Kotimaa24: Runsaasti kirjoittajia, toivottavasti myös lukijoita ja keskustelijoita. Yhtenä aiheena on ollut armo, se nousee uskon ytimestä. Jumalan armo. Armollisuus ihmisten välillä. Armolahjat eli karismat. Rinnan blogikeskustelujen kanssa olen lukenut Juhani Rekolan ”Heräämistä pimeään”. Sekin on antanut virikkeitä armon ajattelemiseen.
Armo ja Jumalan armo. Mitä se on? Hyvä kysymys! Samalla voi miettiä, mitä usko on ja mitä kristillinen usko on. Mikä tekee ihmisestä kristityn?
Pohdin tätä lähtökohtanani se ajatus, että Jumala on isä ja me olemme sisaria ja veljiä. KM24 keskusteluissa on välillä korostettu jakolinjoja sisarusjoukossamme. Liberaaleja ja konservatiiveja. Raamattu-uskollisia, fundamentalisteja toisaalla ja toisaalla Raamatun totuudesta luopuneita, joita on kuvattu myös uskosta luopuneiksi.
Jos ja kun koettaa hahmottaa sisarusjoukkoamme Jumalan armosta käsin, muuttavat edellä mainitut vastakohtaisuudet muotoaan. Ne asettuvat erilaiseen asentoon.
Konservatiivit, Raamattu uskolliset ja fundamentalistit väittävät ottavansa Raamatun todesta, kirjain kirjaimelta ja sana sanalta. Samanaikaisesti Raamatussa on paljon kohtia, joissa teot = se miten kukin on elänyt nostetaan kaikkein tärkeimmäksi.
Onko ylipäätään mahdollista olla yhtaikaa fundamentalisti ja Raamattu-uskollinen? Minun mielestäni ei – mutta monet kyllä väittävät olevansa.
Yhdessä näillä sivuilla käydyssä keskustelussa uskon sisällöstä Raamattu-uskollinen Juha Heinilä lainasi Athanasiuksen uskontunnustusta, ikäänkuin argumenttina käytyyn keskusteluun. Luin tunnustuksen useampaan kertaan. Se julistaa: ”Sen, joka tahtoo pelastua, on siis ajateltava kolminaisuudesta näin”.
M.o.t. Voidaksemme pelastua, meidän tulisi osata ajatella kolminaisuudesta niin kuin Etelä-Ranskassa 400 – 500 j.Kr. Ajateltiin. Mutta: Ei sanaakaan armosta. Niinkuin ei muuten myöskään kahdessa muussa jakamattoman kirkon uskontunnustuksessa.
Athanasioksen nimessä kulkeva uskontunnustus päättyy näin: ”Hänen tullessaan on kaikkien ihmisten noustava kuolleista ruumiillisesti ja käytävä tilille siitä, mitä ovat tehneet. Hyvää tehneet pääsevät ikuiseen elämään, pahaa tehneet joutuvat ikuiseen tuleen. Tämä on yhteinen kristillinen oppi. Se, joka ei usko sitä vakaasti ja vahvasti, ei voi pelastua.”
Missä siis mennään tänään? Ovatko Raamattu-uskolliset myös Tunnustus-uskollisia ja Oppi-uskollisia? Edellä osin lainattu vanhan kirkon tiivistelmä Raamatusta ynnä tuhat vuotta myöhäisempi Martti Lutherin uskontulkinta? Uskollisten joukko puhuu myös 2000 vuotta vanhasta seksuaalietiikasta, avioliittokäsityksestä jne.
Mihin pyrin kyselylläni? Minusta on selvää ja vastaansanomatonta, että yhteinen, pyhä uskomme on aina ja pysyvästi muutoksen tilassa. Emme voi pysäyttää aikaa kronologisesti syntyneen Raamatun mihinkään aikavaiheeseen, emmekä myöskään kirkon historiassa. Uskomme tunnustus ei voi olla monoliittistä, kun kaikki ympärillä muuttuu. Ehkäpä salattu Jumala on sama, mutta käsityksemme ja ymmärryksemme hänestä muuttuu. Saulus oli vanhauskoinen ja vanhauskoisia elää yhä. Saulus kiivaili vanhan uskon puolesta, mutta sitten hänestä tuli Paulus, Paavali.
Entä sitten se armo? Juhani Rekola puhuu itsekin Jumalan armosta, mutta tässä kohtaa haluan välittää ”Herääminen pimeään” -kirjan lainauksen Dietrich Bonhoefferilta. Ainakin minulle se antaa paljon ajattelemisen aihetta:
”Halpa armo on meidän kirkkomme suurin vihollinen. Taistelumme tänään on taistelua kalliin armon puolesta.” ”Halpa armo on syntien anteeksiantamuksen saarna ilman parannussaarnaa. Se on kaste ilman kirkkokuria. Se on ehtoollinen ilman syntien tunnustamista. Se on synninpäästö ilman henkilökohtaista rippiä. Halpa armo on armoa ilman Kristuksen seuraamista. Se on armoa ilman ristiä. Se on armoa ilman elävää, lihaantullutta Kristusta Jeesusta. Kallis armo on peltoon kätketty aarre, jonka vuoksi ihminen menee ja ilolla myy kaiken, mitä hänellä on. Se on kallis helmi, jonka tähden kauppias luopuu kaikesta omaisuudestaan. Se on Kristuksen kuninkuutta, jonka vuoksi ihminen repii päästään häntä loukkaavan silmän. Se on Jeesuksen Kristuksen kutsu, jonka kuullessaan opetuslapsi jättää verkkonsa ja lähtee seuraamaan. Kallis armo on evankeliumi, joka on aina uudelleen etsittävä. Se on lahja, jota on aina uudelleen pyydettävä. Se on ovi, jolle on aina uudelleen kolkutettava.”
Näin juuri. On tärkeää mennä Jeesuksen eteen syntisenä, niin että Armo saa kasvattaa meitä. Kristityn kasvu tapahtuu juuri armon kautta , ei ansion. Kristityllä tulee olla niin suuri Vapahtaja, ettei hän tarvitse mitään omanvanhurskauden tukikeppejä.
Jumala antaa ystävilleen kaiken kun he lepäävät Hänessä. Pyhitys ei ole sitä, että me katsomme itseämme ja kilvoittelemme erottaaksemme itsemme synnistä, vaan Pyhitys on sitä, että katsomme Kristukseen ja Jumalan Armo kasvattaa meitä turvaamaan yksin Häneen syntisinä.
Jumala pyhittää ihmisen itselleen ja kasvattaa häntä niin, että Kristuksen mieli pääsisi ihmisessä esiin. Tämä kaikki tapahtuu yksin uskon kautta.
Ismo Malinen:”. On tärkeää mennä Jeesuksen eteen syntisenä, niin että Armo saa kasvattaa meitä.”
Siis kun kuolemaantuomittuna syntisenä menee Jumalan kutsuessa Jeesuksen luo niin silloin kun kuulee Jeesuksen äänen tee parannus ja usko evankeliumi, niin ei voi esittää MITÄÄN jolla todistaisi itsensä vanhurskaaksi, EI TEKOJA, EI ANSIOITA, EI KASTETODISTUSTAKAAN! Eihän synteihinsä kuolleella ole todellakaan mitään, kun on kuollut niin on kuollut! Vain näin voi syntyä uudestaan hengestä!
Kastetodistus on todistus osallisuudesta Kristuksen vanhurskauteen. Olet oikeassa siinä, ettei sillä voi omaa vanhurskauttaan todistaa, mutta se on uskollisen Jumalan kanssa tehty kestävä sopimus, johon saa vedota.
Martti Pentti, kuka sen sopimuksen on tehnyt, vauvako?
Kristus. ”Tuon esikuvan mukaisesti teidät pelastaa nyt kaste, ei siksi että te siinä luovuitte saastaisesta elämästä, vaan koska Jumala teki kanssanne hyvän omantunnon liiton.”
Martti kiitos, tuo on juuri noin.
21 Tämän vertauskuvan mukaan vesi nyt teidätkin pelastaa, kasteena-joka ei ole lihan saastan poistamista, vaan hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta-Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen kautta, (1.Piet.3)
Kuinka siis syntinen kun menee Jeesuksen luo tarvitsee enää mitään kun ”pitäis” olla jo hyvä omatunto, siis ei kaiketi silloin mikään synti enää paina?
Kyllähän tuossa RK92 sanotaan ”luovuitte” siis on tapahtunut saastaisesta elämästä luopuminen, voiko tämän tehdä vauva?
Voiko sen tehdä aikuinenkaan? Jumalan työtähän ihmisen puhdistaminen on. Tämä on julistettava kaikkien kuultavaksi. ”Miehet, veljet, te tiedätte, että Jumala jo kauan aikaa sitten teki teidän keskuudessanne sen valinnan, että pakanat minun suustani saisivat kuulla evankeliumin sanan ja tulisivat uskoon. Ja Jumala, sydänten tuntija, todisti heidän puolestansa, antaen heille Pyhän Hengen samoinkuin meillekin. eikä tehnyt mitään erotusta meidän ja heidän kesken, sillä hän puhdisti heidän sydämensä uskolla.”
Martti Pentti, sulla hyvä tyyli väistellä asioita ja kysymyksiä, siis kun kerran sanotaan ”luovuitte saastaisesta elämästä” niin silloinhan on tapahtunut elämän muutos, niin kysymys oli onko vauvalla ensinnäkin mistä luopua ja voiko vauva sen tehdä?
En tiedä koulutustasoasi mutta kyllä kansakoulun eka kannattaisi kerrata että oppisi luetun ymmärtämään.
Onko tapahtunut elämänmuutos? En osaa alkukieltä, mutta suomeksi sanotaan: ”… ei siksi että te siinä luovuitte saastaisesta elämästä …” tarkoittaa kielitajuni mukaan ainakin sitä, ettei mahdollinen itse tehty elämänmuutos merkitse pelastuksen kannalta mitään Jumalan kasteessa tekemän liiton rinnalla.
Martti Pentti, mihin viittaa sana ”siinä”, eikö vain kasteeseen eli milloin tässä luovuttiin saastaisesta elämästä, eikö vain kasteessa eli voiko vauvaan tätä kohdentaa?
Kasteeseen tuossa minunkin ymmärtääkseni viitataan. Pakanuudesta kääntyneelle aikuiselle kaste merkitsee toki entisestä elämästä luopumista. Kastettavan lapsen kohdalla seurakunta – vanhemmat ja kummit erityisesti – sitoutuvat kasvattamaan lapsen alusta lähtien kristillisyyteen. Vain inhimillisin voimavaroin kumpikin näyttää lähes mahdottomalta toteuttaa täydellisesti. Niinpä kasteen liitto onkin pelastuksen suhteen tärkeämpi asia kuin aina vajavaiseksi jäävä parannuksenteko.