Provosoituipa kirkollisen lehden päätoimittaja tässä päivänä muutamana käsittelemään naisministeriä silkkihansikkaitten sijasta kuin vierasta sikaa. Rikkoi monia käytöstapoja, kirjoitettuja ja kirjoittamattomia pelisääntöjä, ylitti uutiskynnyksen ja hyvän maun rajat. Sai ansionsa mukaan eli turpiinsa ihan kunnolla. Nyt on miehellä Canossan matkan aika.*)
Tapausta voi tarkastella ilmiönä. Silloin tarvitaan tarkastelunäkökulma. Sellaiseksi sopii hyvin amerikkalaisen psykiatrin Eric Bernen (1910-1970) kehittämä transaktioanalyysi, johon itse tutustuin 1970-luvulla seurakuntanuorissa, eräässä vuorovaikutusryhmässä.
Kyllä, kyse on juuri siitä sisäisestä Vanhempi-Aikuinen-Lapsi-jaottelusta, minätiloista. Sinun ja minun Vanhempi, Aikuinen tai Lapsi tulevat toimeen keskenään samalla tasolla (V-V, A-A, L-L), mutta ongelmia on tiedossa, kun toisen henkilön kriittinen Vanhempi pieksee toisen puolustuskyvytöntä Lasta. Silloin ei olla ollenkaan samalla aaltopituudella. ”Sinä et ole mitään, puolueesi ei ole mitään, raamatuntulkintasi ei ole mitään, et edusta meitä, joten ole hiljaa ja mene pois!”
Bernen mukaan elämänasenne koostuu minätunteesta, jolla tarkoitetaan ihmisen lapsuudessa omaksumaa suhtautumistapaa itseään kohtaan sekä perusasenteesta, jolla tarkoitetaan ihmisen suhtautumistapaa ympäröivää maailmaa kohtaan.
Ihmisen perussuhtautumistapa itseensä voi olla OK-minätunne (+) tai ei-OK -minä-tunne (-). OK-minätunteen omaava yksilö hyväksyy itsensä ja kokee itsensä arvokkaaksi ihmisenä. Ei-OK -minätunteeseen liittyy tunne, että yksilössä on jotain perustavan väärää tai ettei hän ole kyllin hyvä. Tällaisen asenteen omaava yksilö alkaa usein puolustaa itseään ja kehittää vuorovaikutustilanteisiin jonkin ehdon kuten esimerkiksi: olen OK, jos kaikki pitävät minusta, tai olen OK, jos olen aina paras.
Teorian mukaan yksilöllä on samanlainen perusasenne myös ulkopuolista maailmaa kohtaan. Esimerkiksi defensiivisen perusasenteen (minä +, sinä -) omaava yksilö pitää itseään hyvänä, mutta kaikkia muita alempiarvoisina. Depressiivisessä perusasenteessa (minä -, sinä +) tilanne on toisin päin: kaikki muut ovat parempia kuin itse. Toivotonta perusasennetta (minä -, sinä-) kuvaa tilanne, jossa yksilö pyrkii ihmissuhteisiin ja pyytää apua, mutta samanaikaisesti kokee, etteivät muiden neuvot ole minkään arvoisia.
Päätoimittajalle Ruttopuiston rovasti suosittelisi seuraavanlaista katumusharjoitusta: Puoleen vuoteen et saa rustata pääkirjoituksia, vaan sinun tulee nurkumatta ja nöyrin mielin toimittaa pääkirjoituksen vierellä olevaa Rukous-palstaa.
PS: Ruttopuiston rovasti ei edusta Kirkon tai Kaupungin kantaa, mutta minkä kirjoitin, sen kirjoitin. Ja pian kirjoitan kenties lisää. Mutta silloin jotakin aivan muuta…
Jos innostuit transaktioanalyysista, niin tässä on hyvä esitys aiheesta:
http://mikkonen.kapsi.fi/archive/Mikkonen_J-TA-FINAL-Psykologia-5-06.pdf
*) Canossan matka: Canossa on kunta ja linnakaupunki Italian Emilia-Romagnan alueella. Se tunnetaan paikkana, jossa keisari Henrik IV nöyrtyi vuonna 1077. Hän seisoi kolme päivää lumisateessa paljain päin saadakseen paavi Pyhä Gregorius VII:n päästämään hänet pannasta. Tämän tapahtuman muistoksi puhutaan Canossan matkasta, kun tarkoitetaan vastentahtoista nöyrtymistä ylivoimaisen kilpailijan edessä, etenkin politiikassa.
Katja, kyllä sä pääset käymään Kurkkuun kiinni, sillä kaikissa evl.-kirkkoherranvirastoissa stadissa on joka viikko tiskillä nippu lehtiä. Laita lapsi asialle, mene itse perässä. Noutopalvelu!
Ja vielä Katjalle: mä olen alkanut lämmetä ajatukselle rippituolista. Onko se toimiva systeemi? Mä olen ihan täpinöissäni tuosta kuvan käkikellomallista. Se on söde, kerrassaan ihqu! Miten se toimii, mihin pappi laitetaan tuossa versiossa?
Aidosta fyysisesta rippituolista on ollut minulla kokemusta yhden kerran. Ahdisti kun puörätuoli ei oikein mahtunut kunnolla ja joutuin olemaan oudossa asennossa. Päästele siinä nyt syntejä tulemaan. Siis ripittänyt olen kyllä, mutta rippituoli on ollut kirkko tai kotini. Tämän kaltainen ripittäytyminen on varmasti jollekin kokemus, mutta jotta se tulisi tavaksi monelle ja luontevaksi, on se tuotava varhaisessa opetuksessa esille. Kuitenkin ripittäytyminen papille jossain muodossa helpottaa oloa, oli se sitten pakollista tai vapaaluontoista. Ja voi jopa tuoda kristityn useammin kirkkoon, kun saa kontaktia pappiin. Tuo rippituoliversio ei tietäkseni ole käytössä Helsingin kirkoissa. Ne ovat koppeja.
Erittäin hieno valokuva tuo.
”Aikuisena koin pystyväni ymmärtämään toista Aikuista – ja vaatimaan häneltä aikuisuutta ja Aikuisen vastuuta. Näin siis itse koin oman tilanteeni.” Olen ymmärtänyt, että vaatiminen on Vanhemman juttu. Lapsi joko pyrkii täyttämään vaatimukset tai kapinoi niitä vastaan. Aikuisuus on Aikuisen ominaisuus, ei sitä tarvitse siltä vaatia.
Käytin tahallani pronominia ’se’, koska ’hän’ viittaa koko ihmiseen, jolle kuuluu niin Lapsen, Aikuisen kuin Vanhemman toimintamallit.
Martti. Jatketaan teoria, – mielikuva- ja käytännönharjoituksia.
Minun on todella vaikea nähdä – tätä analyysiä ei-ammattilaisena käsittelevänä – että ”raamatullinen” ihmisten välinen anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen tapahtuisi Vanhemman ja Lapsen välillä. Jos piirtelen niitä nuolia, niin edelleen väitän, että kommunikaation olisi tapahduttava Aikuisten välillä. (Voin olla väärässä, mutta mutuni ja kokemukseni puhuu niin…) On kyse keskinäisestä kunnioituksesta koko ajan. Käytin äsken ilmeisesti väärää verbiä, mutta minulle anteeksipyyntö/anto ei saa sisältää mitään valtajuttuja.
Jos mielestäsi väärän teon tunnustaminen ja virheensä korjaamisen halu kuuluu Lapsen osuuteen toisen henkilön Vanhemman edessä, ymmärrän sanomasi. Voi olla, että minulla on väärää kristillistä pateettisuutta. Minulle nämä jutut lähtevät liikkeelle vanhanaikaisesti tästä:
Ei siinä valta tai alistussuhde ensimmäiseksi tule mieleen.
Kyllä minäkin jummarran niin, että sovinto tehdään Aikuisen tasolla (A-A). Silloin anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen tapahtuu ihan aikuisten oikeesti, ilman ketunhäntää kainalossa.
Herran rukouksessa puhutaan velan antamisesta anteeksi. Velkojan ja velallisen välillä on mielestäni jo valta-asetelma. Selvemmin tämä korostuu mielestäni Jeesuksen vertauksessa armottomasta palvelijasta. Tasa-arvoisemmasta riidasta ja sen sopimisesta on kysymys vaikkapa Matt. 5:25.
Palatakseen tähän Aikuiseen + Lapseen. Vaikka tässä puhutaankin ykdestä persoonasta, jonka sisällä löytyy nämä kaksi.
Myös nämä voi tulla kahden erin ihmisen keskustelussa, jossa toinen kategroi toisen henkilön Lapseksi keskustelussa eli käy A+L-keskustelua toisen kanssa, ja toinen haluaa käydä A+A-keskustelua. Jos siinä on yksi L tai yksi A, niin keskustelu on väriäytynyt tasolle, jossa heijastuu näkemys toisen olemuksesta. Jokaisesta löytyy molemmat, mutta parhaiten saavutaan A+A ja A+A, kun molemmilla on sama tieto ja kunnioitus.