Eilen sain mökillämme aamutuimaan päähänpiston mennä Hanna Nurmisen väitöstilaisuuteen Helsingin yliopistolle, Päivämiehen kirjoituksen innoittamana:
http://paivamies.fi/uutiset/2252/
Myös Emilia Karhun hyvä tiivistelmä väitöskirjasta sai uteliaisuuteni heräämään:
https://www.kotimaa.fi/blogit/vanhoillislestadiolaisuuden-kaksi-eri-opetusta-pelastuksesta/
Nurmisen tutkimus keskittyy vanhoillislestadiolaisuudessa 1970-luvulla esiintyneeseen kahteen käsitykseen vanhurskauttamisesta, joita hän nimittää armonlinjaksi ja pyhityslinjaksi.
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/166230/Jumalava.pdf?sequence=1
”Armolinjan vanhurskauttamiskäsitystä konstituoi keskeisesti käsitys armosta ja uskon lahjaluonteesta, kun taas pyhityslinjan opetuksessa käsitys uskovan elämästä ja kristityn omasta vastuusta kilvoituksessa saavat pääpainon.”
Armonlinja on minulle tuttuakin tutumpi Lutherin kirjoitusten ja pyhityslinja taas vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Mutta koskaan vastaani ei ole tullut niin terävää ja tarkkaa analyysiä tuosta jälkimmäisestä, kuin se esiintyy Nurmisen väitöskirjassa. Kiitos siitä! Allekirjoitan sen satasella.
Näin rahvaana uskallan vetää mutkia suoriksi sanomalla, että samasta asiasta, kuin mitä Nurminen puhuu, on kyse myös Galatalaiskirjeessä ”hengessä aloitte – lihassa lopetitte” ja josta Luther on kirjoittanut kirjoittamasta päästyään ”evankeliumi – laki”. Vanhoillislestadiolaisuudessa käytetään samaa asiaa tarkoittaen termejä ”uskonvanhurskaus – elämänvanhurskaus”.
Väitöstilaisuudessa oli mahdollisuus esittää kysymyksiä ja minähän esitin (tuliko tutkimuksessa vastaan termit uskon- ja elämänvanhurskaus?). Edelleenkin ihmettelen, kuinka Nurminen on kyennyt löytämään siitä ”sekametelisopasta” armonlinjaksi kutsumansa kultalangan, kun itselleni se oli täysin tietämättömissä niin kauan kunnes törmäsin Lutherin opuksiin.
Nimittäin, niin kauan kuin minä muistan, nuo kaksi vanhurskautta ovat kuuluneet aina saumattomasti yhteen ja minulla on myös muistissani, kuinka vielä 2009 puhujainkokouksessa olleet jotkut puhujat kertoivat nettiseuroissa terveisiä kokouksesta, että ”elämänvanhurskaus seuraa uskonvanhurskautta” ja ”elämänvanhurskaus sisältyy evankeliumiin”. Kirjoitinkin asiasta jossakin.
Toimi Lehto on kirjoittanut 29.9.1976 Päivämiehessä: Elävän kristillisyyden piirissä korostetaan parannussaarnan ja evankeliumin ohessa myös tapakristillisyyttä. Uskon- ja elämänvanhurskaus kulkevat käsi kädessä.
Eli nuo kaksi eri vanhurskauden muotoa ovat olleet samassa paketissa ja sellaisena se on pitänyt ymmärtääkin ja myös puhua ja saarnata. Nimittäin ne liikkeen puhujat, liekö pappeja kaikki, jotka ovat edustaneet tuota puhdasta armonlinjaa, vanhoillislestadiolaisittain uskonvanhurskautta, ovat joutuneet viime vuosikymmeninä liikkeen sisällä uskossaan epäilyksenalaisiksi tai kokonaan hyllylle kykkimään. Heitä on syytetty liian Kristus-keskeisistä saarnoista ja siitä, etteivät he korosta seurakunnan tärkeyttä tarpeeksi.
Armonlinja/uskonvanhurskaus on liikkeessä käytössä puhtaimmillaan silloin, kun ”epäuskoisia” houkutellaan armon kultalankakoukulla liikkeeseen sisälle. Ja jos joku tekee nk. parannuksen ja kuolee saman tien, hän ei välttämättä ehdi edes kokea elämänvanhurskauden ”ihanuutta” ollenkaan.
Nimittäin, elämänvanhurskaus, kilvoittelu (ahkerointi synnin poispanijana, ry:n tilaisuuksiin ja työmuotoihin osallistumisessa, lasten kuskaamisessa pyhäkouluun ja raamattuluokkaan, lasten synnyttämisessä, kasvattamisessa ja juurruttamisessa J:lan valtakuntaan ja kuuliaisuudessa kulloinkin vallalla oleville ”armoneuvoille”/seurakunnalle) on kamalinta ikinä.
Ja eikös se teologit ja muut alan tuntijat olekin niin, että jos uskoon tulee edes pisara lakia, se muuttuu laiksi kokonaan? Näin on joku viisas minulle joskus sanonut. Eli voidaanko edes puhua kahdesta eri vanhurskauttamisen linjasta silloin, kun ne ovat tunkkastu samaan pakettiin? Jos armolinja ja pyhityslinja yhdistetään, pyhityslinja hävittää armolinjan ja Kristus on turhaan kuollut puolestamme? Eikö niin?
Luinko turhaan Lutherini?
Martti Pentti esille tuomasi kohta on mielenkiintoinen ja saa ajattelemaan kyllä jopa paavalin erehtymistä eli jos Johanneksen kaste olisi ollut pätemätön niin silloinhan olisi tullut kastaa myös ilmeisesti opetuslapsetkin. Siis tämä on hiukan erityinen kohta eikä se tue muualta esille tuotuja asioita, onhan toki ensin saatu Pyhä Henki ja sitten vasta kastettu yhdessä tapauksessa.
Kuitenkaan tällä kohdalla ei ole mitään tekemistä nykyisen kasteen kanssa eli onko lapsikaste oikea vai väärä, siis kerran Raamatussa ei ole kastettu yhtään vauvaa niin ei ole, se mistä lapsikaste on peräisin niin se on varmaa ettei Raamatusta ainakaan.
Raamattu todistaa selvästi, että yksi kaste riittää. Tätä et voi Ari kumota.
Ismo Malinen, siis väitätkö että kaikki mitä ns ”kristityt” tekevät ja ovat tehneet Jumalan nimissä on oikeaa Jumalan mielenmukaista?
Jos ihmiset kastavat lapsiaan niin onko se todellakin oikea kaste? Onko siinä Jumala mukana?
Hedelmästä sen ”näkisi” ken näkee.
Kun seurakunta kastaa lapsia, siinä on Jumala mukana. Seurakunta on Kristuksen ruumis maan päällä. ”Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää. Ef. 1:23.”
Martti Pentti, siis uskotko itsekkään tuohon eli kuinka sitten on mahdollista ensinnäkin uskontopakko eli kaikki lapset on kastettava niinkuin suomessa oli ja nyt sitten VANHEMMAT (tai toinen) saa päättää kastetaanko lapsi, siis kenen kaste se on, Jumalastako vai ihmisestä?
Epäiletkö Raamatun ilmoitusta, Ari Pasanen? Jeesus on Jumala ja ihminen. Hän antoi käskyn kastaa. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, vastaan kysymykseesi ’Jumalastako vai ihmisestä?’ sanomalla kyllä.
Martti Pentti, en epäile yhtään, siis myös tuo kaste käsky on oikein mutta kenelle se on annettu, opetuslapsille. Käsky kuuluu muuten täydellisenä seuraavasti:
19 Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen
20 ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.”(Matt.28)
Siis ketkä ovat Jeesuksen opetuslapsia, kastetut ja jotka pitävät kaikki mitä Jeesus on opetuslasten käskenyt pitää.
Väittääkö Jeesus, että joku onnistuisi pitämään kaiken, mitä hän on käskenyt? Seurakunta – siis opetuslapset – velvoitetaan kastamaan ja opettamaan. Opetukseen kuuluu toki sanojen lisäksi esimerkin antaminen. Täydellisyyteen tulee pyrkiä, mutta se ei ole mikään vähimmäisvaatimus opetuslapelle. Pikemminkin se on ihanne.
Tervehdys, Vuokko – pitkästä aikaa.
Kiitos hyvistä huomioista. Olisin itsekin mennyt väitöstilaisuuteen, mutta huomasin asian liian myöhään. Mitä vastauksia sait kysymyksiisi? Mitä vastaväittäjä ja muut sanoivat, mitä muut kyselivät?
Itse olen lukenut Hanna Nurmisen väitöskirjaa vasta puoliväliin. Teologinen perusteellisuus tekee kyllä lukemisen näin maallikolle hitaaksi. Kyllä sitkeys sitten palkitaankin. Ainakin minulle monet teologiset erittelyt ja termit saivat paljon valaistusta.
Alaviitteet vievät vähintään yhtä paljon tilaa kuin leipäteksti, mutta ne kannattaa lukea huolella. Kiintoisimmat huomiot saattavat löytyä juuri sieltä. Siellä Nurminen myös kritisoi joitakin Joona Korteniemen gradussaan esittämiä tulkintoja epätarkkuudesta. (Itse en niitä juuri huomannut, mutta olenkin täysi maallikko – jos sitäkään.)
Kyllä Joonan gradu kannattaa ehdottomasti lukea. Henkiopin historia ja sijoittaminen vanhoillisuuden opinkokonaisuuteen on aiheena mielenkiintoinen ja edelleen ajankohtainen (ainakin kaukovaikutustensa vuoksi). Joonan teksti on mielestäni erittäin selkeää ja maallikollekin helppolukuista. Jos siinä on ”epätarkkuuksia”, ei se esityksen kokonaisuutta mitenkään vääristä.
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/163440/KorteniemiJoonaProGradu.pdf?sequence=2
Olisi mukava kuulla Joonan oma arvio väitöskirjasta täällä tai Hulluinhuonelaisessa.
Nurminen kirjoittaa esim:
”Korteniemi katsoo (2016, 10), että vuosikymmenen loppupuolen Päivämies-lehtien opetus on niin yhtenäistä, että ”merkittävää teologista variaatiota on lähes mahdotonta löytää”. Tämän tutkimuksen perusteella Korteniemen arvio on epätarkka. Vaikka 1970-luvun loppupuolen Päivämies-lehdissä näkyy kasvavasti pyhityslinjan opetus, myös armolinjan mukaisella opetuksella on niissä selvä sija.”
Joonan arvioon vaikuttanee se, että hänen aineistonsa rajoittuu juuri vuosiin 1976 – 79. Vuokon tavoin ei hänkään opetuksesta juuri armolinjaa löydä. Vuokko: ”Nimittäin, niin kauan kuin minä muistan, nuo kaksi vanhurskautta ovat kuuluneet aina saumattomasti yhteen…” Lopputulos tästä sekoituksesta lienee ollut, että armolinjan ääni hukkui kuulumattomiin – kuten Ismo Malinen sanoi: ”Vanhaan leiliin ei saa laittaa uutta viiniä tai leili hajoaa.”
Vielä pitkähkö lainaus Nurmiselta:
>>
Armolinja ja pyhityslinja eivät ole olemassaolleita rintamia, jotka aiempien vanhoillisuuden kiistojen tapaan olisivat muodostuneet erilaisten käsitysten ympärille.
—
Armolinjaa ja pyhityslinjaa ei voi myöskään identifioida tiettyjen henkilöiden, julkaisujen tai vuosien mukaan, vaan opetukset näkyvät koko vuosikymmenen ajan limittäin ja lomittain lähes kaikissa lähteissä. Jonkinlaisia karkeita painotuseroja on nähtävissä:
Armolinjan vanhurskauttamisoppia opetetaan erityisen vahvasti 1970-luvulla postuumisti julkaistuissa 1900-luvun alun saarnaajien teksteissä. Osa näistä saarnaajista on kuollut jo vuosisadan puolivälissä eli jopa kymmeniä vuosia ennen 1970-lukua. Tässä tutkimuksessa postuumit tekstit edustavat 1970-luvun vanhoillisuutta siksi, että SRK on halunnut julkaista heidän tekstejään 1970-luvulla eli heidän ajattelunsa on katsottu vastaavan SRK:n silloisiakin käsityksiä. Lisäksi armolinjan ajattelua löytyy monen 1970-luvulla eläneen saarnaajan ja kirjoittajan teksteistä.
Osalla armolinjan ja pyhityslinjan mukaisen opetuksen vaihtelu ei näy aikajanalla, vaan ne ovat läsnä rinnakkain: samassa tekstissä voidaan ensin kuvata esimerkiksi uskon lahjaluonnetta armolinjan käsitteillä mutta heti seuraavissa kappaleissa opetetaan tälle vastakkaisesti pyhityslinjanäänenpainoilla yksityiskohtaisesti, millä tavalla uskon tulee ulkoisesti näkyä kristityssä. Osaltaan tämä johtuu käsitteistön hiomattomuudesta, mutta pääosin kyse on oikeasta opin sekavuudesta, mikä puolestaan heijastaa ja alleviivaa vanhoillisuuden 1970-luvun opillista hämmennystä.
>>
Armolinja löytyy Nurmisenkin mukaan vasta tekstejä pilkkomalla. Eipä siis ihme, etteivät Vuokko ja Joona armolinjaa juuri löydä (vaikka sillä on Nurmisen mukaan 1970-luvun loppupuolenkin Päivämies-lehdissä ”selvä sija”). Yhtään armolinjan edustajaa 70-luvulta ei Nurminen mainitse nimeltä, vaikka hän puhuukin ”armolinjan edustajista”. Parhaat esimerkit armolinjan opetuksista löytyvätkin Matti Suon (1861–1927) ja Heikki Jussilan (1863–1955) 70-luvulla julkaistuista postuumeista kirjoista. Ilman tätä ”historian apua” olisi armolinjan opillinen koonti luultavasti ollutkin vaikeampaa.
Nurminen: ”SRK on halunnut julkaista heidän tekstejään 1970-luvulla eli heidän ajattelunsa on katsottu vastaavan SRK:n silloisiakin käsityksiä.” Ehkäpä näin olikin julkaisuaikaan 70-luvun alkupuolella, mutta hiukan epäilen tätäkin. Ehkäpä julkaiseminen enemmänkin ”heijastaa ja alleviivaa vanhoillisuuden 1970-luvun opillista hämmennystä”.
Toivottavasti nämä (hiukan pikkumaisen ilkeät) varaukseni eivät jätä väärää kuvaa ajatuksistani: Minusta Nurmisen väitöskirja on tärkeästä aiheesta erinomaisesti tehty tutkimus. Mielestäni se avaa teologisessa tarkkuudessaan aivan uuden tason vanhoillisuuden opillisessa käsittelyssä. Onnittelut ja kiitokset tästä hänelle! Odotan myös mielenkiinnolla Emilia Karhun lupaamaa laajaa haastattelua.
Samantasoista tutkimusta toivon ja odotan hartaasti lisää. Toivelistallani on ensimmäisenä seurakuntaoppi. Tämä tuskin oli kenellekään yllätys…
Esikoislestadiolaisuuden nykyisessä sakramenttikiistassa vähemmistöön jääneet sakramenttiseparatismia vastustavat ja evankelisluterilaisen kirkon sisällä toimivat esikoislestadiolaiset ovat perustaneet yhdistyksen Esikoiset ry. Ks. sivusto http://www.sakramentit.fi/wordpress/ Sivustolta löytyy kohdasta ”Tapahtumat”:
>>
LAESTADIUS-SEURAN OHJELMA SYKSYLLÄ 2016
Teemaillat seuraavina torstai-iltoina klo 18–20 Suomen teologisen instituutin tiloissa (Kaisaniemenk. 13 A, 4.krs, Helsinki).
15.9. Jouko Talonen: Juhani Raattamaa (1811–1899) – kirkko ja yhteiskunta
13.10. Ilpo Harjutsalo: ”Lukekaa paremmin kirjanne!” Havaintoja hartauskirjallisuudesta Lars Levi Laestadiuksen herätystyössä
10.11. Tapani Ihalainen: Suomen esikoislestadiolaisten sakramenttiseparatismin taustaa
Tervetuloa keskustelemaan pohjoisen herätysliikkeen historiasta ja nykypäivästä. ”Uusi” Laestadius-seura on vapaamuotoinen keskustelufoorumi kaikille kiinnostuneille.
>>
Nimestään huolimatta tällä ”foorumilla” ei ole mitään tekemistä elämänsanalaisuuden (pappiseriseuran) kanssa. Elämänsanalaisten Laestadius-Seura r.y.:n toiminta lakkasi jo 2004. Elämän sana -lehden ilmestyminen lakkasi ilmeisesti jo tätä aikaisemmin.
Harmi, että Talosen esitelmä jäi minulta huomaamatta. Ajattelin kuitenkin mennä torstaina katsomaan, mitä foorumilla tapahtuu. Ehkä keskustelua syntyy muustakin kuin esikoisten nykytilanteesta.