Hallitus

Nyt kun yliopiston oppiaineisiin lisättiin tikanheitto vai oliko se sauvakävely, täytyy sanoa, että koulutuksesta voidaan karsia.

Seattlesta tuli puolitoista vuotta sitten kravattijamppa ja pani nimensä paperiin, joka siirsi suomalaisen kännykkätehtaan amerikkalaiseen omistukseen. Tuolloin kaksi akateemista henkilöä selitti teologian ylivertaisuutta sillä, että onhan se ihan jees, jos joku Seattlesta asti on kiinnostunut kapuloista, mutta teologia tarvitaan kertomaan, mitä niillä kapuloilla voi tehdä. Taustalla on Maxien Weber ja Horkheimer kulttuurikritiikki, jonka mukaan länsimaiden rappio on sitä, että keinot korvaavat päämäärät. Nämä pastoritutkijat pitivät teologiaa ”tieteen veturina” ylitse muiden, ja heidän perustelunsa noudatti niin kutsutun Frankfurtin koulun esittämää järjen kritiikkiä.

Pyhä Henki ei ole luonut Suomeen yhtäkään työpaikkaa. Yksikään teologinen huippuyksikkö ei ole merkittävällä tavalla konkreettisesti parantanut työttömän elämänlaatua. Diakonia kyllä on jeesannut, ja joskus joku alkkis on pärähtänyt uskoon, etenkin jos on istunut vankilassa. Tämä uskovaisuus on kuitenkin täysin riippumatonta ja piittaamatonta suhteessa teologisiin tiedekuntiin. Ekstriimiä elämystä haikailevat nimittäin joutuvat joskus vankilaan, ja heille luterilaisuus latteuksineen antaa vähän laimeat kicksit. Silloin tilalle tulee hurmahenki, jonka energy levelseissä on säätövaraa vähän täräkämpään värähtelyyn.

Ihmiseltä kun menee elämältä pohja, se useimmiten tarkoittaa läheisen kuolemaa, onnettomuutta, sairautta tai työttömyyttä. Kääntyminen ateistiksi ei tarkoita, että elämältä menisi pohja. Pohja on metafora, mutta se viittaa hyvin konkreettiseen elämän reunaehtoon. Niitä ovat kyky lyhentää lainaa ja maksaa laskuja. Kun ne asiat ovat kunnossa, voi jäädä aikaa Saviruukun rämpyttämiselle. Jos ajatellaan eksistenssiteologian kannalta, pohja viittaa tuohon Saviruukkuun. Siten materiaalisen riippumattomuuden saavuttaneen eksistenssiteologin kannalta henkilö, joka tietää kuolevansa kuukauden päästä syöpään, saattaa elää mielekkään loppuelämän. Virren sana ”kun oma pohja vajoaa” on hengellistetty (”…niin armo yhä kannattaa”), mutta tavallisen ihmisen kannalta kyllä yleensä sota ja nälkä ovat olleet omiaan herättämään hinkua turvautua korkeampaan. Siispä pohja on konkreettinen. Jos tulisi isoviha, kirkon käyristä näyttäisivät ylöspäin muutkin kuin tuhkaus. Korkealentoisen eksistenssiliberaalinkin ajattelu tapahtuu aivoissa, jotka tarvitsevat sokeria. No sugar, no love.

Kuulin, että Jordaniassa 85 % työikäisistä on palkattuna julkiselle sektorille. Se ei tuota mitään. En tiedä muuta jordanialaista tuotetta kuin pöytäsuola, jota saadaan Kuolleestamerestä, ostin helmikuussa pussillisen sellaista M-kaupasta. Julkisen sektorin paisuttaminen Jordaniassa on mahdollista siksi, että Jordanian hallitsija on sukua profeetalle. Se olisi vähän niin kuin Ruotsin kuningas olisi Jeesuksen jälkeläinen, ja tästä DNA:sta johtuen valtion kassaan virtaisi fyrkkaa samanuskoisilta muilta mailta. Mutta sitä DNA:ta ei viime kädessä voi luonnehtia tuottavuudeksi vaan kuppaamiseksi. Aktivistien ihailema palestiinalaispastori Mitri Raheb muuten uskoo, että hänellä ja Jeesuksella on sama DNA. Niin viisas mies hän on. Suomi on niin kurja maa, että täällä tarvitaan julkisen sektorin lisäksi jotakin, mikä tuottaa.

Sipilä kaksitoistakertaisena IT-miljonäärinä tietää kyllä koulutuksen arvon, ja hän on varmaan tosi kiitollinen siitä, että itse pääsi aikoinaan opiskelemaan. Itse olen sitä mieltä, että on oppiaineita ja aloja, joista voi aivan hyvin karsia ja panna porukka oikeisiin töihin. Joskus tv-uutisissa näkee sellaisia kamalan pitkiä ja yksityiskohtaisia yhden asian professuureja, joita ei enää muista sen jälkeen, kun nimi häviää ruudulta. Hirmu pitkistä kapeasti spesifioiduista disipliineistä jää maallikolle vaikutelma, että piti perustaa professuuri, koska paikkoja ei ollut kaikille. Sitten on tietenkin Saision ajatus yliopisto- ja kulttuuriväen vasemmistolaisuudesta. On havaittavissa, että humanistisilla aloilla vallitsee aivan tietty ideologinen henki, enkä usko, etteikö se vaikuttaisi itse tutkimukseen. Suurvaltapolitiikasta humanistit ja sotilasasiantuntijat puhuvat ihan eri kielillä.

Oppineisuus on jotakin, mitä ei ikinä voi arvostaa liikaa. En minä sillä. Kun kahvipöydässä istuu oikeasti oppinut dosentti, se on ilo ja lähimmäisen parhaaksi, mikäli henkilö noin muilta ominaisuuksiltaan on siedettävä. Yritän vain sanoa, että ehkä meillä on liikaa tiettyjen pussihyppelyn ja tikanheiton alojen tohtoreita ja maistereita. Meillä on myös aivan liikaa monografioita. Oikeasti merkittäviä tai kiinnostavia kirjoja ei ole ihan loputtoman paljon – ja toisaalta jo nyt on sentään niin paljon, ettei yksi ihmiselämä riitä niiden kahlaamiseen. Silti vähän on kirjoja, jotka mullistaisivat massojen elämän. Olen varma, että suomalaisten onnellisuus ei vähene, jos jokin kirja jätetään kirjoittamatta. Ehkä ongelma on, ettemme voi tänään tietää, mikä kirjoista on huomenna tarpeellinen. Jos näin, niin voidaan toivoa, että oikeasti tarpeellinen tänään on eilisen kirja.

Tekniikan tohtori Petteri Järvinen oli lapsuuteni suuri sankari. Tietokone-lehden artikkelit Windows 3:sta ja moniajosta vuonna 1990 olivat todella mieleenpainuvia. Tuonaikainen moniajo tuo mieleeni Nicolaus Cusanuksen käsityksen puhtaasta aktuaalisuudesta, jossa kun kaikki potentiat ovat toteutuneina, se on niin nopeaa liikettä, että se näyttää paikallaan pysymiseltä. Cusanus vertasi actus purusta hyrrään, joka oikein lujaa pyöriessään näyttää liikkumattomalta. Siitä kehkeytyi oppi ”vastakohtien yhteensulautumisesta”. Tämä teologinen viisaus on varmasti erittäin tarpeellinen tieto ja auttaa suomalaisten työssä jaksamisessa. PC-käyttäjän käsikirja (1986) oli todella tärkeä. Mutta se valitettavasti on eilisen kirja, jonka relevanssi tänään on hieman kyseenalainen. Moniajo Windows 3:n aikoihin oli sitä, että mikroprosessori vuorotteli kahden prosessin välillä niin tiuhaan, että näytti niin kuin kone olisi tehnyt kahta asiaa yhtä aikaa.

Olisi tärkeä tukea koulutusta, joka tähtää innovaatioihin. Ajatella syöpähoitojen kehittymistä vuosina 1900–2015. Luonnontieteiden ylivertaisuus ihmiselämän parantamisessa on kiistämätön. Voidaan keskustella siitä, että ”what is”-tilanteesta ei voi päätellä ”what ought to be”, mutta sillä verukkeella filosofoinnin aseman korottaminen erityisjalustalle ei ole sopivaa. Sopivaa sitä vastoin olisi korostaa kyllä sitä, että jatkuva älypuhelimen räplääminen seurassa on ihmisyyden kannalta tuhoava. Tämä hektisyys liittyy myös hallituksen päätökseen pilata pikkulasten elämä kasvattamalla päiväkotiryhmien kokoa. Kehitysavusta kitkeminen suututtaa monia, mutta nythän on mahtava tilaisuus tarkistaa, miten ja mihin se hillo oikeasti valuu.

Olemme jo pitkään eläneet uutta 1930-lukua, ja siinä mielessä koulutuksessa ei ole syytä vähentää historiantutkimusta ja -opetusta. Ensinnäkin on uusi antisemitismin aalto, joka naamioituu ”ihmisyydeksi”. Toiseksi vähemmistöjä katsotaan karsaasti. Talous hyvin horjuvin askelin koettaa pyristellä edellisvuosien lamasta. Diktatuurimaissa pidetään suuria kansainvälisiä urheilujuhlia, joissa liput liehuvat. Valtakunnat näyttävät mahtiaan kilpailemalla mahtipontisella arkkitehtuurilla, ja taustalla kalistellaan sapeleita. Kansojen yhteyden nimissä ihmisoikeusloukkauksista vaietaan (uhrien kannalta kirjaimellisesti) kuoliaaksi, kun kaikki ”anti-imperialismista” lumoutuneina katsovat yhtä yhteistä syntipukkigalleriaa. Ihmiset palvovat lihasmassaa kuin kansallissosialistit. Arvot kovenevat. Eläkejärjestelmänkin romahtaminen jollain aikavälillä siintää edessä samalla kun ihmisen eliniänodote kasvaa. Se on pelottavaa maailmassa, jossa ryppyjä pitää häivyttää.

Globaalin ajan Eurooppa on yhdessä kohtaa toisenlainen kuin 80 vuotta sitten. Tänne on virrannut amerikkalainen näkemys valtion olemuksesta. Kehitys kävi hitaasti, mutta kun Matti Apunen sanoo, että byrokratialla todistetusti on oma tahto, jota se myös käyttää, olemme likellä käsitystä, joka amerikkalaisilla on valtiosta: se on Ilmestyskirjan pedon kaltainen pahan muoto. Yhdysvalloissa juuri köyhät ovat republikaaneja, jotka kannattavat lakia silloin, kun se vähentää riippuvuutta valtiosta. Sikäläisessä sote-uudistuksessa jo Bush argumentoi, että mikään (valtio) ei saa tulla potilaan ja lääkärin intiimin suhteen väliin. Kauko Röyhkä kiteytti Facebookissa köyhän miehen oikeistolaisuuden perusidean, jonka vuoksi moni hippikin on Amerikassa republikaani:

”90-luvun laman aikana elämäntilanteeni näytti aika huonolta. Keikkaliksat olivat olemattomia, levyt myivät huonosti, media inhosi. Odotimme potkuja levy-yhtiöstä, mutta lähdimme lopulta itse. Elin pikkurahoilla, joita sain vuokraamalla pimeästi pakuani aloitteleville bändeille ja asuntoa muuttaville, niille, joilla ei ollut varaa kalliimpaan kyytiin. Pärjäsin kuitenkin omillani, kertaakaan en käynyt sossussa, varmaan siitä syystä etten tiennyt missä sossu sijaitsi ja miten siellä asioidaan. Inhoan virastoja. Teen mieluummin jotain laitonta kuin menen täyttämään kaavakkaita saadakseni rahaa. Sen takia en ole vielä perustanut firmaakaan, vaan maksanut liikaa veroja. ’Tähtiasemani’ ei ole estänyt minua roudaamasta bändikamoja tai istumasta patjan päällä pakun tavaratilassa, kun on ajettu Rovaniemelle. Olen mestari keksimään rahalähteitä. Pienistä puroista tulee joki. Suurimman osan elämästäni olen ollut melko köyhä, mutta se ei ole haitannut minua. Päinvastoin. Köyhä, mutta riippumaton. Minun ei tarvi mielistellä ketään, ei edes teitä, rakkaat lukijani. Jos tekstini eivät miellytä, voitte kaikki painua…”

Köyhän miehen liberalismissaan Röyhkä on kuin Jeesus: antakaa keisarille, mikä keisarille kuuluu, koska EVVK. Essealaiset ajattelivat näin, ja fransiskaanit ajattelivat näin – mutta radikaalifransiskaanit kannattivat Robin Hood -otteita, ja sitten tuli talonpoikaissota.

1930-luvulla työpaikkoja luotiin valmistautumalla sotaan. Nyt tarvitaan joku muu kehyskertomus. Tässä on todella risking being alive -meininki, mutta emme me vielä tiedä, miten tarina päättyy.