Suomen luterilaiseen kirkkoon on juuri nimitetty uusi viestintäjohtaja, filosofian ja teologian maisteri, pastori Eeva-Kaisa Heikura. Onnittelin häntä Facebookissa ja totesin, että valinta oli ihan oikea.
En kuitenkaan voinut olla kiinnittämättä huomiota nimitysuutisen sanamuotoon. Kotimaa kertoi uutisessaan 18.10. että ”Kirkkohallituksen kirkon viestinnän erillisyksikön viestintäjohtajan virkaan on valittu,.,,,”. Ihmettelin kiemuraista sanamuotoa ja erityisesti sanaa erillisyksikkö. Sain Eeva-Kaisalta valaisevia ja tarkentavia vastauksia kysymyksiini. Kiitos niistä.
Jäin kuitenkin miettimään viestinnän asemaa kirkossa syvemmin ja joudun kysymään, mihin viestintäjohtaja ja sitä kautta koko viestintä oikein sijoittuu kirkon hallintohimmelissä. Asetan kysymyksen nyt vähän laajempaan kontekstiin.
Kirkkohan on perusolemukseltaan nimenomaan viestintäorganisaatio: samaa tarinaa on kerrottu erilaisin variaatioin jo yli 2000 vuotta. Viestin välittämisen menetelmät ovat toki vaihdelleet vuosisatojen saatossa. Enää ei käännytetä miekalla, ei kasteta väkisin, eikä myydä aneita. Oikeasta opista toki väännetään edelleen, mutta perusviesti on varsin yhtenevä: sen voi kiteyttää esimerkiksi sanoihin usko, toivo ja rakkaus. Ja luterilaisittain myös näin: yksin armosta, ei hyvien tekojen kautta.
Kirkko on siis viestintäorganisaatio, se ei myy mitään tuotetta, se tuottaa immateriaalisia arvoja, kertoo mysteeristä. Kirkon toiminta perustuu viime kädessä viestin välittämiseen, on se sitten sanallista, kuvallista, audiovisuaalista, musiikkia, painettua, sähköistä tai somea. Viestinnän – tai nykysanontaa käyttäen tarinallistamisen – merkitys vain korostuu yhteiskunnassa yleensä ja kirkon tulevaisuuden kannalta erityisesti, kun henkilöstöön ja rakennuksiin sijoittamisen kustannukset suhteessa vain nousevat ja varsinaiseen kokoavaan toimintaan osallistuvien määrä vähenee.
Tällaiselle viestintäorganisaatiolle on nyt siis valittu uusi viestintäjohtaja. Mutta mikä on viestintäjohtajan asema kirkon monitasoisessa hallinto-organisaatiossa? Asetelma on hallinnollisesti ja sisällöllisesti kovin outo. Kirkon viestintä on kirkkohallituksen kansliapäällikön alainen erillisyksikkö ja viestintäjohtajan esimies on kansliapäällikkö. Viestintäjohtaja ei kuitenkaan ole esimerkiksi kirkkoneuvos, joita ovat kirkkohallituksen osastojen johtajat ja jotka muodostavat kirkkohallituksen virastokollegion. Siinä viestintäjohtajalla on toki läsnäolo- ja puheoikeus, mutta ei päätösvaltaa.
Siksi minusta on vähintäänkin hämmentävää, että maan suurimpiin kuuluvassa viestintäorganisaatiossa viestinnän tärkein ammattilainen eli viestintäjohtaja on sijoitettu organisaatiossa johonkin hallinnolliseen erillisyksikköön. Koska hän ei ole kirkkoneuvos, ei hänellä myöskään ole edes läsnäolo- eikä puheoikeutta kirkon korkeimmassa päättävässä elimessä eli kirkolliskokouksessa, ei myöskään kirkkohallituksen täysistunnossa, piispainkokouksesta puhumattakaan. Siis juuri niissä elimissä, jossa viime kädessä muodostetaan kirkon viestin sisältö.
En yhtään epäile, etteikö kirkon viestinnän nykyiset tehtävät tulisi tälläkin organisaatiolla hoidetuksi, varsinkin kun viestintäjohtajalla on ammattitaitoiset ja varsin runsaat resurssit käytössään. Olennainen kysymys kuuluu, mikä on viestinnän asema ja arvostus kirkossa, jos se on hallinnollisesti sijoitettu varsinaisen päätöksenteon ulkopuoliseen erillisyksikköön. Juuri tänä aikana, kun viestinnän merkitys kirkon koko tulevaisuuden kannalta on ainutlaatuisen keskeinen, viestinnän ammattilaisen paikka pitäisi olla päätöksenteon keskiössä.
On myös hyvä tiedostaa, että viestintäjohtajan tehtävä on kaksisuuntainen: hän ja hänen organisaationsa ei vain välitä tietoa kirkosta ulospäin vaan hän myös kertoo kirkon johdolle tietoa siitä, minkälaisessa ympäristössä kirkko viestiään joutuu välittämään.
Siksi ehdotankin, että joku kirkolliskokous- tai hiippakuntavaltuuston edustaja tai tulevaan kirkolliskokoukseen pyrkivä ehdokas ottaisi tehtäväkseen tehdä aloitteen kirkon viestintäjohtajan ja samalla viestinnän statuksen nostamisesta kirkkoneuvoksen tasolle ja samalla myönnettäisiin viestintäjohtajalle vähintäänkin läsnäolo- ja puheoikeus kirkolliskokouksessa ja piispainkokouksessa.
Hannu Kuosmanen
Toimittaja
Kiitosta, asiassa on hyvin kyse hullunkurisesta kirkkoperheestä missä jotakin täytyy saada tehdyksi palkkansa väärtiksi.
Valittu asianomainen on varmasti pätevä, mutta että Hänen ulosantiaan valvoo ylempi, ja korkeampi palkollinen Ihminen, ja ehkä kollegio.
Hullunkurisella kirkkoperheellä ei totisesti mene nyt hyvin.
Mielestäni läsnäolo-oikeus on kirkolliskokouksen täysistunnoissa. Mutta ei puheoikeutta.
Tämä onkin hyvä pointti.
Vaarana on viestintäjohtajan sometoituminen mistä tulisi saatuna palautetta kirkkomme asiahallintaan.
Tämän julkituominen Kirkolliskokouksessa uhkaa arvovaltapreesenssejä joista Kirkolliskokous edustajia katsoen haluaa välttyä.
Mitähän muita rajoitteita viestintäjohtajalle on annettu.
Saisiko kuvata seuraavalla tavalla; äänetön yhtiöIhminen vailla julkaisuoikeutta kuin vasta hyväksynnän jälkeen.
Kirkkolaivaan ei haluta maksavien rivijäsenten äänen mukanaan tuomia sivulaineita menoa ryydittämään.
Pirjo, läsnäolo-oikeus kirkolliskokouksen täysistunnossa toki on kuten kellä tahansa, sillä Kirkkolain 10 luvun 16 §:n mukaan täysistunto on aina julkinen – jos ei erikseen salassapitomääräysten nojalla niin päätetä.
Kirjoittaja varsin osuvasti muistuttaa että kirkon perustehtävä on viestiä. Silti viestintä osaaminen on ollut heppoista ja valtaosa piispoista ei viesti mitään varsinkaan silloin kun heillä olisi mahdollisuus saada viesti kuuluville. Seurakunnissa viestintäosaamista on kai lähinnä suurimmissa kaupungeissa. Muualla viestintä on epäkiinnostavaa tiedotttamista, jota tehdään pienillä resursseilla. Olen miettinyt miksi viestintä kuuluu vain seurakuntien ’tiedottajan’ toimenkuvaan. Miksi kaikki hengellisen työntekijät eivät osallistu viestinnän toteuttamiseen.
Kuvaavaa sille miten evlut kirkko on jäänyt junasta on että sillä ei ole ainukaistakaan radio- tai televisiokanavaa, jossa olisi luotettavaa ja maltillista kristillistä ohjelmaa koko kansalle. Kun miettii muita maita ja vastaavan kokoisia kirkkoja, on jopa (tai varsinkin) kehitysmaissa tyypillistä että ne panostavat mediaan. Kun olen kysynyt tästä, olen saanut vastaukseksi vuolaita selityksiä jotka liittyvät lähinnä Yleisradioon. Tarkoittaako tämä sitä että kirkon mielestä sen jäsenille riittävät jumalanpalvelukset ja hartaudet? Ilmeisesti.
Kun panostus viestintään on tämä, ei ole ihme että kirkko on melkein kokonaan kadonnut ihmisten elämänhorisontista. Jos kirkon sanoma kohdataan vain toimituksissa ja kristillistä mediakenttää hallitsee amerikkaistyylinen hurmoshenkinen herätyskristillisyys, ymmärtää että tavalliset ihmiset vieraantuvat koko kristinuskosta Suomessa.
Kyllä, ja Jumalanpalveluksia striimataan ilman vaikeutta, mutta Papin sana edellisen ulkopuolella on kadoksissa. Toki Papit hartauksia pitävät, ja siihen riittää kirkkokäsikirjan kolme vuosikertaa mistä ammentaa.
Mukaan sopii hyvin muistelusta viimeisimmästä kaupassa käynnistä mahdollisten omien lapsien kanssa. Tästä ikääntyneet tykkäävät.
Hartauskirjoituksia luulisi syntyvän tahdissa missä omansa julkaisua joutuu vartomaan viikkotolkulla, mutta niitäkään ei Papeiltamme synny.
Toki jossain päässä Isänmaatamme syntyykin, uskoisin, mutta täällä niitä liiaksi asti ei näe luettavaksi. Onkohan kysymys henkisestä lamasta.
Pekka Väisänen on mielestäni oikeilla jäljillä. Kaikesta päätellen papit tuottavat jatkuvasti aika paljon sisältöä. Tyypillisimpiä ovat kai saarna, hartauspuhe ja hartauskirjoitus. Vaikka aina ei osu maaliin, noihin täytyy sisältyä paljon hyviä ja inspiroivia ajatuksia, joiden soisi leviävän laajemmallekin piirille. Ani harva pappi jakaa saarnojaan esimerkiksi sosiaalisessa mediassa tai pyrkii käymään keskustelua kuulijoiden/vastaanottajien kanssa niiden pohjalta. Ongelma voi osittain olla se että nuo ovat muotoina toivottoman jäykkiä. Vaikka bloggaaminenkin tänä tiktok-aikana on vähän vanhanaikainen ilmiö, voisi se sopia hengelliseen pohdiskeluun hyvin. Kuinka monta papin pitämää suosittua blogia tiedätte?
Kun katselin Suomen saksalaisen seurakunnan lehteä, huomasin että siellä seurakunnan pastorit kirjoittavat kiinnostavia – tietoa ja pohdiskelua sisältäviä – artikkeleita seurakunnan lehteen. Tilaan lehteä ihan sen vuoksi. Jokseenkin jokaisella papilla on varmaan jokin oma erityinen osaamisalueensa. Näyttää kuitenkin siltä että pääsääntöisesti kynttilä pidetään vakan alla eikä anneta sen valaista huonetta. Miksi?
Papin ja seurakunnan missio on kai julistaa evankeliumia mahdollisimman monelle. Näkemykseni on, että kirkon missio ei nykyisellä viestinnällä toteudu. Suuri osa suomalaisista ei kuule ilosanomaa Vapahtajasta ja syntien sovituksesta.