Kun Luther aikoinaan poisti rippipakon, niin hänen seuraajansa alkoivat elää ikään kuin uskonpuhdistaja olisi poistanut koko ripin. Oltiin väärällä tavalla huolettomia kuin Ellun kanat pellossa. Luther korosti saarnan ja sakramenttien tärkeyttä niin paljon, että näitä asioita hoitamaan tarvittiin erityinen pappisvirka. No, kuka nyt niistä saarnoista ja ehtoollisesta perustaa, kun Ellun kanat eivät tule enää edes käymään kirkkoon, rynnivätpähän ristiä karkuun kuin päättömät kanat konsanaan.
Olemmeko me papit saarnanneet kirkkomme tyhjiksi vai onko kyse siitä, että vapaus käydä messussa rinnastuu totaaliseen vapautukseen messuista? Ajatellaanko ihan aikuisten oikeesti, että tieto varmasta anteeksiantamuksesta tekee synnintunnustuksen tarpeettomaksi? Ehtoollinen on lahja, jonka harva on ottanut käyttöön. Ehkä sitten joskus kuolinvuoteella voisin nauttia palan leipää ja tilkan viiniä papin serveeraamana?
Lutherin todellinen löytö (Ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden) on myös aikain saatossa ymmärretty vinksahtaneella tavalla: Jahas, sitten ei muuta kuin kiikkustuoliin kädet ristissä pelastumista odottelemaan! Hyvät teot ovat turhia, kun eivät ne kuitenkaan pelasta eikä niistä saa bonustakaan. Ei tarvitse tehdä mitään parannusta eikä elää Jumalan käskyjen mukaan. Kliffaa, hei! Tai mitä välii…
Natsien keskitysleirillä teloitettu pappi Dietrich Bonhoeffer lanseerasi termin Halpa armo. Se on hänen mukaansa hurskasta itsepetosta, jolla ihminen hankkii todistuksen omasta syyttömyydestään ja jatkaa entiseen malliin.
Halpaa armoa julistaa pappi, jonka saarnasta puuttuu kuulijoille osoitettu kutsu kuuliaisuuteen ja kehotus elämän uudistukseen. On selvää, että suurin osa ihmisistä heittää mieluusti harteiltaan hyvien tekojen taakan ja pitää tämän kevennyksen tuomaa mielihyvän tunnetta Jumalan armona. Ja kuitenkin: Noilla hyvillä teoilla tarkoitetaan Raamatussa mainittuja uskon harjoittamisen muotoja kuten rukousta, lähimmäisenrakkautta ja taistelua omassa itsessä olevaa syntiä vastaan.
Bonhoeffer, virsikirjamme Hyvyyden voima-virren 600 sanoittaja, määrittelee halvan armon näin: ”Halpaa armoa on anteeksiantamuksen saarna ilman katumusta, kaste ilman seurakuntakuria, ehtoollinen ilman synnintunnustusta, synninpäästö ilman henkilökohtaista rippiä. Halpa armo on armoa ilman Kristuksen seuraamista, armoa ilman ristiä, armoa ilman elävää, ihmiseksi tullutta Jeesusta Kristusta”.
Bonhoefferin mukaan on ratkaiseva ero sillä, onko armo lähtökohta eli edellytys vai lopputulos eli päätepiste. Jos armoa pidetään lähtökohtana, julistetaan halpaa armoa, joka tekee kaiken ihmisen ponnistelun tarpeettomaksi, suorastaan vältettäväksi tai peräti vääräoppiseksi. Jos taas armo on lopputulos, niin kilvoitteleva ihminen, havaittuaan jatkuvasti kompastelevansa ja epäonnistuvansa Jumalan palvelemisessa uskossa ja lähimmäisen palvelemisessa rakkaudessa, armahdetaan ja hän saa aloittaa uudelleen alusta ja lähteä jälleen seuraamaan Jeesusta. Joka aamu on armo uus. Kallis armo merkitsee sitä, että Jeesus avaa tien, jota me voimme kulkea.
Muut kristilliset kirkkokunnat ovat pruukanneet pitää meidän luterilaisuuttamme jotenkin laiskana esityksenä. Vaikka hyvillä teoilla ei mitään taivaspisteitä voikaan kerätä, niin toki meidän tulee noudattaa käskyjä, mietiskellä Jumalan sanaa, osallistua ehtoolliselle ja palvella lähimmäisiämme. Ei pakolla vaan iloisin ja vapain sydämin.
* * * * * * * *
Suomen ev.lut. kirkon papisto kokoontuu kuluvan kuun aikana omiin synodaalikokouksiinsa. Ensimmäistä kertaa kaikissa hiippakunnissa käsitellään samaa kirjaa. Anna-Kaisa Inkalan ja Jyri Komulaisen toimittaman synodaalikirjan nimi näin Reformaation 500-vuotisjuhlavuoden 2017 alla on Armon Horisontit. Huomisen luterilaisuus. (Kirjapaja 2016). Mene, tiedä, oliko Ruttopuiston rovastilta halpa temppu pihistää bloggauksen aihe kyseisestä kirjasta (Jari Jolkkosen ja Patrik Hagmanin tekstien inspiroimana) ennen kuin papit ehtivät lyödä viisaat päänsä yhteen. Klonk!
Kuva: Ruttopuiston reform… rovasti tahtoo myös istuttaa omenapuun
Nyt ollaan ytimessä! Jokaisen julistajan pitäisi miettiä: Onko julistamani sanoma sitä, joka perustalla itse voin elää ja viimein kuolla? Ihminen viettelee itsensä niin helposti ja julistaja viettelee myös muita. Pois Kristuksesta ja pyhityksestä. kun armoa on kuin Saharassa hiekkaa!
Valtameri on perinteinen kielikuva. Pidän tuostakin. Ei armon halpana pitäminen johdu sen rajattomuudesta. Se johtuu uskoakseni siitä, että emme halua olla armon varassa vaan ansaita itse taivaspaikkamme.
Lauri: ”Jokaisen julistajan pitäisi miettiä: Onko julistamani sanoma sitä, joka perustalla itse voin elää ja viimein kuolla?”
Juuri näin. Asian pitäisi olla ns. itsestäänselvyys, mutta pelkään pahoin, ettei näin kaikkien julistajien kohdalla välttämättä ole. Olen useammankin kerran yllättynyt siitä, miten jotkut nuoret papit julistavat, että he ovat pappeja vain työajallaan. Vapaa-aika taas on heidän yksityistä aikaansa. No way! Pappi on pappi aina ja kaikkialla. Vieläpä helvetissäkin, jos nimittäin loppusijoituspaikkansa on eri kuin Taivaallinen Työnantajamme on suunnitellut.
Kiitos puhuttelevasta kirjoituksesta – ja tyylikkäästä kuvasta! Vahva amen sanoillesi. Jotta reformaation merkkivuosi olisi armon vuosi, sen tulee olla myös mm. kasteen, ehtoollisen, diakonian ja ripin vuosi. Ja ilon ja vapauden vuosi.
Timo-Matti: Olen varma, että paluu reformaation lähteille tai juurille tekee ihan eetvarttia itse kunkin uskolle. Matkan varrella on tullut mukaan sellaista, mitä ilman usko elää ja voi paljon paremmin. Moninaisista me huolehdimme ja hätäilemme, mutta uskon kannalta todella tärkeitä asioita on vähän, oikeastaan yksi ainoa… 😉
Hannu, totta. Vakioveikkaajan sanoja hieman muutellen: yksi risti…
Kiitos, Hannu.
Nykyinen tapa, jossa messun synnintunnustus lausutaan yhteen ääneen, puhuttelee varmaan yksilöä tehokkaammin kuin tapa, jossa vain pappi sen tekee. Näin päästäneen lähemmäksi kalliin armon tuntoa.
Nuori teologiaa opiskeleva suntiona toiminut Henriikka saarnasi jokin aika sitten. Saarna oli lyhyt ja napakka, mutta pari lausetta siinä, jäivät ilmaan kaikumaan ja seurasivat minua kotiin saakka ja Ankkuri-ryhmässäni keskustellessa kävi ilmi, että muillekin oli jäänyt mieleen pyörimään ajatus siitä mistä kaikesta me saamme olla kiitollisia – asioista, joita pidämme itsestään selvinä ja jotka katsomme ansaitsevamme. Osaammeko, ymmärrämmekö, annammeko arvoa? Saarna ei saa olla liian valmis vaan sen on herätettävä pitkäksi aikaa Kiitos Henriikka!
May: Tuo on ihan totta, että saarnojen ei pidä olla liian valmiiksi pureskeltuja. Saarnan on jäätävä myönteisellä tavalla askarruttamaan mieltä myös nousevalla viikolla. Idea ei ole se, että pappia onnitellaan hyvästä tai kauniista saarnasta – ja sitten jatketaan elämää samaan tapaan kuin ennenkin.
Mieleeni muistuu vanha tarina hanhien kirkkomatkasta. Ne tulla tepastelivat tietä myöten kirkkoon, jossa hanhipastori saarnassaan hyvin voimakkaasti julisti, että hei, hanhet, te osaatte lentää! Kuulijat tykkäsivät kovasti pappinsa sanoista ja keskustelivat aiheesta vilkkaasti keskenään taapertaessaan tietä myöten takaisin kotiin.
Kiitos kirjoituksestasi Hannu
Tärkeä blogi!
”Ei armon halpana pitäminen johdu sen rajattomuudesta. Se johtuu uskoakseni siitä, että emme halua olla armon varassa vaan ansaita itse taivaspaikkamme” M.Pentti
Tuossa Martin toteamuksessa on jotain tärkeää sanoitettuna. Itse pidän myös Paavalin (Lutherin myös) ajatuksesta, ettei kuollut voi tehdä enää itse mitään taivaspaikan eteen, vaan pelastuksen ja kaiken hyvän saa ainakaan Jumala, Jeesuksen Kristuksen kautta.
Vaellamme siis Jumala teoissa. Jumalan Armossa oleminen ja eläminen on Kristuksessa elämistä. ”En elää enää minä, vaan Kristus minussa.” Sanoi Paavali. Kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.
En pidä siitä uskonnollisuudesta, missä ihminen valmistaa itseänsä otolliseksi Jumalan Armoon, (kuten esim. islam opettaa armosta) ja harjoittaa uskoansa kaikkien sopivuus sääntöjen mukaan näyttävästi.
Tätä on myös paljon meissä Kristityissä. Lihan kautta saatava pyhittyminen johtaa yleensä ylpeyteen, kun taas Hengen mukainen Pyhittyminen paljastaa synnin syvyyden ja Kristuksen suuruuden.
Palatakseni tuohon Martin teemaan, me ihmiset emme voi käsittää ja edes hyväksyä sitä ajatusta, ettei meidän tekemisillä ole mitään merkitystä jos kuvittelemme ansaitsevamme niillä vanhurskauden, eli kelpoisuuden Jumalan edessä. Jumalle ei kelpaa meidän tekemiset, vaan Kristus. Ei edes yhteistyö kelpaa, koska Jumala ei jaa kunniaansa.
Jos elämme Armon varassa, niin oikea kätemme ei tiedä mitä vasen tekee, koska luotamme kaikessa Jumalaan, Hän vaikuttaa meissä tahtomisen ja tekemistä, Henkensä kautta, jonka on laittanut meihin asumaan.
Köyhät ja sairaat ovat aina keskellämme, joten hyvän tekemiseen riittää aina tilaisuuksia ja lähimmäiset ovat monesti lähempänä meitä kuin uskommekaan. Henki on kyllä altis, mutta liha on heikko ja juuri sen tähden meidän tulisi nähdä oma tilamme, eikä arvostella ja tuomita aina muita kanssa ihmisiä heidän huonosta vaelluksestaan, tässä meidän on syytä kaikkien katsoa peiliin. (Hengen aikaan saamaa Parannusta)
Emme kai me ole niitä, jotka oman hyödyn tähden palvelemme lähimmäisiämme? Jumalaa vartenko me hyvää teemme? Eikö Jumala kuitenkin rakasta meitä vaikka emme sitä ansaitse? Eikö meidän tulisi samoin rakastaa ehdoitta lähimmäisiämme?
”Sillä meidän vielä ollessamme heikot kuoli Kristus oikeaan aikaan jumalattomien edestä.
Tuskinpa kukaan käy kuolemaan jonkun vanhurskaan edestä; hyvän edestä joku mahdollisesti uskaltaa kuolla.
Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme.”
Halpa armo ja armon halpana pitäminen ovat mielestäni kaksi eri asiaa.
Jos ajattelemme, että kasteessa on annettu jo tulevatkin synnit anteeksi, niin onko silloin väliä miten paljon sitä syntiä ehtii tekemään? Tämä on tezelin anekauppaa joka on vielä kaikenlisäksi ilmaista!
Ehkä se ero on olennaisin, että emme ajattele vaan uskomme. Ei armoa oteta vastaan järjellä vaan sydämellä.
Uskosta on kysymys. Uskomme ja sen kautta Jumala vaikuttaa meissä, Hyviä tekoja, ei synnin tekemistä, vaan sen näkemistä, eikä Kristitty rakasta enää syntiä, vaan vihaa sitä ja haluaisi erkaantua tästä kurjasta synnin ruumiista, kuten Paavali asian ilmaisee. Luonnollinen ihminen taas rakastaa syntiä ja tekee sitä mielihalusta, kunnes laki herättää synnintunnon.
Jos aprikoimme, että: ”Jos kaikki synnit, tulevatkin on annettu anteeksi Kristuksessa, niin sittenhän on ihan sama miten vaellamme”, niin emme ole ymmärtäneet Armosta vielä oleellista ja käännämme Jumalan Armon irstaudeksi, emmekä luota Jumalaan vaan itseemme.
Ei ihme, että Raamattu puhuu uudelleen syntymästä, sillä jollei jokin ensin kuole, niin se ei voi myöskään syntyä. Musta muuttuu kokonaan valkoiseksi, eikä harmaaksi. Pimeys on kokonaan pois Kristuksessa.
”Joka tunnustaa, että Jeesus on Jumalan Poika, hänessä Jumala pysyy, ja hän Jumalassa.
Ja me olemme oppineet tuntemaan ja me uskomme sen rakkauden, mikä Jumalalla on meihin. Jumala on rakkaus, ja joka pysyy rakkaudessa, se pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä.
Näin on rakkaus tullut täydelliseksi meissä, että meillä olisi turva tuomiopäivänä; sillä sellainen kuin hän on, sellaisia mekin olemme tässä maailmassa.
Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta; ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa.
Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä.
Jos joku sanoo: ”Minä rakastan Jumalaa”, mutta vihaa veljeänsä, niin hän on valhettelija. Sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän on nähnyt, se ei voi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt.
Ja tämä käsky meillä on häneltä, että joka rakastaa Jumalaa, se rakastakoon myös veljeänsä.” 1.Joh.4:15-21
Lauri, Martti ja Ismo: Jatkan teidän keskustelunne pohjalta:
Oletteko tulleet ajatelleeksi, miksi laulamme, että Joka aamu on armo uus? Eihän se sitä tietenkään automaattisesti ole!
Kyse on jokapäiväisestä kasteen armoon palaamisesta. Luther sanoo Isossa katekismuksessa: ”Parannus siis on vain kasteeseen takaisin palaamista, sen uudestaan etsimistä ja harjoittamista, mikä jo ennen oli aloitettu, mutta josta sitten luovuttiin.”
Sarjassamme Uskonelämämme uskomattomimpia väärinymmärryksiä esittelemme ajatustavan, jonka mukaan ensin tehdään syntiä, joka mennään pyytämään anteeksi, että voitaisiin taas mennä tekemään syntiä, minkä jälleen mennään taas ripille jne…
Ei se näin mene! Jeesushan sanoo ihan selkeästi kivitykseltä pelastamalleen naiselle, että ”mene äläkä enää syntiä tee!” Ja taas Lutheria: ”Mitä parannus näet muuta on kuin täydellä todella vanhan ihmisen kimppuun käymistä ja uuden elämän aloittamista?”
Luterilainen toimintaohje: KUMAUTA VANHAA AATAMIA JOKA PÄIVÄ HALOLLA PÄÄHÄN!
(Naiset nuijikoot sisäistä Vanhaa Eevaansa…?)
Niinpä. Armo on herkkä käsite ja välillä se katoaa ja pimeys kaatuu yllemme. Juuri näin meitä kasvatetaan Armossa, että emme luottaisi liikaa omiin tekoihin, vaan Kristukseen.
Kristuksessa pysyminen on juuri sitä uskoa, joka pelasti kuolettavasti käärmeen puremat erämaassa ne, jotka katsoivat keihään päähän nostettuun vaskikäärmeeseen, jäivät eloon. Katsomalla me muutumme sanoi Paavali. (2.Kor.3:18)
Silloin Herra sanoi Moosekselle: ”Tee itsellesi käärme ja pane se tangon päähän, niin jokainen purtu, joka siihen katsoo, jää eloon”. 4.Moos.21:8