia, joita esimerkiksi nykyinen leikkaus- ja säästöohjelma tuo mukanaan. On tärkeää pohtia, asettaako se koko diakoniakentän uuteen järjestykseen.
Perinteisesti diakonia on tehnyt kotikäyntejä vanhusten luona. Juuri tästä työmuodostaan diakonia on opittu tuntemaan, vaikka rinnalle on tullut paljon muuta. On vaadittu muutosta ja puhuttu hädän ääripäästä.
Onko vanhuksista nyt tulossa se hädän ääripää, joita meidän pitäisi auttaa? Lääkäripalvelut keskitetään kymmenien kilometrien päähän, kyläkaupat ja postit ovat jo historiaa. Kotona asumista tuetaan, mutta kotona selviytyminen on jo eri kysymys. Köyhyys, yksinäisyys, mielenterveysongelmat ja päihdeongelmat ovat todellisuutta, jopa iäkkäiden lisääntyneet itsemurhat. Vanhus, joka on itsenäisesti tullut toimeen, ei ensimmäisenä kiirehdi sosiaalitoimistoon. Hän häpeää köyhyyttään.
Mielenterveysongelmia on yhä enemmän. Jaksamattomuutta ja masennusta on jo hyvin nuorilla. Koko diakoniantyön laajaa kenttää katsoessa voi nähdä, kuinka ongelmat ovat vuosien varrella vain syventyneet. Aika ja resurssit eivät riitä kuin raapaisemaan pintaa. Työ on kohdennettava sinne, missä apua tarvitaan eniten ja nopeasti. Mielessä jyskyttää toivomus, kunpa ehtisi seuraavan luo ennen kuin apu on liian myöhäistä. Eivät ihmiset sotke omia asioitaan sotkemisen ilosta, vaan kuvioon sisältyy paljon voimattomuutta, epäonnistumisia ja vastoinkäymisiä.
Lapsiperheet tarvitsevat tukea. Yhteiskunnan vaatimukset ja oletukset ovat kovia. Lapsi on usein se ensimmäinen kärsijä. Moniongelmaisissa perheissä lapsilta saattaa lapsuus kulua vanhemmista huolehtimiseen. Diakonia tekee perhetyötä auttaakseen tällaisia perheitä. Pienikin apu voi olla arvokasta. Kuulluksi ja nähdyksi tulemisen kokemus voi olla ainutlaatuinen. Nuoret tarvitsevat kannustusta, omia harrastuksia, haasteita. Mitä sitten, kun koulutie ei avaudukaan, kun työtä ei saa, kun paikka yhteiskunnassa on vain puhetta. Syrjäytymisen uhka on todellinen.
Yhteiskunta muuttuu, ihminen pysyy samana, huolineen ja epävarmuuksineen. Hän tarvitsee rahaa ruokaan, elämiseen yleensä – ja siihen, että itsetunto ja tunne oman elämän hallitsemisesta säilyvät.
J.V. Snellman on sanonut, että historia on osoittanut, että fyysinen ja henkinen hyvinvointi kulkevat käsikädessä. Olemmeko tulleet tien päähän vai vain risteykseen?
Onnea Sinulle Kaisa <3 Tärkeää työtä teet!
Väistämätön totuushan on, että sodan jälkeen syntynyt suuri ikäluokka on parhaillaan kasvattamassa kunnissa terveys- ja sosiaalipalveluja tarvitsevien joukkoa ja runsaana. Totuus on myös se, että kotikonnuiltaan työn perässä ruuhka-Suomeen matkannut jälkipolvi ei ole vastaamassa fyysisesti eikä tässä kansallisessa talouden tilassa ehkä taloudellisestikaan nykyhallituksen asettaman haasteeseen, jossa vanhushuoltoa ollaan rakentamassa yhä enemmän omaispalvelun ja ennen muuta kotihoidon varaan. Tästä kokonaisuudesta taitaa vielä ilmaantua useita porsaanreikiä, joita kirkon diakoniatyökään ei voi täyttää.
Kokemus on kyllä myös osoittanut, että yhä enemmän huudetaan diakoniaa apuun sekä vanhusväestön auttamisessa että sosiaalisten ongelmien ratkaisemisessa. Me diakoniatyöntekijät pystymme hyvinkin rajallisesti vastaamaan tuohon pyyntöön. Mutta apu se on pienikin apu.
Itse olen toiminut omaishoitajana, mutta ymmärrän täysin, jos omaisilla ei siihen riitä resursseja. Tuosta kotihoidosta tai kotona olemisesta niin pitkään kuin se on mahdollista sanoisin, että moni ikääntynyt ihminen kokee turvattomuutta ja pelkoa. Vaikka kotona olisikin hyvä,
Yksi lainalaisuus: Jos ei nuorena ole lapsia, ei vanhana ole sukulaisia.