Luulin vielä muutama vuosi sitten, että kirkolla menee huonosti. Jäsenet kaikkoavat, kukaan ei enää halua uskoa, ainakaan ”kuten kirkko opettaa” ja lapsia ei kasteta. Tunsin kuitenkin viihtyväni uppoavan laivan buffet-pöydässä. Muut ikäiseni olivat jo kyllästyneet tukkuloheen ja hanaviiniin, mutta itse sain niistä turvallisen ja kylläisen olon.
Syksyllä 2018 muutin Tansaniaan, ja pian huomasin, miten kapeakatseinen olin ollut. Kirkko ei näyttänyt yhtään näivettyvältä instituutiolta, päinvastoin.
Ei ihme, että havahduin: Asuin Tansaniassa ja tein työmatkoja Etiopiaan – ja näille kahdelle maalle kuuluu maailman suurimpien luterilaisten kirkkojen listan ensimmäinen ja toinen sija.
Luterilaisen maailmanliiton pari vuotta vanhojen tilastojen mukaan Etiopian Mekane Yesus -kirkossa on yli 10 miljoonaa jäsentä ja Tansanian luterilaisessa kirkossa lähes 9 miljoonaa. Väkeäkin näissä maissa riittää, mutta olennaisinta on suunta. Kirkot kasvavat.
Mistä se sitten johtuu?
Kysyin Lähetysseuran Mitä kirkolle kuuluu -kirjaa varten sattumanvaraiselta nuorelta etiopialaiselta kristityltä, miksi hän käy kirkossa.
Yared Kidu, 27, kiteytti vastaukseensa kaiken olennaisen: ”Tulen kirkkoon kuuntelemaan Jumalan sanaa, jotta voin jakaa sitä muille.”
Kun jatkoimme juttelua, huomasin että hän ei keskittynyt itseensä, vaan muihin. Kyllä, Jumala oli muuttanut hänen omankin elämänsä, johon oli tullut merkitys ja turvallinen yhteisö, mutta olennaista oli muiden ihmisten osuus. Nuorukainen tuli kirkkoon ystävänsä houkuttelemana ja halusi nyt kertoa muillekin, että sisäiselle tyhjyydelle löytyy vaihtoehto.
Lähetyshenkinen ihminen.
Kyse ei kuitenkaan ollut pelkästään lähetyskäskyn kirjaimellisesti ottaneesta yksilöstä, vaan koko kirkon asenteesta. Samalla reissulla haastattelemani Mekane Yesus -kirkon johtaja Yonas Yigezu nimittäin kertoi, että hänen kirkossaan jokainen on lähetystyöntekijä omassa arjessaan.
Samaa olen kuullut Suomessakin, mutta lähinnä rohkaisevana lauseena nuortenleirin päätteeksi. Etiopiassa tuo ajatus ilmeisesti viedään käytäntöön.
Tansaniassa näin samantyyppistä toimintaa: tapahtumia, joissa elokuvien, musiikin ja tanssin keinoin kerrotaan ihmisille, mistä kirkon toiminnassa on kyse. Sen lisäksi ihmisten luona käytiin. Seurakunta kutsui luokseen ja kohtasi jäsenensä kasvotusten.
Eikä tarina lopu siihen, kun joku liittyy kirkkoon. Sen jälkeen hänet otetaan mukaan komiteoihin, vastuutehtäviin, kuoroihin ja kerhoihin.
En tiedä, toimisivatko nämä keinot Suomen kirkossa ainakaan korona-aikana.
Mutta ehkä voimme ainakin laajentaa näkökulmaamme kohti etelää ja iloita siitä, että tämä laiva ei uppoakaan. Kiitoslauluun voi yhtyä karaokessa kannella seitsemän!
Virve Rissanen, Suomen Lähetysseuran tiedottaja itäisessä ja eteläisessä Afrikassa
Kiitos hyvästä blogista. Tämä on tärkeä – pistää miettimään niinkuin perjantai.
Miksi Etiopian ja Tansanian, ja monen muunkin Afrikan (eikä vain Afrikan vaan yleensä eteläisen pallonpuoliskon) maan, luterilaiset kirkot kasvavat ja omamme ei kasva? Ja toimisivatko ”nämä keinot” meillä? Mielestäni ei ole kysymys keinoista, vaan elämäntavasta. Ja siitä että noiden kirkkojen ja meidän kirkon/kirkkojen elämäntavat ovat yhtä kaukana toisistaan kuin ovat lapsen ja vanhuksen elämäntavat.
Esimerkiksi Etiopian luterilaisen kirkon historia ei ole läheskään sataa vuotta pitkä, kun oman kirkkomme historia on viisisataa vuotta – oikeastaan tuhat vuotta. Kirkon kohdalla vuosisadat merkitsevät enemmän raskautta ja painolastia kuin elämänvoimaa ja spontaania elämäntapaa. Siksi kirkolliskokousedustajien (tai muiden vaikutusvaltaisten) ei pitäisi antaa periksi kirkon hallinnon keventämisen yrityksestä. Aloitteen olisi oltava konkreettisempi ja tarkemmin rajattu kuin taannoinen tulevaisuuskomitea-hanke.
Blogin viesti rohkaisee: kristillinen kirkko on enemmän kuin mitä tässä näemme, ja se voi hyvin!
Ai, miten sydän hyppii ilosta, kun tuota tekstiäsi lukee.
Unohdamme sen tyhjyyden, jota itse joskus jouduimme kokemaan. Emmekä osaa pitää löytömme niin suuressa arvossa, että kertoisimme siitä . Kaikki silti haluaisivat löytää saman sisäisen täyteyden, muuta eivät tiedä, että se olisi näin lähellä. Onko meidät on niin rokotettu, että pidämme itsestään selvyytenä, että jokainen tietää muutenkin, että elämän tyhjyyteen on olemassa taivaallinen lääke?
Mitä Etiopialaiset tekevät sillä tiedolla, että Jeesus syyttää Juudasta kavalluksesta, vaikka itse lähetti hänet tehtävää suorittamaan.
’Hän ei syyttänyt ketään,’ on tapana sanoa, mutta se on valhetta, Jeesus kyllä syyttää. Mutta onko Juudas koskaan syyttänyt Jeesusta petoksesta ja nimensä häpäisemisestä. Ei ole.
Eivät etiopialaiset ole minun mielestä mitenkään tyhjiä, he ovat aina uskoneet mm. siihen, että Lainarkku on juuri Etiopiassa ja he vartioivat sitä. On väärin viedä heille hämmennystä muodossa Kristus on täyttänyt lain, emme ole enää lain alla.
He uskovat myös, että Saaban kuningatar, joka meni Salomon luokse vierailulle, oli etopialainen , joka suuresti ihaili Salomon viisautta.
Tuossa paripäivää sitten huolestuin ja meni ihan keskittymiskyky, kun oma pessimismi sai vallan ja aloin mielessäni rakentaa taas kerran huonoimpia mahdollisuuksia. Paljon häpeääkin asiaan tuntui liittyvän. Kaipa nousee jostakin lapsuuden kokemuksista sekin. Syytä ei itsessä kuitenkaan ollut, mutta raskas taakka ja syvä huoli oli. Sitten illalla aivan uusi ajatus tuli hampaita pestessä: ” älä pelkää, MINÄ OLEN sinun kanssasi.
Hän , joka sanoi nimekseen jo Moosekselle : Minä olen, on siis minunkin kanssani tässä tilanteessani, joten eihän tässä mitään todellista hätää ole. Aamulla sain todeta, että olin huolehtinut aivan turhaan ja vain mielessäni kehittänyt uhkakuvia. Jotka oli tuntuneet illalla aivan todellisilta.
Monet Tansaniassa ja Etiopiassa elävät peläten ja huolestuen. Heilläkin on paljon tarvetta kuulla korkealta taholta nuo rauhoittavat sanat: ”älä pelkää MINÄ OLEN sinun kassasi.”
Hekin tarvitsevat kuulla sanoman Hänestä joka sanoo: ”älä pelkää”. Miksiköhän tämä valtavan tieto ei sytytä meitä liikkeelle? Meillä kun sentään on jotain todellista, jota moni lähellämme elämäänsä kaipaa. Meidän ei tarvitse lähteä Etiopiaan kertomaan tätä tietoa, mutta näyttää siltä, että sieltä tarvittaisiin kipeästi apua tänne.
Alan olla jo utelias siitä, mitä ihmiset ajattelevat tästä blogista, varsinkin kun näen että sitä luetaan tosi paljon. (vai onko se vain tuo hanaviini joka lukijoita kiinnostaa..)
Varmaan Hannu, porukoita kiinnostaa tietää mikä meillä mättää, kun täällä suunta on täysin vastakkaiseen suuntaan. Miksi meidän rikas kirkkomme kutistuu, kuin pyy maailmanlopun edellä ja nuo köyhät kirkot laajenee valtavalla vauhdilla? Ehkäpä Virve Rissanen osaisi kertoa enemmänkin tästä monia kiinnostavasta paradoksista.
Mietin, olisiko niin että siellä kirkolla on enemmän tarjolla jotain todellista ja konkreettista. Sellaista jossa kuulijat kohtaisivat arjessa oman elämän tilanteensa ja saisivat avun juuri siihen.
Me taas kuljemme kirkollisesta juhlasta juhlaan, emmekä ole arjessa oikeasti mukana.