Provosoituipa kirkollisen lehden päätoimittaja tässä päivänä muutamana käsittelemään naisministeriä silkkihansikkaitten sijasta kuin vierasta sikaa. Rikkoi monia käytöstapoja, kirjoitettuja ja kirjoittamattomia pelisääntöjä, ylitti uutiskynnyksen ja hyvän maun rajat. Sai ansionsa mukaan eli turpiinsa ihan kunnolla. Nyt on miehellä Canossan matkan aika.*)
Tapausta voi tarkastella ilmiönä. Silloin tarvitaan tarkastelunäkökulma. Sellaiseksi sopii hyvin amerikkalaisen psykiatrin Eric Bernen (1910-1970) kehittämä transaktioanalyysi, johon itse tutustuin 1970-luvulla seurakuntanuorissa, eräässä vuorovaikutusryhmässä.
Kyllä, kyse on juuri siitä sisäisestä Vanhempi-Aikuinen-Lapsi-jaottelusta, minätiloista. Sinun ja minun Vanhempi, Aikuinen tai Lapsi tulevat toimeen keskenään samalla tasolla (V-V, A-A, L-L), mutta ongelmia on tiedossa, kun toisen henkilön kriittinen Vanhempi pieksee toisen puolustuskyvytöntä Lasta. Silloin ei olla ollenkaan samalla aaltopituudella. ”Sinä et ole mitään, puolueesi ei ole mitään, raamatuntulkintasi ei ole mitään, et edusta meitä, joten ole hiljaa ja mene pois!”
Bernen mukaan elämänasenne koostuu minätunteesta, jolla tarkoitetaan ihmisen lapsuudessa omaksumaa suhtautumistapaa itseään kohtaan sekä perusasenteesta, jolla tarkoitetaan ihmisen suhtautumistapaa ympäröivää maailmaa kohtaan.
Ihmisen perussuhtautumistapa itseensä voi olla OK-minätunne (+) tai ei-OK -minä-tunne (-). OK-minätunteen omaava yksilö hyväksyy itsensä ja kokee itsensä arvokkaaksi ihmisenä. Ei-OK -minätunteeseen liittyy tunne, että yksilössä on jotain perustavan väärää tai ettei hän ole kyllin hyvä. Tällaisen asenteen omaava yksilö alkaa usein puolustaa itseään ja kehittää vuorovaikutustilanteisiin jonkin ehdon kuten esimerkiksi: olen OK, jos kaikki pitävät minusta, tai olen OK, jos olen aina paras.
Teorian mukaan yksilöllä on samanlainen perusasenne myös ulkopuolista maailmaa kohtaan. Esimerkiksi defensiivisen perusasenteen (minä +, sinä -) omaava yksilö pitää itseään hyvänä, mutta kaikkia muita alempiarvoisina. Depressiivisessä perusasenteessa (minä -, sinä +) tilanne on toisin päin: kaikki muut ovat parempia kuin itse. Toivotonta perusasennetta (minä -, sinä-) kuvaa tilanne, jossa yksilö pyrkii ihmissuhteisiin ja pyytää apua, mutta samanaikaisesti kokee, etteivät muiden neuvot ole minkään arvoisia.
Päätoimittajalle Ruttopuiston rovasti suosittelisi seuraavanlaista katumusharjoitusta: Puoleen vuoteen et saa rustata pääkirjoituksia, vaan sinun tulee nurkumatta ja nöyrin mielin toimittaa pääkirjoituksen vierellä olevaa Rukous-palstaa.
PS: Ruttopuiston rovasti ei edusta Kirkon tai Kaupungin kantaa, mutta minkä kirjoitin, sen kirjoitin. Ja pian kirjoitan kenties lisää. Mutta silloin jotakin aivan muuta…
Jos innostuit transaktioanalyysista, niin tässä on hyvä esitys aiheesta:
http://mikkonen.kapsi.fi/archive/Mikkonen_J-TA-FINAL-Psykologia-5-06.pdf
*) Canossan matka: Canossa on kunta ja linnakaupunki Italian Emilia-Romagnan alueella. Se tunnetaan paikkana, jossa keisari Henrik IV nöyrtyi vuonna 1077. Hän seisoi kolme päivää lumisateessa paljain päin saadakseen paavi Pyhä Gregorius VII:n päästämään hänet pannasta. Tämän tapahtuman muistoksi puhutaan Canossan matkasta, kun tarkoitetaan vastentahtoista nöyrtymistä ylivoimaisen kilpailijan edessä, etenkin politiikassa.
Martin versio anteeksipyytäjän ja anteeksiantajan roolista on vähän vaikea suhteuttaa Raamattuun. Pitäisikö näissäkin kohdissa leikata taas uusia reikiä Raamattuun?
Minulla on omaa käytännön kokemustakin näistä jutuista. Huomasin ja koin, että on Aikuisen tehtävä käsitellä sitä, mitä Lapselle on tehty, ja antaa koko porukan puolesta tekijälle anteeksi ilman anteeksipyyntöäkin.
Itselläni tämä liittyi erääseen ”herätyskristillisen menneisyyteni” henkilöön ja antoi mahdollisuuden jatkaa rauhassa elämää. Lapsi meissä haluaisi mököttää loppuiän…
Kiuru
Siinä Vanhempi puhuu miehekkäin/sotaisin termein Aikuiselle, jota kohtelee kuitenkin kuin Lasta.
Helena pitäköön sotakirveensä. Media luki taas uskonnollisia asioita kuin piru Raamattua. Päätoimittajan anteeksipyyntö ei ollutkaan aito vaan YLEn mätäkuunjuttu. Toisaalta: Milloin vallan vahtikoirasta on anteeksipyyntöviestinviejä tullut?
Mene suoraan vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta…
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288584334863.html
”Seison edelleen sanojeni takana!” Ei, juuri niitten sanojen takana et, Seppo, voi seisoa, koska ne juuri loukkasivat. Mutta voit seisoa omien periaatteittesi ja näkemystesi takana. Maltillinen esitystapa olisi saattanut pistää monien pääkirjoituksen lukeneitten aivosolut hyrräämään. Nyt syntyi painekattilailmiö muissakin kuin vain sinun kattilassasi.
Että tällainen aivopieru blogistilta pääsi tällä kerralla…
”Aikuisen tehtävä käsitellä sitä, mitä Lapselle on tehty, ja antaa koko porukan puolesta tekijälle anteeksi ilman anteeksipyyntöäkin.” Tästä ei ihan käy ilmi, ovatko Aikuinen ja Lapsi sama henkilö ’nyt’ ja ’silloin’. Ajattelen, että sama henkilö on nyt myös se Vanhempi, joka antaa anteeksi silloin vääryyttä tehneelle (joka nyt on ajateltu Lapsen asemaan). Aikuinen käsittelee asioita ja Vanhempi toimii valtasuhteissa. Näin olen ymmärtänyt.
Martti. Transaktioanalyysi puhuu ymmärtääkseni kyllä koko ajan samasta henkilöstä. En siis oikein ymmärtänyt kysymystäsi.
Lapsi voi mielestäni olla minkä ikäinen hyvänsä. Koen, että aika usein varmaan yhteisössä the newbie tuntee Lapsen tunteet ja yhteisön Vanhemmilla voi olla liikaakin valtaa Lapseen…
Se Lapsi, josta itse kerroin, oli murkkuikäinen… ja anteeksiantaja se Aikuinen, jolla oli kykyä ja keinoja käsitellä asioita… ei suinkaan Vanhempi, joka olisi lähinnä paheksunut ja katsonut tilannetta ylhäältä käsin. Aikuisena koin pystyväni ymmärtämään toista Aikuista – ja vaatimaan häneltä aikuisuutta ja Aikuisen vastuuta. Näin siis itse koin oman tilanteeni. Voi olla, että muut ovat käsitelleet ongelmansa toisin – tai käyttäneet eri termejä omassa tilanteessaan.
Lienemme tottuneet siihen, että poliitikot saavat värikkäillä ilmaisuillaan huomiota ja irtopisteitä mediassa? Joskus laukovat mitä sattuu, kun suuttumaan sattuvat. Vai onko kyse vain Arkadianmäen teatterista, jossa parikymmentä pääroolien esittäjää tekee kaikkensa, ettei heitä unohdettaisi? Iltapäivälehtien lempilapsi on lööpeissä imperfektimuoto verbistä Raivostua. Kuka nyt taas raivostuikaan kenelle. Raivareita viljellään paljon. Toinen on Palautteesta yllättyminen…
Vaan kun päätoimittajalla on aikaa asetella sanojaan pääkirjoitukseensa, niin olisiko tässä sittenkin huonon harkinnan sijaan puhuttava harkitusta provokaatiosta…?
Kuka mahtaakaan olla salaliitossa kenenkin kanssa ja ketä vastaan? :p
Näin on Hannu. Tuskin pääkirjoituksen aiheuttamat reaktiot tulivat Simolalle yllätyksenä.
Eikös Helsingin seurakuntayhtymässä harrasteta tehtävienkiertoa? Jos vaihtaisitte Sepon kanssa hommia vaikka vuodeksi…
Iltaa Ruttopuiston rovasti, pitkästä aikaa luen blogiasi. Transaktioanalyysi on ihan kiinnostava juttu. Oliko tähän liitetty harjoitus, jossa lukijat arvioivat myös blogistia tekstin perusteella? Minä +, sinä -?
Katohan, Kari-Matti, sä oot tietoinen meidän hienosta rotaatioperiaatteestamme! Paperilla se on nätti juttu,
käytännössä se ei oikein toimi.
Itse olen joskus kolkutellut hyytymän ovia siinä toivossa, että pääsisin kokeilemaan vähän selektiivimpää hommaa. Ei yksikään teologi siihen vaihtoruljanssiin seurakuntapapin kanssa ryhtynyt. Ne vähäiset vaihdot ovat voineet tapahtua pääkallontalon sisäisinä järjestelyinä.
Kieltämättä Kurkku ja Kuponki olisi aika mielenkiintoinen haaste… :p
Vaikka en saa Kurkku ja Kuponkia, niin olisi hienoa kuulla humoristisia minä + sinä monologisia yksinpuheluja. Eipähän tulisi kovinkaan paljon ylilyöntejä, mutta sitä enemmän kotiutuslyöntejä.