Hajoaako kirkko?
Meillä puhutaan usein kirkosta, kun oikeastaan tarkoitetaan Suomen evankelisluterilaista kirkkoa. Kristillinen kirkko on jo monta kertaa hajonnut. Roomalaiskatoliseen, ortodoksiseen, anglikaaniseen, reformoituun, evankeeliseen / luterilaiseen ja niin edelleen. Protestanttiset kirkot ovat solun jakautumisen kaltaisesti hajonneet aina uudestaan, päättymättömästi. Kirkkomme, siis luterilaisen kirkkomme kaikkein pienin herätysliike, Länsi-Suomen rukoilevaiset hajosi muutama vuosikymmen sitten kahtia, kun muualta tulleet johtajat eivät hyväksyneet liikkeen päälinjaa, mutta eivät toisaalta saaneet Eurajoen kristillistä kansanopistoa vallattua itselleen. Näin rukoilevaisliike hajosi kahdeksi.
Euroopan laajuisesti ajatellen on Suomen uskonnollinen kartta ollut poikkeuksellisen yhtenäinen. Kun uskonnonvapauslaki vuonna 1923 hyväksyttiin, odotettiin työväenliikkeen kannattajien – äsken yli puolet kansasta – joukkoeroa kirkosta. Se oli mahdollista, niin selvästi kirkko oli sisällissodassa asettunut voittajan puolelle ja valtaosa papeista saarnannut työväenliikettä vastaan vielä -20 ja -30 luvuilla. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Vielä 1930 luterilaiseen kirkkoon kuului 96% suomalaisista. Ja neljäkymmentä vuotta myöhemmin, 1971 oli kirkon jäsenmäärä yhä 92%
Kirkosta eroaminen oli helppoa. Käynti kirkkoherranvirastossa riitti ja sitten myös käynti maistraatissa. Vuoden 2003 uskonnonvapauslain mukana kaikki muuttui. Eduskunta hyväksyi ja Kirkkohallitus piti ”pääosin myönteisenä” uutta lakia, jossa käyntiä maistraatissa ei enää tarvittu, vaan eroamiseen riitti kirje tai sähköpostiviesti. Käyntiä tai edes allekirjoitusta ei vaadittu, juridinen puoli hoitui viranomaispalvelulla.
Tästä alkoi eroaalto kirkosta. Sen ohjauskeskukseksi tuli pieni ateistinen järjestö, Vapaa-ajattelijat. Sadattuhannet jäsenet erosivat kirkosta ja media välitti reaaliajassa Vapaa-ajattelijoiden työn tulokset. Siitä ei voi syyttää tamperelaista vapaaehtoistyötä. Jos syyllistä haetaan, on se hierarkkinen ja itsetyytyväinen kirkko, joka ei ollut hereillä. Kirkon olisi pitänyt nähdä, että sen ”kannatusprosentti” oli petollisen korkealla.
Mitä Suomen evankelisluterilainenn kirkko voi tehdä nyt, kun sillä vieläkin on jäseninään kolme neljästä suomalaisesta? Olin yhdeksänkymmentäluvun Saksassa. Sen evankeelinen kirkko kävi kampanjaa kirkosta-eroamista vastaan. Saksan katolinen ja evankeelinen kirkko olivat jokseenkin yhtä suuria. Kumpikin menetti vuositasolla noin 250.000 eli neljännesmiljoona jäsentä Kirkoista eroamista vastaan kampanjoitiin aktiivisesti.
En usko, että kirkosta eroamista vielä tässä vaiheessa voidaan pysäyttää. Kotimaa24:n palstoilla moni esittää vastapooleiksi kirkon konservatiivit ja liberasalit. Onkohan näin? Minun mielestäni vastakkain ovat kansankirkko tai moniarvoinen kirkko ja uskovien kirkko. Uskovien kirkko julistautuu itse ”raamatulliseksi”, mutta kovin köykäisin perustein. Jeesus sanoo Matteuksen mukaan: ”Hedelmistä te siis tunnette heidät. Ei jokainen, joka sanoo minulle `Herra, Herra` pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon.”
Kristittyinä olemme tien kansaa. Jos konservatiivisuus kirkossa tarkoittaa paikalleen pysähtymistä tai ajan pysäyttämistä, monoliittistä vanhaan jäämistä, se vie harhaan. Raamattu Mooseksen kirjoista Johanneksen ilmestykseen ei ole muuttumaton, vaan se kuvaa nimenomaan Jumalan maanpäällä vaeltavan kansan muutosta. Ja samalla muuttuvaa Jumala-kuvaa. Jeesuksen Jumala ei ollut pelättävä sotajoukon Jumala, vaan Abba, isi. Paavali luopui juutalaisen uskon perustavista merkeistä, hän ei ollut vanhauskoinen. Ja apostoli Johannes kirjoittaa: ”Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee.”
Hajoaako kirkko? Se on jo monet kerrat hajonnut ja järkyttävää on, etteivät Jeesuksen seuraajat mahdu samaan illallispöytään. Ja samalla: Vaikka kirkko on erimielinen ja vaikka se on ollut sitä alusta asti, kirkko kuitenkin on se todistus, jonka me ihmisille annamme. Esimerkki Paavali: Jo Sauluksena ja yhä Paavalina hän oli kova riitelemään. Mutta samalla: Hän rakensi kristillisiä seurakuntia ja kutsui niiden jäseniä pyhiksi, vaikka nuhteettomuus oli niistä kaukana.
Ajatus, että Suomen ev.lut.kirkosta lohkeaisi ”uskovien” tai ”raamatullisten” kirkko, ei ole vakuuttava. Onhan niitä jo lohjennut monia: helluntaiseurakunnat, muut nk. vapaat suunnat, Nokia-lähetys ja viittä vaille valmis lohkeama Lähetyshiippakunnan seurakunnat. 1700-luvulla Baabelista lähdettiin laivalla, kuten Anna-Maija Raittila hienossa kirjassaan ”Isät kulkivat pilven alla” kuvaa.
Pyhien yhteyttä on kautta aikojen rakennettu ihanteen, täydellisen ihanteen varaan. Edellä luettelemillani uskovien kirkoilla on käytössä myös kirkkojärjestys. Perustuuhan sekin Raamattuun ja niin saadaan julkisyntiset joukosta pois, pilaamasta kirkon tai liikkeen mainetta. Saksassa voi papin syrjähyppy yhä johtaa määräöaikaiseen erottamiseen, tai siirtoon Bahnhofsmissionin papiksi. Meillä tällaista kirkkokuria on käytetty vain hyvin harvoin ev.lut. kirkossa, vapaissa suunnissa kylläkin.
Ehkä marginaalinen, mutta kuitenkin kiinnostava kysymys on, millä uskovien kirkkojen uusin tulokas, Lähetyshiippakunta rahoittaa työnsä. Riittävätko kotimaiset uhrilahjat, vai tarvitaanko tukea myös Yhdysvaltojen uskovilta veljiltä?
Taisipa muuten alkaa Oulaisista!
Kirkko kutistuu, ei hajoa. Todellista suvaitsevaisuutta olisi löytää kutistuvasta kansankirkosta, ja yhä tyhjimmillään olevista kirkkorakennuksista sija myös konservatiivisimmin uskoville. Se tuskin olisi keltään pois.
Liberaaliteologina pidetty Matti Myllykoski jopa ehdotti, todellisen liberalismin ja suvaitsevaisuuden hengessä, että vanhauskoisille konservatiiveille annettaisiin tyhjät kirkkosalit sunnuntai-iltapäiviksi käyttöön omiin jumalanpalveluksiin. Olen samaa mieltä. Kirkkoa, etenkin pääkaupunkiseudun seurakuntia on viime vuosina vaivannut jyrkkälinjainen (taistolaishenkinen) puhdistusmentaliteetti, mikä on aina vastenmielistä, ja antiteesi aidolle suvaitsevaisuudelle.
Muutama reunahuomautus Heikki Palmun ohdintaan. Sisällissodan aattona ei silloista ainoaa sosialistista puoluetta kannattanut missään vaiheessa yli puolet kansasta. Vuoden 1916 vaaleissa tosin SDP sai niukasti enemmistön edustajapaikoista, mutta silloinkaan ei sen ääniosuus ylittänyt 50 %:a, vaan vaalivoitto perustui suuria puolueita suosivaan vaalimatematiikkaan. Ja vuoden 1917 vaaleissa, joissa äänestyaktiivisuus oli huomattavasti noussut, porvaririntama palautti eduskuntaenemmistönsä. Odotettua pienempi kirkosta eroaminen osoitti, että kirkonvastaisesta propagandasta huolimatta valtaosa vasemmiston kannattajistakin halusi pysyä kirkon jäseninä. Työväenliikke on toki pehmentänyt suhtautumistaan kirkkoon, samalla kun kirkon piirissä on ymmärtämys kasvanut vasemmistolaista talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa kohtaan. Teologinen konservatismi onkin selvästi eri asia kuin poliittinen konservatismi. Kirkosta eroaminsta kyllä tapahtuu niin kauan kun kirkon jäseninä on ihmisiä, jotka henkilökohtaiselta vakaumukseltaan ovat hyvin etäällä kirkon opista. Varsnkin Etelä-Suomessa kirkko elää jo lähetystilanteessa, mitä ei ole vielä riittävästi tiedostettu. Raamattu ei ole muuttunut kaanonin vahvistamisen jälkeen, tulkinnat toki muuttuvat ympäröivän kulttuurin vaikutuksesta joskus hyvään, joskus huonoon suuntaan. Kristinusko on kuitenkin edelleen ekumeenisten uskontunnustusten mukaista uskoa. Muunlainen uskonnollisuus on sitten jotakin muuta kuin kristinuskoa..
Hiukan kärjistetysti sanoen huomattava osa papistoa teki sisällissodan aattona, ja etenkin sen jälkeen parhaansa, että vasemmistoa kannattanut työväestö olisi joukolla eronnut kirkosta. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Vuosisadan alun yhtenäisessä sosiaalidemokraattisessa puolueessa, sen kummemmin kuin sisällissodan jälkeisessä Sdp:ssä ja Sstp:ssä ainoastaan osa suppeasta puolue-eliitistä oli uskonnonvastaista. Antiklerikalismi oli työväestön parissa laajempaa, joskaan ei johtanut laajamittaisiin kirkosta eroamisiin sekään.
Papisto oli vuosisadan ensivuosikymmeninä poliittisesti konservatiivista, 1920- ja 1930-luvuilla osin jopa fasistista ja äärioikeistolaista. Esim. nuorkirkollinen ja teologisen lauantaiseuran perustajajäseniä ollut, pääministerinä ja ministerinä toiminut Lauri Ingman oli poliittisesti konservatiivi (ja vaati 1920-luvun lopulla kaiken vasemmistolaisen, myös sosiaalidemokraattisen) toiminnan kieltämistä, teologisesti sen sijaan Ingman kuten puoluetoverinsa eduskunnan puhemiehenäkin toiminut kokoomuslainen teologian tohtori Paavo Virkkunen olivat kaikkea muuta kuin konservatiiveja.
Minäkin muistelen, että ennen Vapaussotaa sosialisteilla oli lähes puolet, mutta taisi olla vain 80 edustajaa. He eivät äänestäneet itsenäisyyden puolesta joulukuussa 1917, kun heillä oli muita suunnitelmia.
Kun pidetään lähtökohtana ”kansa kaikkivaltias” ja ”oopiumia kansalle”, olisiko suhtautuminen sosialisteihin voinut olla kovin suopea? Olisi kivaa saada tänne pari näytettä siitä, mitä kirjoitti
Työmieslehdessä Valpas-Hänninen.
Kari-Matti, niin vankka asiatiedon mies kun onkin, heittelee aivan surutta kun tulee esiin rakas aihe
poliittinen historia.
Pitäisi ensin määritellä, mitä oli fasismi Suomessa ja sitten, montako pappia oli fasistia.
Suomalaisen oikeistolaisuuden historiaa ei voi käsitellä, ellei ota esiin kokonaisnäkymää:
Kommunistien ulkoparlamentaarinen työ Suomessa ja taistelu yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseksi
JA
Vieraan valtion masinoimaa kapinaa, johon suurin osa työväenliikettä osallistui 1918.
On helppohintaista puhua oikeiston pahuudesta, jos ei samalla ota huomioon tätä sisäistä ja ulkoista turvallisuusuhkaa.
Kun kirkko nyt on esittänyt anteeksipyyntönsä, olisi kiva kuulla vastaavaa vasemmaltakin.
Paavo Lipponen jotain yritti, mutta sai siitä ilmeisesti kärsiä puolueessaan.
Tämä blogikirjoitus vaatii kirjoittajaltaan aikamoista omahyväisyyttä ja itsekeskeisyyttä.
”Kristittyinä olemme tien kansaa. Jos konservatiivisuus kirkossa tarkoittaa paikalleen pysähtymistä tai ajan pysäyttämistä, monoliittistä vanhaan jäämistä, se vie harhaan.”
”Ajatus, että Suomen ev.lut.kirkosta lohkeaisi ”uskovien” tai ”raamatullisten” kirkko, ei ole vakuuttava.”
”Ehkä marginaalinen, mutta kuitenkin kiinnostava kysymys on, millä uskovien kirkkojen uusin tulokas, Lähetyshiippakunta rahoittaa työnsä. Riittävätko kotimaiset uhrilahjat, vai tarvitaanko tukea myös Yhdysvaltojen uskovilta veljiltä?”
Sanoisin, että aikamoista potaskaa.
Ensimmäinen väite on mielestäni aivan oikea. Samoin toinen, mikäli se ymmärretään niin, että yhden kirkon lohkeaminen on epätodennäköistä. Pikemminkin luulisin, että eräitten herätysliikkeitten jo nyt löyhä side kirkkoon löyhenee entisestään, katkeamatta kokonaan.
Kolmatta kohtaa ihmettelen. Lähetyshiippakunta on tähän asti, käsittääkseni yhtä poikkeusta lukuunottamatta, ymmärtänyt välttää pahimman mahdollisen virheinvestoinnin eli omien toimitilojen hankkimisen, joten sen talous on todennäköisesti aika terveellä pohjalla. Luulenpa, että vielä koittaa päivä, jolloin myös kansankirkon seurakunnille kelpaavat lhpk-seurakuntien rahat toimitilavuokrien muodossa.
JUHA Kajander, Hyvä Veli, kirjoitat:
”Sen (Lähetyshiippakunnan) talous on todennäköisesti aika terveellä pohjalla.”
Näin saattaa olla, en ole tässä minkään valtakunnan asiantuntija. Pidättäytyminen kiinteistöbisneksestä (vrt, SLEY) on varmasti viisautta. Mutta kuitenkin: oman seurakuntaverkoston luominen, kymmeniä seurakuntia ja kymmeniä pappeja – ei se ihan ilmaista ole. Mieleen tulee El Salvadorin luterilainen kirkko, jota Missouri synodi tuki. Ja lopetti tukensa,. kun kirkko avasi papinviran naisille.
Muuten: El Salvadorin luterilaisen kirkon uskonratkaisuun oli kaksi Raamatullista perustetta.
Ensiksi: Erityinen uhripappeus loppui Jeesukseen ja sen tilalle tuli kastettujen yleinen / yhteinen pappeus.
Toiseksi: Paavalin mukaan naiset profetoivat alkuseurakunnan jumalanpalveluksissa.Näin UT:n perusteella ei ollut estettä sille, että he saarnaisivat, jakaisivat ehtoollista ja opettaisivat seurakunnissa.
PETRI, Hyvä Veli,
sanoa toisen puhetta potaskaksi, on helppoa.
Vaikeampaa on vastata toisen perusteluihin vastaperusteluilla, vasta-argumenteilla. Suosittelen Sinulle Martti Lutherin Ison Katekismuksen kahdeksannen käskyn selitystä. Sitä vastaan tulee itsekin usein rikottua.
Omassa n. 15 000 jäsenen kirkkokunnassani jäsenistö ylläpitää n. sataa seurakuntaa ja yhtä palkattua hengellisen työn tekijää n. sataa jäsentä kohti. Eikä rahaa todellakaan tule ulkomailta, päinvastoin, lähetämme sitä ulos. Eli aika paljon uhrituloilla pystyy tekemään, jopa jonkun verran ylläpitämään muun ohella kirkkorakennuksia.
Raamatun mukaan paikallisseurakunta muodostuu ihmisistä, jotka tekevät henkilökohtaisen uskon ratkaisun ja tahtovat seurata Jeesusta opissa ja elämässä (Apt.2: 41-47; 5:13,14). Seurakuntakirjeissä Paavali neuvoo ”pyhiä” vaeltamaan saamansa kutsumuksen arvon mukaan keskinäisessä rakkaudessa ja toinen toisensa kunnioittamisessa. Paimenille on ohjeita mm. (2Pt.5). Seurakunnassa tulee myös käyttää vanhurskasta kuria,(1Kor.5:13). Seurakunnan tulee olla kuin perhe Jumalan Sanan alla Paimenen ja paimenen johdolla ja siellä jokaisella on palvelustehtävänsä palvellen Jumalaa niin, että myös toimitaan sieluja voittaen evankeliumin työssä.
ANNIKKI,
Apostolien tekojen kirjoittaja kertoo apostolien opetuksesta, mutta kertooko hän jotakin opista? Kuvaus uskovien joukosta on mielestäni hyvinkin käytännöllistä ja konkreettista. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat. Kaikki oli heille yhteistä. Samana päivänä uskovien joukkoon liittyi 3.000 miestä ja naista. Tuskin heidän henkilökohtaista uskonratkaisuaan ja oppiaan kovin tarkasti kontrolloitiin, eikä meillä ole heidän sitoutumisensa kestävyydestä kovin tarkkaa tietoa.
Aika vähän Jeesuskaan puhui opillisista kysymyksistä tai korostuksista.
Seurakuntakurista hän kyllä puhui. Mielestäni Luther kuvaa hyvin kristillistä elämäntapaa puhuessaan pyhän kasteen sakramentista.
Lainaus: ”Mitä merkitsee sitten tällainen vedellä kastaminen? Se merkitsee, että meissä oleva vanha ihminen on jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava ja että sen on kuoltava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen ja että sen sijaan on joka päivä tultava esiin ja noustava ylös uuden ihmisen, joka elää vanhurskaudessa ja puhtaudessa iankaikkisesti Jumalan edessä.”
Annikki, jos me teemme uskovista hyviä ja täydellisiä, emme ole enää uustestamentillisen uskon tiellä.
Sanoiko Annikki, että uskovien pitää olla pyhiä ja täydellisiä? En minä huomannut.
Taisin lukea liian nopeasti.
Paavali sanoo kuitenkin aika selvästi Roomalaiskirjeessä. että turmeltuneen luontonsa vallassa elävät eivät voi olla Jumalan mieleen. Heitä siis koskee laki kaikessa ankaruudessaan.
Siinä mielessä kannattaa olla varovainen, ettei neuvo ketään piittaamattomuuteen, koska se vie ikuiseen eroon Jumalasta. Neuvojakin tulee vastuulliseksi.
Papin onkin parempi opettaa Paavalia kuin omaa filosofiaansa.
Ei k i r k k o hajoa eikä välttämättä edes kutistu.
Kirkko seisoo herransa edessä, joka sen pitää pystyssä.
REIJO,
olen kanssasi samaa mieltä. ”Kun kanssamme on Jumala, ken meiltä voiton estää? Jos veis he henkemme, osamme onnemme. Ne heidän olkohon, vaan meidän iät on Jumalan valtakunta.” Tätä taas veisasin kurkku suorana tuhanten ja tuhanten kanssa, kun joulurauhaa meiltä koko Suomelle julistettiin.
En tiedä hajoaako, mutta ainankin väki vähenee.
Kirkko on ollut liberaalien käsissä ainankin 30 vuotta, ja tänä vuonna kirkosta eronnut yli 70 000 ihmistä. Olisiko siinä liberaaludessa joku siemen kätkettynä?
Se alkoi naispappeudesta ja jatkuu nyt homojen jalustalle nostolla. Arkkipiispa Mäkinen ja Helsingin Piispa Askola ovat ottaneet oikein sydämenasiakseen tämän harhan ja valheen. Luuleeko joku vielä että Taivaan Isä siunaa tällaiset puheet? Aivan kuin Jumala olisi väärässä tuomitessaan miesten kanssa makaavat miehet.
Verrataampa vaikka ortodokseihin. Siellä yhtä paljon homoja kuin ev.lut kirkossakin, mutta paniikki puuttuu. Osaavatkohan siellä kirkkoisät selittää asian homoillekin niinkuin se on? Kaikki ovat tervetulleita, ja oppi on aina ja kaikille sama.
Meillä ev.lut kirkossa vainotaan jo niitä jotka haluavat pysyä Sanassa. Tulevaisuus on niiden pappien jotka eivät varmasti usko Raamatun olevn Jumalan Sanaa.
Onneksi on Lähetyshiippakunta ja herätysliikkeet. Jokainen voi valita omansa.
MARKKU,
Sinun puheestasi saa sen käsityksen, että into piukassa rakennat viholliskuvia. Jopa nimeät, ketkä ovat pahoja, vaikka Sana selvästi sanoo, ettei meillä ole taistelu verta eikä lihaa vastaan.
Kirjoitat: ”Aivan kuin Jumala olisi väärässä tuomitessaan miesten kanssa makaavat miehet.” Jumala? Eikö se sentään ollut Paavali, vai vedätkö = heidän välilleen? Jos niin, ovatko Paavalin parturinohjeetkin sitten Jumalan puhetta?
Mustavalkoajattelua, yksien mustamaalausta ja toisten jumalointia esiintyy rippikoulussa, mutta etkö Sinä ole aikuinen mies?
Mikä on muuten Lähetyshiippakunnan miespappien suhtautuminen eronneitten vihkimiseen, joka oli vedenjakajana Suomen kirkossa sotien jälkeen. Hyväksyvätkö he sen? Siitähän on selvä Jeesuksen sana Uudessa testamentissa. Tämä ei liene ainoa kohta, jossa uskovaisten kirkoksi julistautuvan Lähetyshiippakunnan papit toimivat selvää Jeesuksen sanaa vastaan. Mutta Paavalin epäselvät sanat tulkitaan kyllä pontevasti ja hiippa on piispan päässä. Olikohan apostoleilla?
Heikki Palmu. On se kumma kun syytät Lähetyshiippakunnan pappeja siitä, että he muka vihkisi eronneita. Taitaa olla ainoastaan oma pesäsi likainen ja teidän piispallinen kaitsenta puutteellista, myös tältä osin. Oman seurakuntani paimen ei vihi homoa, eikä eronnutta, eikä ketään muutakaan avioliittoon. Meillä käydään maistraatissa.
Hyvä Markku,
joka päivä tulee esiin uusia luopioita.
Viimeksi jo pitkään arvostamani piispan poika,
pappismies itsekin, Mikko Salmi.
Lista kasvanee vauhdilla. Meidän Jumalan kristikansaan kuuluvien
pitää yhdistyä ja laittaa voimakas vastarinta! Me sentään vielä olemme enemmistö kirkossamme. Nyt vaaditaan toimintaa. Ottakaa te johto käsiinne, jotka siihen pystytte. Me muut tulemme mukana kannattamaan.
Paavali puhui ja kirjoitti seurakunnille Jumalan valitsemana ja Pyhän Hengen vaikutuksesta.
Hänen opetuksensa kelpaavat kristikunnan enemmistölle, vaikka ne liberaaleille eivät kelpaakaan.
Tasa-arvon nimissä epätasa-arvoa toisille.
Ruotsin poliittinen tilanne on taas havainnollistanut mihin tämä sanojen uuden sisällön keksiminen lopulta johtaa. Ihan tosissaan Löven puhui demokratiasta, vaikka 1 miljoona kansalaista on nyt
sysätty epä-kansalaisiksi. Heillä ei ole mielipiteen oikeutta, koska heidän mielipiteensä on väärä.
Jorma hyvä,
Kertoisitko, missä Raamatun kohdassa Jumala ilmoittaa valitsevansa/valinneensa Paavalin edusmiehekseen maan päällä? Henkeytetty hän varmaan oli; ainakin omasta mielestään, mutta se valtakirja …
Heikki Palmu: ”Ajatus, että Suomen ev.lut.kirkosta lohkeaisi ”uskovien” tai ”raamatullisten” kirkko, ei ole vakuuttava. ”
Tästä olen samaa mieltä blokistin kanssa.
Eiköhän Suomen ev.lut.kirkko lopahda keskinäiseen riitelyynsä. Suurten ikäluokkien väestö on vielä kiinni napanuorastaan kirkkoon, mutta tulevat sukupolvet eivät tällaista menoa enää katsele.
Uskovien joukko ei ole tarvinnut historiansa aikana erottavia oppeja, jollaisia kirkot tekaisivat apostolisen ajan jälkeen. Heille riittää usko Jeesukseen ja kääntymyksen seuraamuksena saatu Pyhän Hengen sinetti. Kirkoille tällainen on utopiaa, muttei Jeesusta janoaville ihmisille. Leipäpapit pitävät tietenkin kynsin ja hampain kiinni ”saavutetuista eduistaan”, mutta uskovien ymmärrys lisääntyy (Ilmestyskirja) ja yleinen pappeus ja Pyhän Hengen palveluvirat saavat määrätä seurakuntien rakenteen.
Olen kiitollinen Jumalalle meneillään olevasta suuntauksesta.
Radikaalit vapaat iloitsevat kirkon tilanteesta, mutta enpä usko, että Herramme on heidän kanssaan nauramassa.
Kääntyminen on ihan hyvä juttu, ei nyt kuitenkaan panna Pyhää Henkeä sen ansioksi. :-))
Heikki Palmu olettaa, että ev. lut. kirkon omaisuus ja rakennukset kuuluvat automaattisesti tälle homomyönteiselle porukalle. Kysyisin, että millä perusteella! Tälläkin hetkellä kyseisen kirkon enemmistö on homovastaista. Vaikka kunnioituksensa menettänyt arkkipiispa kuuluu homomyönteisiin, niin hänellä tuskin on mitään veto-oikeutta missään asiassa.